Tuulaliina Varis sanoi viimeisessä Voimalassa (14.7.2012):
"Pidän aika kyynisenä sitä tapaa, millä media tunkeutuu asiaankuulumattomien ihmisten tunteisiin, ja paisuttaa niitä, hypettää sitä, että ihmiset, jotka eivät ole koskaan kuulleetkaan tällaisista henkilöistä ja elävät omaa elämäänsä, saadaan elämään näiden tragediaperheiden (mm. viimeaikaisiin perhesurmiin viitaten, kirj. huom.) elämää. Minusta siinä on jotain aika vaarallista."
Samaa asiaa olen miettinyt minäkin. Kaikenmaailman Dianankuolemien, Konginkangaskuolemien ja Victoriahäiden yhteydessä. Juuh, ovat kaukana menneisyydessä, mutta kun en seuraa nykyään uutisia, en muista yhtään uudempia. Mutta tuo ilmiö on yksi syy, miksi tulen toimeen ilman päivittäisuutisten pinnallista, harmaata löyhkää. Epäkohtia ja ikävyyksiä, joille kukaan ei tee kuitenkaan mitään, ei edes aio. Joista vain valitetaan ja tullaan huonolle tuulelle, tyytymättömiksi. Tai kierolla tavalla tyytyväisiksi, kun itselle ei mitään niin kamalaa...
Saman ilmiön toinen kulma on se, mistä Heli ärsyyntyi ölympiälaisten avajaisissa. Kameroidensa takaa elämänsä huippuhetkiä tarkkailevista urheilijoista. En katsellut happeningia, mutta olen kanssaärsyyntyjä.
Eihän heistä tarvitsisi välittää, ihmisistä, jotka pelkäävät tunteita ja osallistumista omaan elämäänsä. Mutta kun he sattuvat näkökenttään - joka sinänsä on itselläkin rajallinen - on vaikea olla näkemättä. Ja provosoitumatta.
Ensimmäinen tietoinen suuremman mittaluokan tämänsortin ärsyyntymiseni tapahtui pojan sotilasvalatilaisuudessa jokusia vuosia sitten. Vaikka olin muinoin elätellyt toiveita sivariudesta, en voinut olla vaikuttumatta tilaisuudesta. Olin vaipumassa hartauden tilaan geometrisesti silmäähivelevien nuortenmiesten rivistöjen, isänmaallisten laulujen ja jonkun ison sotaherran puheesta, joka oli hyvin hyvä. Edessäni häärivät kamerataitelijat eivät kuunnelleet, eivät keskittyneet, eivät pysyneet paikallaan. Harmistuin syvästi heidän häirinnästään.
Mietiskelin, mitä he myöhemmin niitä kuvia katsellessaan muistelevat... Omaa kuvaamissessiotaan?! Eiväthän he kuulleet, mitä pohdittavaa sotaherra heitteli sotapoikien omaisille, tai liikuttuneet laulaessaan mukana 'Kuullos pyhä valaa'... Edes minä, naissukupuolen edustaja (, joka kykenee tekemään monia asioita yhtä aikaakin,) en kykenisi moiseen, vaan huomio menisi kuvakulmien etsimiseen. Minun arvelujeni mukaan heille ei jäänyt muistoihin voimakkaita tunteita, joita kyseinen hetki, kun lapsesta tulee potentiaalinen isänmaata henkeen ja vereen puolustaja, voisi aiheuttaa. Se on kova juttu, henkisesti. Muistavat kyllä, että olivat tilaisuudessa mukana. Heillä olisi ollut tilaisuus osallistua muutenkin kuin vain olemalla fyysisesti läsnä.
Olinkin tosi ilahtunut, kun tämänkesän enonkoskelaisten juhannushäiden alla morsio ja sulho ilmoittivat, ettei kuvaaminen ja varsinkaan kuvausten jakaminen sosiaalisessa mediassa ole suotavaa. Kameroita ja kuvaajia olikin vain sivuseikan verran. Hääväki oli aidosti läsnä ja tunnelma senmukainen. Rakkaudellinen, onnellinen. Ikimuistoinen.
Etäelämistä sekin, kun tositeeveissä ja idolskisailuissa ne toiset asettuvat puolestamme alttiiksi kokemuksille ja tunteille. Minun ei tarvitse. Siis niiden, jotka elävät teevee-elämää. Eikä kyllä minunkaan, kun ei voisi vähempää kiinnostaa.
Mieluummin samaistun vaikka Hyacinth Bucket'in tai Uuno Turhapuron elämään ja ajatuksiin. Säilytän silloin selkeästi oman minäni, ja saan tarvittavan peilin omaan piskuiseen, inhimilliseen elämääni. Niin kuin kanssaeläjienikin oikeista elämistä heijastuvista peileistä. Ne eivät kalpene tv-sarjojen ja elokuvien rinnalla. Ja ovat totta myös minulle, niiden siivujen verran, joita he kanssani jakavat. Ne riittävät minulle. Ikiomien elämysten ja tunteiden lisäksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti