Melkoinen Mankell kirjailijaksi

Että on olemassa vielä henningmankelleja. Jotka kirjoittavat kirjan toisensa jälkeen siksi, että heillä on yhäti uusia kiehtovia tarinoita kerrottavana, tärkeitä asioita sanottavana. Eikä vain siksi, että joka vuosi on julkaistava jotain. Samalla kaavalla kuin aina ennenkin. Että leivässä pysyisi. Enkä viittaa ainoastaan reijomäkeen, ja tuohon yhteen tarinaansa jämähtäneeseen surullisen hahmon turkulaisritariin.

Olen vaikuttunut Kirsten Jacobsenin kirjasta 'Mankell'.

Henning Mankellin kirjoja on julkaistu yli 40 miljoonaa. 40 miljoonaa!!! Niitä riittäisi tuhat Mankellin elämän jokaiselle päivälle, hän itse toteaa Jacobsenin kirjassa. Todennäköisesti joka hetki jossain joku lukee hänen kirjaansa. Hämmentävä mittasuhde.

Mankell kertoo uskoneensa aina, jo nuorukaisena, että hänellä tulee olemaan lukijoita, ainakin enemmän kuin kolmesataa. Ja niin on käynyt. Syyksi hän arvelee, että kirjoittaa kirjoja, joita itsekin mielellään lukisi. Niillä kirjoilla, joista hän pitää eniten, on eniten lukijoita.

Hän kertoo mielenkiintoisia puolia kirjojensa käännöksistä. Kiinalaiset kuulemma jättävät käännöskirjoista pois kaiken sellaisen, mistä eivät pidä. Todella hämmentävä ajatus. Tai siis tieto. Esim. suomalaisversiossa romaanista Kiinalainen on 580 sivua, kiinalaisversio on kuulemma ohut. Vaikka onhan amerikkalaisillekin aina tehty lyhenneltyjä versioita kirjoista, ettei se nyt sitten sen kummallisempaa ole. Mutta minua ajatus ei kuitenkaan miellytä. Onko kirja enää sama, jos sitä on muokkailtu noin paljon... Kääntäminen on vaativaa muutenkin, kun kääntäjän pitää päättää vaikeasti käännettävissä kohdissa, pitääkö kiinni enemmän ajatuksesta vai muodosta. Ja paljon muustakin. Hmmm...

Mankell on monipuolinen kirjailija, vaikka useimmille suomalaisille hän lienee pelkästään Kurt Wallander -mies. Hän kirjoittaa nuorten kirjoja, yhteiskunnallisia romaaneja ja näytelmiä. Hän tekee pohjoismaisista näytelmistä sovituksia Maputon teatteriin. Huikeaa jo ajatuksenakin. Sellaisen kun pääsisi näkemään. Vaikkei portugalista mitään ymmärtäisi, mutta tarinat ovat tuttuja, HeddaGablerit ym. Luovuutta tuollainen, jos jokin.

Aivan kuten Mankellin omissa kirjoissakin, myös Jacobsenin teoksessa Mankellista itsestään, yhteiskunnalliset asiat saavat runsaasti tilaa ihmistenkokoisten tarinoiden ohella. Mankell ottaa kantaa paitsi ruotsalaisen niin myös afrikkalaisen yhteiskunnan ongelmiin. Vaikka mikäs sen suurempi yhteiskunnallinen asia kuin ihmisyys.

Melkein liian hyvältä ollakseen totta kuulostaa sekin, että Mankell ei pröystäile rahoillaan, ole ylpistynyt tai kyynistynyt, vaan edelleen myös konkreettisesti toimii kannattamiensa asioiden ja arvojen puolesta. Jopa henkensä kaupalla joskus. Ja käyttää hallitusti rahojaan moniin epäkaupallisiin tarkoituksiin. Ei kahmi omaisuuksia itselleen, vaan jakaa ansaitsemaansa hyvää. Liikekumppani, ystävä Dan Israel sanoo: "Hänessä on muuan puoli joka on toisinaan vähän rasittava; hän yrittää joskus leikkiä Jumalaa. Mitä parhaassa tarkoituksessa tietysti, mutta hän haluaa järjestää kaikkien asiat ja hän luulee, että hänen kuuluu järjestää ne. Se on ainoa asia, joka on tuntunut minusta vaikealta sen jälkeen kun hänestä tuli todella suuri. Muuten hän ei ole muuttunut ihmisenä juuri lainkaan..." Silti paljon kertoo sekin, ettei hän ole siloitellut lapsiensa elämää miljoonilla. Vaikka huonoa omaatuntoa poissaolostaan heidän elämistään voisi hyvinkin olla tarvetta siloitella. Nykyajalle tyypillisesti rahalla.

Mankell yksinkertaistaa ajatuksensa kirjoista, lukemisesta, lukijalle. "Kirjailijan ja lukijan pitää päästä yhteisymmärrykseen monista asioista. Pitää arvioida äänensävy, rytmi..." Aivan.

Kirsten Jacobsen on kirjoittanut hienon kirjan, samansävyisen kuin Mankellin omat kirjatkin ovat. Vakavan, kiinnostavan, imussaan vietävän hyvän. Jossa kaikki ihmisen- ja maailmankokoiset ankeatkin asiat lomittuvat hyviin sanoihin, toivoon - vaikka kipeästi korjausta vaativat asiat etenevätkin surullisen hitaasti - ja viisauteen niin, että kirjan sulkee hyvillä mielin, hyvässä uskossa. Että maailmassa on myös hyvää, kaiken kamaluuden ohella. Sellaisten kamaluuksien, joista olisin itse mieluummin tietämättä. Kuten esim. 'Kennedyn aivoissa' annoin itselleni kertoa. Mankell ei anna meidän sulkea silmiä maailmalta.

Silti Mankellin henkilöhahmoissa on aina syvää inhimillisyyttä. "Kun luen, sijoitan omia kokemuksiani kertomuksien hahmoihin. Lukiessa voi hämmästyä, tai tunnistaa itsensä." Mankell toteaa. Siihen tapaan minäkin luen.

Seuraavaksi lukematta jääneet Mankellit  'Daisy sisters' ja 'Syvyys'.

-

Villasukka sentään!

Villasukka sentään, se on taas syksy! Ja se on jo pitkällä.

Niin pitkällä, että villasukkakausi on alkanut. Jalassahan niitä tulee pidettyä vuoden ympäri, mutta nyt niitä pitää (lue: saa) taas kudoskella. Tarvitseville. Joita joka vuosi on vastaan tullut. Saman verran kuin sukkiakin on välivarastoon kertynyt.

Syksyn ensimmäisen virikkeen sain Generaattorilta, kun sinne kaivattiin parittomia villasukkia, esityksen rekvisiitaksi. Voihan sitä kutoa uudetkin parittomat sukat! Stagelle on päästävä hinnalla millä hyvänsä. Vaikka villasukissaan. Taisivat kuitenkin saada valmiiksiparittomia sukkia tarpeeksi. Voin lahjoittaa em. sukat Pelastusarmeijan joulupataan. Mikä on perinteinen joulueleeni viime vuosilta.

Niin juu, en malttanut olla kutomatta parittomalle paria.

Lankojahan minulla on. Sen jälkeen kun villasukkatartunnan sain, tammikuussa 2008, kauppojen alennuskoreista ja vähän ylennysmyyntihyllyistäkin on kaappiini kulkeutunut sukkalankakerä kavereineen. Ja olen kutonut sukkia muistakin kuin sukkalangoista.

Olen pitänyt sukistani kirjaa. Tulen hyvälle mielelle sukkalistaa lukiessani. Muistan saajien ilon. Minun kökkösukistani, jotka eivät ole mitään käsityötaidonnäytteitä vaan ihan tavallisia sukkia. Paitsi, että nykyään ne ovat enimmäkseen plus-sukkia. Positiivisuussukkia, joissa on tavaramerkkinäni plussien rivistö sukan kärjessä. Muunkinlaisia saattaa syntyä. Jokaiset sukat ovat phiilispohjalta väkerrettyjä, aina vähän erilaisia. Ja useimpiin sukkiin sisältyy jokin piskuinen virhe. Symbolina elämälle, sen armollisuudelle.

Juhlavuonnani - kun täytin 50 vuotta - kudoin viidetkymmenet sukat. Siis syntymäpäivästäni seuraavaan syntymäpäivääni. Lahjoittelin niitä sinne ja tänne. Niitä on kirjaimellisesti ympäri maailmaa. Ja itsellänikin on sävysävyyn joka asuun sopivia villasukkia.

Kudon villasukkia sekä tilauksesta että silkasta ilosta. Tyttäreni on luvannut ottaa vastaan kaikki sukat, joita hänelle liikenee. Poikani sanoi kolmansien jälkeen, että hänellä niitä on jo riittämiin, ei enää kiitos. Mutta tähän saakka sukille on ilmaantunut haluajia.

Ja ajattelin kutoa uudet PrinssiTuhkimosukatkin. Ne, jotka tulevat sopimaan kuin valetut elämäni miehelle. Yhdethän minulla jo oli, mutta jossain vaiheessa annoin ne pois, turhautuneisuuttani, kun Häntä ei kuulunut. Nyt toivo taas on elossa ja sukat on kudottava odottamaan. Sovitushetkeä.

Itsellenikin aion kutoa jokuset uudenlaiset sukat. Ainakin uudenväriset. Pidän villasukkia päivittäin. Ja öisin. Talvisaikaan joskus tarvitsen kolmetkin sukat päällekkäin, sillä lämpimät jalat on tunteista suloisimpia.

Villasukka lämmittäköön!

Hyvinhyvää hoitoa tarvitsevalle

Kun vanhettuu, vaivaantuu. Ja väsyy. Sen todellisuuden kanssa elelen tänäänkin.

Entiselle suorittajalle se on kova paikka. Kun ei jaksa. Kun tekemiset rajoittuu. Kun monessa kolossa kolottaa ja kivistää. Ja sitten korvaan kuiskivat kaikenmoiset sisäiset valelääkärit.

Yksinelämisen huonoja puolia on, ettei kukaan ole arjessa sanomassa mitään järkevää, kun tulee vatvoneeksi vaivojensa syitä ja seurauksia. Onneksi on facebookit, joissa ystävälliset asioista perillä- ja järjissäänolijat antavat tarpeellisia neuvoja  vaivaiselle.

Männäviikolla valittelin julkisesti väsymystäni. Luettelin elinolojani - rankka työrupeama, huono ruoka, olematon liikunta, vaihdevuodet, ikä. Viisas tyttäreni kommentoihe, että "eikös siinä ole jo kattavaa listaa väsymyksen syistä ja kun vielä päälle panee taivaalta kadonneen auringon niin...". Täytyy myöntää, että aiheita on. Ja sain kavereilta melkoisen listan neuvoja väsymyksen karkoittamiseksi. Ja aion ottaa niistä vaarin.

Päätin kuitenkin yhden kaverin neuvomana pyrkiä lääkäriin vapauttaakseni itseni ainakin väsyttävistä ajatuksista.

Kaikista terveyskeskusten ja sairaaloiden parjaamispuheista huolimatta, olen saanut Kajaanissa hyvää ja loistavaa palvelua. Minut on otettu aina vakavasti. Kun olen puoleensa kääntynyt.

Tälläkin kertaa päivystävä sairaanhoitaja kuunteli, neuvoi ja toimi. Sain lähetteen laboratorioon ja puolikiireellisen! ajan lääkäriin. Lääkäriinmenoaamuna minulle soitettiin, että lääkäriaikani siirtyy lääkärin sairausloman takia, heh. Samana päivänä kuitenkin sairaanhoitaja soitteli minulle kokeiden tuloksista. Ei mitään poikkeavaa.

Tänään istuin kunnon rupeaman lääkärin tutkittavana. Sain uuden lähetteen lisäkokeisiin ja lääkärinsoittoajan, ajan myös fysioterapeutille alaselän takia ja sairauslomalapun toivotuksin: Lepää, tee mukavia asioita ja pidä itseäsi hyvänä. Kiitetty!

Hometestejä ei julkisella puolella tehdä. Ne täytyy hoitaa yksityisesti, mutten valita. Ymmärrän.

Tämä hyvinhyvä palvelu Kajaanin julkisessa terveydenhuollossa ei ole minulle ainutkertainen kokemus.

Eräs huippuhyvän palvelun hetki oli jokunen vuosi sitten. Makasin petissä leikkaussalijonossa. Ohitseni oli menossa nuori naislääkäri, joka pysähtyi ja sanoi: "Eikös sinulla ollutkin ne kaliumit alhaalla, kun viimeksi tavattiin..." Hän koppasi sängylläni olevat paperit mukaansa ja kertoi käyvänsä pikapikaa konsultoimassa alan spesiaalilääkäriä, että asiaa tutkittaisiin tarkemmin. Edelliskerralla tavatessamme olin saanut päivystyksessä kaliumia suoraan suoneen ja päässut sillä kertaa tolpilleni. Kohta lääkäri palasi mukanaan lähete jatkotutkimuksiin kaliumvajeen selvittämiseksi, ja muutamia kauniita toivotuksiakin sain leikkaukselleni. Olin äimistynyt ja onnessani. Enkä vain esilääkityksen takia.

Kun kaliumeja selviteltiin myöhemmin, palvelua ei ollut moittiminen. Tulin tutkituksi. Em. leikkauksiinkin liittyvät hoidot ja käynnit olivat enemmän kehuttavia kuin moitittavia. Tietenkin poikkeus vahvistaa säännön ja KAKSin osastolla kohtasin yhden ylimielisen, sosiaalisesti lahjattoman lääkärin ja yhden tympeän, huonokäytöksisen sairaanhoitajan, mutta kaikki muut henkilökuntalaiset olivat asiantuntevia ja palveluhenkisiä.

Niin, mutta olihan se muinoinen maksakirroosidiagnoosi. Olin vatsavaivojeni takia ultraäänitutkimuksessa. Tutkiva lääkäri antoi minulle em. melkeinkuolemantuomion tuosta vaan ja jätti hoitopöydälle yksin sulattelemaan uutista. Vietin sen joulunalusen aika synkissä aatoksissa. Vaan kaikki kääntyi hyväksi ja minut tutkittiin perinpohjaisesti. Ja terveeksi todettiin. En tehnyt valitusta kyseisestä sadistilääkäristä, vaikka olisi pitänyt. En ollut kuulemma ainut hänen kaltoinkohtelemansa potilas.

Niin, ja onhan terveyskeskuksessa se minun omalääkärini - jolle tärkeämpää lienee politikointi - jonka vastaanotolle en suostu menemään. Yksi kerta törkeää palvelua riitti.

Mutta vielä. Erityisiä kehuja ansaitsevat KAKSin päivystävät sairaanhoitajat. Kun heille soittaa, tulee kuulluksi ja autetuksi. Heillä on niin paljon tietoa ja kokemusta jaettavaksi lääkärikirjojalukemattomalle.  He tietävät miten pitää toimia ja laittavat asiat vireille. Lisäksi saa vielä myötätuntoa ja kannustusta. Olen heille vuosien varrella jokusen kerran soitellut ja hyväksi heidän havainnut. Kiitetyt olkoot he!

.

Näyttelemisestä ja avoimuudesta

Jotkin teemat tulevat rypäyksittäin eteen. Viime päivinä näytteleminen. Ja avoimuus. Tai siis sen puute ja suhteellisuus.

Eräs ihminen oli pitänyt salassa asiaa, joka tulisi vaikuttamaan moniin. Kun se paljastui, hän nauraen kertoi saaneensa kommentteja hyvistä näyttelijänlahjoistaan. Puistatti. Salailu. Puhumattomuus. Jollakin verukkeella. Se on minun käsitykseni mukaan epäkunnioittavaa käytöstä kanssaihmisiä kohtaan. Tuohdun sellaisesta mielessäni, ja välillä vähän ääneenkin. Kukaan meistä ei halunne tuntea itseään arvottomaksi.

Ihmisistä, jotka näyttelevät elämäänsä, tuli mieleen filosofi Pekka Himanen. Jonka teräviä ajatuksia nykyihmisistä olin kuulemassa tähän aikaan vuonna 2007. ESR-projektikauden päättäjäisjuhlassa Finlandia-talolla.

Kirjoitin Himasen ajatuksia ylös sen minkä ennätin. Ja olen palannut niihin monta kertaa. Mikä on harvinaista. Niin monta tyhjääkin tyhjempää esitelmää olen kuullut urieni aikana. Himasen pohdiskelu oli asiaa.

Himanen totesi monien ihmisten näyttelevän itseään. Hän puhui 'ihmisten tilanteessaolonäytelmästä', joka ilmenee niin, että olen olevinani tilanteen tasalla, vaikka olenkin ihan pihalla. Esimerkkinä hän mainitsi talousuutisia telkkarista seuraavat tavalliset ihmiset, joille talouselämä on oikeasti aivan vierasta. Silti työpaikan kahvipöydässä esitetään, että se kiinnostaa ja että ymmärrän siitä jotain, tai paljonkin. Himanen sanoi sitä 'munauksenestostrategiaksi', 'moitteettoman oleskelun kulttuuriksi'.
Ollaan tietyissä tilanteissa niin kuin kuvitellaan, että pitää olla. Hän kertoi esimerkin juustotiskiltä. Asiakas ostaa Parmiggianoa, kun sillä tavoin voi ilmoittaa, että on nimittäin tullut syötyä aika monenlaisia juustoja ja kun myyjä kysyy, onko tämä sopiva pala, sanotaan, että vähän isompi, kun pitää osoittaa, että on rahaa millä ostella. Em. kulttuuri perustuu häpeälle, se rajoittaa meitä ja ajaa meitä tuohon moitteettomaan oleskelun esittämiseen. Joudumme näyttelemään itseämme.

Edellä mainittu salailu, kertomatta jättäminen saa minut puolustamaan avoimuutta elämänarvona.  Muistan ne ajat, kun murrosikäiset lapseni ripittivät minua siitä, että perhe-elämämme on yhtä helvettiä, kun aina pitää kaikesta keskustella. Edellississä viroissani olin avoimuudenpolitiikasta niin tohkeissani, etten olisi pistänyt hanttiin, vaikka työhuoneessani olisi ollut jatkuva kameravalvonta. Uuden elämäni alkuvaiheissa julistin elämäni olevan täysin avointa. Ettei minulla ole mitään salattavaa. Jos joku tohti sitä epäillä.

En tarkoita, että tuollaiseen kiihkoiluun tarvitsisi kenenkään ryhtyä. Minun tapani on käydä aina äärilaidoilla ennenkuin löydän sen kultaisen keskitien. Luulen, etten itse kovinkaan paljon enää näyttele mitään. Ja jos joku sellaista minusta huomaa, olkoon vapaa minulle siitä huomauttelemaan. En halua olla oman elämäni näyttelijä. Vaikka pääosassa haluankin olla, stagella, en kulisseissa. Mutta dokumenttifilmissä. Tai hyväntahtoisessa ei-kaupallisessa omanelämän tositeeveessä. Käsikirjoittamattomassa.

Minun maailmassani avoimuus on parempi vaihtoehto kuin salaaminen, osatotuuksien kertominen saatikka valkoiset valheet. Kaikissa ihmissuhteissa. Niin työyhteisöissä kuin yksityiselämässäkin. Kun kertoo jotain mullistavaa, kipeää, hämmentävää tai tunteita herättävää, se tarkoittaa, että on otettava vastaan kaikenlaisia reaktioita. Siihen meillä ei ole aina kykyä. Vaikka asemammekin sitä edellyttäisi. Salailun pahin seuraamus - sillä kaikki tulee ilmi aikanaan, tahdoimmepa sitä tai emme - on kunnioituksen menettäminen. Siedämme toisiltamme paljonkin, myös sellaista, mikä ei tunnu hyvältä. Jos meihin luotetaan, että olemme täyspäisiä ihmisiä, jotka ymmärtävät kyllä, vaikeatkin ratkaisut.

Olisin äkkiseltään valmis vetämään yhtäläisyysmerkit kahden erisuuntaisen avoimuuden välille. Jos olemme avoimia toisille, olemme avoimia itsellemmekin ja vice versa. Eli jos salailemme muilta asioita, saatamme valhetella myös itsellemme. Että meidän olisi helpompi hyväksyä tekemisiämme. Kun uskomme tekosyitä ja selityksiä sille, miksi minun on salattava setaituoasia. Emme taida aina uskaltaa kuunnella omaa itseämme, sitä mitä oikeasti ajattelemme, haluamme.

Suhteellinen avoimuus tuli silmilleni myös toissapäivänä. Vähän samaan tapaan kuin viime keväänäkin. Tapasin ihmisen, joka esitti asiat hieman toisin kuin ne itseasiassa olivat. Hän antoi minulle kuitenkin johtolangan ja kehotuksen seurata sitä. En osannut (lue: halunnut) epäillä mitään. Pahoitin tietenkin mieleni, kun totuus valkeni. Kyseinen ihminen oli mielestään toiminut hyväksyttävällä tavalla, kun antoi vihjeen jossain määrin toisenlaisesta totuudesta. Tyyliin tarkoitus pyhittää keinot.

Jäin miettimään, onko näin. Ja jos niin miksi. Onko tapaus ainutkertainen vai kyseisen ihmisen tapa toimia. Olisi joskus niin suloista uskoa valkoisiin valheisiin.

Ja onhan näitä nähty. Valikoituja totuuksia kertovia ihmisiä. Ja heidän kanssaan on eletty ja elellään. Ihan vapaaehtoisesti. Mutta se, että heidän tapansa tuntee, helpottaa kanssakäymistä. Ja valintaa, kuinka kauan ja missä määrin sitä sietää. Jos on sietääkseen.

Useimmiten valitsen itse avoimuuden. Hyvien kokemusten tähden. Vaikka senkin olen oppinut, ettei kaikkea tarvitse sanoa aina ääneen. Joskus sanomatta jääneet asiat menettävät merkityksensä hyvinkin pian. Pienissä asioissa. tai sellaisissa, joihin ei voi vaikuttaa. Eli parempi oli olla sanomatta. Joskus näetsen ihmiset ihan osoittelemattakin tajuavat asioita, heh.

Eläköön Hercule Poirot, joka puolustaa ja vaalii totuutta! Asioiden ajallaan sanomista. Vaikka saakin tyydytyksensä ja leipänsäkin siitä, että salaisuuksia on. Ratkottavaksi. Mutta arkiseen arkeen niitä ei kaipaa.

(Ai niin, HP taitaa ollakin fiktiota. Mitä taas PH ei ole. Hmm...)

Rakkaus, kyllä kiitos!

Hyvin harvoin, tuskin koskaan haikailen nuoruutta. Enkä nytkään oikeasti.

Vaikka haikeudella huokailenkin joidenkin nuorehkojen miesten kanssa käymieni keskustelujen jälkeen. Kuinka heissä on elämäniloa, uteliaisuutta, avarakatseisuutta, huumorintajua ja fiksuutta. Jopa kauniita käytöstapoja. Joita mieheltäni toivon.

Surffailen taas Suomi24n sivuilla. Melkein kaikki ikäiseni, ja vähän nuoremmatkin miehet näyttävät vanhoilta, väsyneiltä, juoneilta, elähtäneiltä. Heitä kiinnostaa mopoilu, pihatyöt ja marjastus. Ja nainen, jonka kanssa voisi "tehdä yhdessä kaikkea kivaa". Mitä ihmettä se lieneekään...

Sanallisesti vaikutuksen tekevät miehet osoittautuvat useimmiten pelimiehiksi, varatuiksi seikkailijoiksi tai muuten vaan hukassaoleviksi. Tai niiksi, joiden elämän nainen, ihan tavallinen, pitäisi löytyä kymmenen kilometrin säteeltä. Tai sitten profiilin on kirjoittanut siskontyttö.

Vetovoimassani, toiveissani on jotain vinossa. Vilpitöntä rakkautta, jakamista toivon, mutta viestitän jotain muuta.

Uskon, että minulla on kuitenkin parantumisen toivoa. Jospa luettuani 'Sydämen viisauden' (Rudiger Schache) olisin taas vähän viisaampi. Sydämestäni. 'Sydänmagneetti' jo avasi vähän minulle sitä, miksi vedän puoleeni tietynlaisia ihmisiä, ja miehiä.

Hämmästyttävää kyllä, taas kerran. Heti ensimmäiset 'Sydämen viisauden' sivut tiesivät, mikä minua nyt mietityttää ja vaivaa. Miksi en saa sitä mitä toivon? Mistä syntyvät ne vastavoimat, jotka estävät toivettani täyttymästä? Rakastumisen toivettani. Ja rakastetuksi tulemisen.

Yhden jo oivalsin. Olen päättänyt sen myöntää nyt. Ääneen tai ainakin kirjallisesti.

Haluan rakastua. Rakastaa. Tulla rakastetuksi.

Haluan miehen. Vielä tämän elämän aikana.

Olen valmis muuttamaan elämäni. Totaalisesti.

Jos jotain haluan, niin rakkautta. Kyllä kiitos.

-

Ajatuksista ja hymystä

Olen oppinut ajatuksen voiman salaisuuksista jonkin verran. Ja ajatuksilla on voimaa. Voimakasta voimaa.

Yksi alan perusteos, elämäntapaoppaiden äiti, on James Allenin jo 1900-luvun alussa kirjoittama 'Ajatuksen voima' - 'As a Man Thinketh'. (Mikä ihana nimi!) Joka minulle luettavaksi annettiin männävuonna. 

Allen sanoo, että "Ihminen on ajatustensa herra. Hän on luonteensa tekijä, elämänsä muokkaaja, kohtalonsa rakentaja. Tämän hän voi erehtymättä todistaa, mikäli hän tarkkailee, säätelee ja muuntelee ajatuksiaan ja huomioi niiden vaikutuksia itseensä, toisiin, omaan elämäänsä ja olosuhteisiinsa..."

Olen harjoitellut ajatuksenvoimaa elämäntapana monta vuotta. Hyvin tuloksin. Yksi merkki siitä oli vierailuni yhden ystävän luona pari kesää sitten. Hän päivitteli puhe- ja ajattelutavassani tapahtunutta muutosta viimeisen kymmenen vuoden aikana. Hämmästyin kommentista. Olinhan pitänyt itseäni aina aika lailla positiivisena ihmisenä. Tarkemmin mietittyäni tunnistin tuon tiukkapipoisen suorittajan, hänet, joka ystäväni muistin mukaan totesi usein "ettei tästä kuitenkaan mitään tule". Tuo oivallus oli yksi parhaista Tampereen tuliaisista ikinä.

Kun jäin sapatille vuonna 2008 ja aloin kirjoittaa, sain idean ruveta kehittelemään kirjaa ajatuksen voimasta. Ohjekirjaa. Ei minun tarvinnut siihen kuitenkaan ryhtyä, kun Arto Pietiläinen meni ja kirjoitti sen. Joustavan mielen. Joka on mitä parhain opas, jos haluaa ruveta ajattelemaan toisin ja toimimaan sen mukaan. Yhtä hyvä opas on konkreettinen ja lohdullinen jatko-osa 'Joustava mieli parisuhteessa'. Suosittelen!

Ennen Allenin kirjan lukemistakin, sapattivuosinani minulla oli aikaa tehdä kaikenlaisia (ihmis)kokeita. Muutenkin kuin itseni suhteen. Sitähän minä tein hartiavoimin, kokopäiväisesti, itseni muokkaamista. Uskoin vakaasti pohojalaaseen sanontaan: "Haluakko nää olla onnellinen?! No, rupia olemahan!"

Otin tavakseni kuljeskella kaupungilla ja hymyillä vastaantulijoille, sanoa pieniä kauniita sanoja 'kaupankassoille' ym. kohdatuille ja se on vaikuttavaa.
Kajaanissa hymy tehosi hyvin. Vain harva vastaantulija jätti hymyilemättä minulle takaisin. Ja pieniin kohteliaisiin, iloisiin sanomisiin sain yleensä vastalahjaksi ainakin leveitä hymyjä mutta monesti myös yhtä nättejä sanomisia. Ne muutamat minuutit jättivät jälkiä. Vielä tänäänkin saan nauttia senaikaisista pikkutapauksista. Hyvänä palveluna, jopa kaveruuksina.

Helsingin keskustassa temppu ei tehonnut. Esplanadilla juuri kukaan vastaantulija ei katsonut minuun päin eikä ainakaan hymyillyt. Suorassa kontaktissa sentään yksi ja toinenkin antoi vastakaikua myönteiselle ilmeelle.

Allen kirjoittaa: " Keho tottelee mielen käskyjä, olivatpa ne sitten tarkkaan mietittyjä tai ohimennen ilmaistuja." On myös tieteellisesti todistettu, että aivot eivät pysty erottamaan aitoa ja tekohymyä. Jos hymyilet, ihan vain mekaanisesti, aivot antavat käskyn erittää mielihyvä- yms. myönteisiä hormoneja. Ja voilá! Kohta olet hyvällä mielellä, oli alkumielialasi mikä tahansa. Positiivinen noidankehä, iloluontoisen noidan.

Sitä hyväksikäytän nykyään ihan automaattisesti. Aamuisin tuossa työmatkalla viimeistään, Lönnrotin- ja Pohjolankadun liikennevaloristeyksessä, otan aina hymyn kasvoilleni eikä sitten muuta tarvitakaan. Aloitan työpäiväni hyvillä mielin. "Huomenta, Sunshine!" sanoi kollegani Anne eräänäkin aamuna.

Jos joku kanssaihminen piipahtaa loukkaamis- ja mielenpahoitusristiretkellään kirjakaupassa, hän saattaa hetkellisesti saada hymyni hyytymään pelkäksi kuoreksi. Mutta jo seuraava asiakas voi luoda siihen uutta sisältöä. Sydämellistä lämpöä.

Useimmiten ei hymyä tarvitse odottaa työmaalle saakka. Ensimmäiset virneet ja hyvänmielenhuokaukset voi saada jo pelkällä aamuisella facebook-piipahduksella. Tai kirjoittamalla eilisen kolme tähtihetkeä muistikirjaan.

En ole kuitenkaan pseudoamerikkalaiseksi robotiksi ruvennut. Välillä minunkin mieleni apeutuu ja tuntuu "ettei minulle enää ikinä tapahdu mitään mukavaa", ja että "on tää niin kurjaa, elo". Varjoa tarvitsee, että valon näkisi paremmin. Että se, elo ja valo, tuntuisi erityisen hyvältä.

Sallin ajatuksilleni monenlaista. Joskus yritin väkisin olla ajattelematta negatiivisia, mutta se ei pelittänyt. Parempi tapa on antaa kaikenlaisten ajatusten tulla ja mennä. Seurata vaan sivusta, että "jaa jaa, tällaisia ajatuksia tällä kertaa, hmmm-hmmm, niin niin, just just, ookke ookke, voi sinnuu..."

"Mielen tyyneys on yksi viisauden kauniista helmistä", sanoi jo muinainen James Allen.

Ikä on ikä, vuodesta viis

Ikä on kummallinen ilmiö.

Kun on 54 vuotta tai täyttämässä 40, niin nuoremmat säälii, että "kauheeta".

Mutta hyvänen aika sentään! Me viiskymppiset olemme aikanaan olleet ihan samalla lailla 40-vuotiaita tai 32-vuotiaita ja jopa 25-vuotiaita. Haloo!!! Samassa iässä kuin säälijät nyt. Ja jotkut muut olivat silloin surkuteltavan vanhoja.

Emme me vanhemmat ihmiset ole jääneet mistään paitsi. Ei 40-vuotius vuonna 1998 ollut sen vähäpätöisempää kuin tänä vuonna. Se oli yhtä monta elettyä vuotta takana kuin nykyisillä nelikymppisillä.

Edessä olevien vuosien määrästä ei voinut tietää silloin, eikä tiedä nyt.

Menneistä vuosista tietää. On tullut elettyä 54 vuotta. Tämänpäivän nelikymppiset eivät voi olla yhtään varmoja siitä. Voi olla, etteivät he koskaan tule olemaan 54-vuotiaita raukkoja.

En kaipaa nuoruuteen takaisin, enkä varsinkaan nuoruuteen näinä aikoina. En odottele eläkkeellekään pääsyä. Voi olla etten pääse. Saatan kuolla aiemmin, tai eläkeikä nousee tavoittamattomiin, tai teen sellaista työtä, etten halua jäädä eläkkeelle ollenkaan.

Kaikki iät on hyviä. Jos niin haluaa. Tämä ikäkin on. Oikein hyvä.

54 vuotta.

Puhdistuksista ja leikkauksista

Olen Puhdistuksen valtaisasta menestyksestä osin pihalla. Olihan se hyvä kirja. Ja tärkeä aihe. Niinkuin 'Kun kyyhkyset katosivat'kin on, mutta silti...

Ei se niin paljon parempi ole kuin muut. Edes yhtään parempi kuin monet muut.  Edes aiheensa suhteen. Samasta aiheesta on kirjoittanut mm. virolainen Mihkelsson (Ruttohauta), metsäveljen tytär.

En vaikutu Sofi Oksasesta. Hänen kirjoittajantaitonsa tunnustan, vaikkei se ylimaallinen ole, ja aiheen tuntemuksensa, ja liikenaistaitonsa. Siitä kyllä voi vaikuttua. Mutta eniten minua kai tässä risoo, että vouhkataan vieläkin siitä, mitä Virossa on tapahtunut. Kun sitä tapahtuu moniaalla ympäri maailmaa edelleen.

Meillä Suomessa ja muualla länsimaissakin kaiken aikaa kansalaisia kusetetaan, sumutetaan, aivopestään. Saadaan ihmiset palvomaan valtaapitäviä, olemaan marionetteja ja tekemään ihan mitä "käsketään" (luulossa että ihan itse halutaan juuri tätä). Että raharikkaat rikastuvat entisestään ja kansa kurjistuu. Ja tyhmistyy. Niinkuin päättäjätkin. (Jälkiviisaatkin sen tietää.)Vain harvat vetänevät Puhdistuksista ja Kyyhkysistä sen johtopäätöksen, meidän maamme ja maailmamme tilasta. Paheksuvat vain Viroa.

Minulle Puhdistus oli ihmissuhdedraama siitä, mitä hirveyksiä kaikkivoipien rakkauden ja sodan yhteisvaikutus saa tavalliset ihmiset tekemään, itselleen ja lähimmilleen.

Viime aikoina isien tekemät pikkulasten ja vaimojensa murhat - ja naistenkin tekemät - ovat vain toisella tapaa ilmeneviä osoituksia rikoksista pientä ihmistä kohtaan. Kun pahoinvoiva ihmispolo ei saa hoitoa siihen 'tautiin', mitä tämä yhteiskunta ruokkii ja edistää. Seuraukset ihmisentasolla ovat kamalia. Se on törkeää välinpitämättömyyttä.

Puhdistus tekee varmaan hyvää niille virolaisille, jotka saavat vihdoin ymmärrystä ja hyväksyntääkin. Ja ehkä joku jotain vastaavanlaista Suomenkin sodissa kokenut. Sitä en kiellä. Mutta vaikka minkälaisia elokuvia tehtäisiin, ei tämä maailmanmeno muutu. Puhdistus on tärkeä elokuva, juu-u. Mutta enimmäkseen vain menneisyyden hyväksymisen tähden. Ja sen eripuolien näkemisen. Mutta vaikuttaako se valtaapitävien, päättäjien, sotijoiden päätöksiin mitenkään. Väitän että ei.

Apropoo. Muilla suomalaiskirjailijoilla ei ole samanlaista markkinointikoneistoa kuin Sofilla. Jolla on ihan oma päätoiminen pr-nainen. Sofi kirjoittaa öisin ja pr-Minna syöttää päivisin kaiken kohun ainekset ja lieveilmiöt. Eräs kirjakaupan asiakas arvioi tämän olevan yksi uusi meille kantautunut amerikkalaisuusilmiö. Toinen asiakas kertoi olleensa Kyyhkysien ja Puhdistus-elokuvan julkistusjuhlassa Tallinnassa. Olivat olleet onnistuneet pippalot. Sofi oli vedellyt oikeista naruista, fanittajiensa (lue: kirjan myynnin) suhteen. Tavallinen lukija oli tuntenut olevansa tärkeä kirjailijalle. Niin kuin onkin. He ne kirjat ostavat. Eivät kollegat tai kriitikot tai julkkikset, jotka saavat kirjat lahjuksina. He eivät kartuta Sofin kassaa. Rahat antaa tavallinen lukija. Hänestä pitää pitää huolta, jos aikoo menestyä tällä ja seuraavallakin kirjallaan.

Myyntikingi Tuomas Kyrö on menestynyt hupailemalla. Ei loistavien vakavien, jopa raskaiden teoksiensa kuten 'Benjamin Kiven' tähden, vaan 'Mielensäpahoittaja'-trilogiallaan. Ja menestys on enemmänkin onnekasta sattumaa kuin laskelmointia. Jos loistava Antti Litja ei olisi lukenut radiossa Mielensäpahoittajaa, se olisi jäänyt paljon pienemmälle huomiolle. Kuten nyt yhtä hyvät ja paremmat hupakirjat jäävät. Kuten Petri Tamminen. (Olenko muistanut mainita häntä, heh.)
Kyrön vakavuus ei myynyt. Juurikaan. Hänen varhaisempia teoksiaan harvat edes tuntevat. Tai hupaisasti kirjailevan Hotakaisen totista runoilijamenneisyyttä.

On niin surullista, että loistavat, toisenlaisen otteen valinneet huippukirjailijat jäävät ikuiseen varjoon. Tarkoitan esim. Juha Seppälää. Tällä kertaa romaanissaan Mr. Smith. Liian lähelle on vaikea nähdä. Ja tunnustaa. Toisin kuin Viroon päin katsellessa.

Takaisin kukkaruukkuun. Tässä yhteiskunnassa ei olla parantamassa tapoja. Tavallisten kärsivien ihmisten kunnioittamisen suhteen. Samaa kurjistamispolitiikkaa aiotaan yhä vaan jatkaa. Kainuun sote-kuluja tullaan vähentämään 10-15 miljoonaa. Herraisä sentään! Siitä ei hyvää seuraa. Se pikkulapsi, joka meinasi kuolla KAKSin päivystysjonoon vähän aikaa sitten, ei tule jäämään ainoaksi uhriksi. Emmekä me muutkaan pienine tai isompinekaan vaivoinemme tule hyvinkohdelluiksi. Jos meillä ei ole varaa yksityiseen hoitoon. Voi meitä!

Valitettavasti vain oma napa on merkityksellinen heille, jotka meidän asioistamme päättävät. Nykyäänkin. Kuten pahimmilla tyypeillä Kyyhkysissä, vaikkapa Edgar Partsilla. Tai liikemies, kunnallispoliitikko NNlla (en muista enää nimeä) Reidar Palmgrenin Sudenmarjassa. Jolle tärkein oli oman koiran napa. (Kai koirillakin napa on?!) Mikä ei sekään ole kaukaa haettua. Koirat ovat monille ihmisille nousseet perheen tärkeimmiksi jäseniksi.

Siinähän sitä tulikin vertailukohtaa. Ihmisten elämiin. Monia muka mietityttävät yhteiskunnalliset karmeudet ja se, että niille asioille pitäisi tehdä jotain. Tosielämässä kiinnostaa vain tosi-tv ja oman koiran hyvinvointi.

Oho. Johan lipsahti. Mutta rönsylilja mikä rönsylilja. "Mä oon mikä oon" luki jo aikoinaan Riti-Rati-pelin kirjaintelineessä. Isän käsinkirjoittamana tunnuslauseena äidin kanssa sanallisessa kisailussa.

Josta pääsisin suitsait seuraavaan aiheeseen. Mutta en mene. Isän ääni sanoo: "Ptruu, Polle, älä aisalle kaki!"

-

Ukuleletohkeissaan

Febukaverini Ia kertoi olevansa tohkeissaan pianon soitosta. Kun ei tarvitse välittää naapureista. Salomailla. Oli sanaillut lyyrisen pätkän ja säesti sitä plimpautuksin. Näin annoin itseni ymmärtää tapahtuneen. Hän musisoi antaumuksella ja onnessansa.

Ymmärrän häntä. Hyvin. Hyvinhyvin.

Oma ukulelen rämpyttelyni on ollut suloisaa naivismia. Olen hyvinhyvin kiitollinen Tiinalle, sielunlaulusiskolleni. Joka minulle punaisen sulottaren joululahjaksi antoi. Ja piti pikakurssin Kekkulan terassilla kesäkuussa.

Sen jälkeen havaijilainen piru vei pikkusormeni ja muutkin. Tai siis pikkusormeani harvemmin, kun soittelen vain yksinkertaisia sointuja. Bb on vielä utopiaa... Mutta liu´uttelen nakkisormiani kieleltä toiselle. Kankea kerta toisensa jälkeen.

Nautinto on ollut taivaallinen. Olen saavuttanut amatööriamatöörimuusikon onnenhetkiä. Jotain kuvaa tunnelmastani saa tästä ukulelepätkästä. En ole yhtä taitava ja lahjakas kuin tuo pieni japanilais(?)poika. Mutta ilo, ihastus ja innostus on samaa luokkaa.

Ukulelen myötä pitkäaikainen haaveeni kitaransoittajamiehestä hävisi elämäni stereolähetyksessä lähes kuulumattomiin. Säestän itse itseäni. 'Ring of fire' oli kaiken alku ja juuri. Sen soittamisesta olin unelmoinut koko kevään. Odotellessani ukulelettä uuteen kotiinsa saapuvaksi. Nyt olen sen rämpytellyt jo muutamille "onnekkaille". Sen verran sujuvasti soittuu. Vaikka komppi on yltiöyksinkertainen.

Uhkailen tuttujani yllätyssoitoilla. Mutten ole vielä toteuttanut ainuttakaan. Onneksi juujuu. Ja ehdottelen munniharppuja (jota myös olen yrittänyt soitella) ja ukuleleja runonlausuntaproduktioihin. Ohjaajien kauhuksi.

Haaveilen yhteissoitosta. The Ukulele Orchestra of Great Britainin esityksiä katsellessa ja kuunnellessa. He ovat keikkailleet jo 80-luvulta lähtien. Ei ihme, että he ovat aivan virtuooseja. Ja Ukulele Girlsien. Soittelen heidän kanssaan F - Dm - E - Am - F - Dm... (Gangsta's Paradise soitt. huom.)

Välillä vireen löytäminen on tuskaisaa, kun korva sanoo, ettei kaikki ole hyvin, mutta ei sano, miten. Mutta joskus kuulostaa ihan okejlta, lähes vireiseltä.

Sulaa hulluutta ja hupsuutta, myönnän. Keski-ikäisen eukon kammottavia kotkotuksia. Vaan whose care.

D - Em7 - D - A7 - D - D7 - G - Gm - D - A7 - D - Am - D.... Saku Sammakkoa, Amaliaa, Vanhaa tietä, Folsom Prison Bluesia, You and I'ta, Hope of deliverancea... Hmpati-hmpati-hmpati-hmpati-hmpati-hmpati-hmmmm....

Naapurini ehkä olisivat mielissään jos salomaille minäkin...

Ukulele, i luv it!

Oman elämäni Uruguay

Unto on yksi tämänhetkisistä arjen idoleistani. Samaa parasta ikäluokkaa kuin minä. Vm.-58. Mikä epäolennaisen olennaisena sivuhuomautuksena mainittakoon.

Unto lähti kesällä Uruguayhin. Vilkutin hänelle vimmatusti hyvyyksiä matkaan. Ihailin, kun sielultaan kainuulainen mies, uskaltaa lentää toiselle puolen maapalloa. Kun on vapaus ja tilaisuus.

Unto ei aio jäädä sinne iäksi. Hänen haavemaansa on toisessa suunnassa. Mutta reppuun mahtuu vielä kokemuksia, joita muistella. Sitten joskus kiikkustuolissa.

Ja kun käy kauempana, toisenlaisissa tiloissa, oma peili muuttuu. Suvaitsevammaksi, armollisemmaksi, kunnioittavammaksi. Paitsi toisia niin varsinkin itseä kohtaan. Omaa kuvaansa kohtaan.

Asiat saavat uusia mittasuhteita ja värityksiä. Omat asiat. Ja maailman.

Niiden kahden kuukauden aikana, jolloin Unto on raportoinut olemisiaan Colonia del Sacramentossa, on tapahtunut kaikenlaista. Hänelle ja hänen ympärillään. Maailma on yllättävillä tavoilla toisenlainen, toisaalla. Ei vain maisemien, ihmisten ja elämänmenon suhteen. Mutta pienten yksityiskohtienkin. Mukavuuksien, itsestäänselvyyksien suhteen. Villiintyneet lakot ja vuotavat katot ovat saaneet miettimään syntyjä syviä.

Se tekee hyvää. Kun Unto palaa kotoseuduille, tai lähtee sinne, missä hänen sydämensä jo on, luulen tietäväni hänen ajatuksensa.

Kaikki on hyvin. Omassa pienessä elämässä. Unto hymistelee ja hymyilee. Näiden(kin) kokemuksien jälkeen. Ja senhän hän lähtiessäänkin jo tiesi, itsekin.

Rakkaus on vähän kuin Uruguay. Sinne haluaa. Siellä saa sitä hyvää, mitä toivoi. Todennäköisimmin. Mutta myös muuta. Arvaamatonta. Joka on elämää. Värikästä, yksityiskohdissaan rikasta elämää. Ei aina niin sutjakkaa ja itsestään selvää, mutta elämisen arvoista.

Kokemisen arvoista. Ei ainaista päivänpaistetta, mutta ymmärrettävissä. Nekin kenkut jutut. Sivuseikoiksi, jotka auttavat näkemään valon.

Siitä lähtien, kun Unto teki ratkaisunsa lähteä maailmalle, olen haaveillut itse samaa. Pyrin hänen matkalaukkuunsakin maskotiksi, mutteihän sellainen käy. Itse on oma uruguyainsa etsittävä.

Missä minun Uruguyaini on? Se selviää. Sehän saattaa olla vaikka Sotkamossa. Kuten täälläpäin sanotaan. Elämästä kun ei koskaan tiedä, paitsi sen, että sillä on mielikuvitusta.

Unelmien maitaan kohti on pyrittävä. Väliaikaisiakin unelmiaan. Niin kuin asumista, työtä ulkomailla.

Monta pitkäaikaista haavettani on viime vuosina toteutunut. Esim. kirjakaupan myyjyys, luovuuttajuus ja ukulelen soitto. Kiitetty kiitetty kiitetty!

Ulkomaalailua pitää vielä odotella. Määrittelemättömän pitkä aika.

Siihen asti haaveilen ja jaan Unton kokemuksia febun kautta. Iloitsen hänen matkastaan. Maailmalle ja itseen.

(Ja näpistelen tuttujen juttuja kirjoituksiini. Kuten on päivän sana.)


Eikä aikaakaan kun on joulu! Joulun väliyönä meillä on tärät. Menemme kotimaiseen karaookkeen. Urugyuain käynyt mies ja uruguyaistaan haaveileva nainen. Laulamaan 'Jäähyväiset aseille' ja... ja... mikähän se nyt olikaan... mikä sovittiin jo aikoja sitten....

Siihen saakka kaikkea hyvää, Unto, sinulle siellä Uruguyaissa!!!