Ikä on ikä, vuodesta viis

Ikä on kummallinen ilmiö.

Kun on 54 vuotta tai täyttämässä 40, niin nuoremmat säälii, että "kauheeta".

Mutta hyvänen aika sentään! Me viiskymppiset olemme aikanaan olleet ihan samalla lailla 40-vuotiaita tai 32-vuotiaita ja jopa 25-vuotiaita. Haloo!!! Samassa iässä kuin säälijät nyt. Ja jotkut muut olivat silloin surkuteltavan vanhoja.

Emme me vanhemmat ihmiset ole jääneet mistään paitsi. Ei 40-vuotius vuonna 1998 ollut sen vähäpätöisempää kuin tänä vuonna. Se oli yhtä monta elettyä vuotta takana kuin nykyisillä nelikymppisillä.

Edessä olevien vuosien määrästä ei voinut tietää silloin, eikä tiedä nyt.

Menneistä vuosista tietää. On tullut elettyä 54 vuotta. Tämänpäivän nelikymppiset eivät voi olla yhtään varmoja siitä. Voi olla, etteivät he koskaan tule olemaan 54-vuotiaita raukkoja.

En kaipaa nuoruuteen takaisin, enkä varsinkaan nuoruuteen näinä aikoina. En odottele eläkkeellekään pääsyä. Voi olla etten pääse. Saatan kuolla aiemmin, tai eläkeikä nousee tavoittamattomiin, tai teen sellaista työtä, etten halua jäädä eläkkeelle ollenkaan.

Kaikki iät on hyviä. Jos niin haluaa. Tämä ikäkin on. Oikein hyvä.

54 vuotta.

Aikatauluttomuuden autuus

Saatuaan maistaa aikatauluttoman elämän ihanuutta, sitä haluaa saada lisää, lisää, lisää...

Heittäydyin vuoden 2008 alusta täysin tyhjään, ajattomaan elämään. En ostanut edes kalenteria, vaan merkitsin ne muutamat pakolliset menot ammattiyhdistyksen lähettämään ilmaiskalenteriin. Yleensä siihen tuli merkintä kuukaudessa, tyyliin "Joensuu" tai "Edu". Jos merkintöjä oli useampi kuten "hammaslääkäri" tai "työvoimatoimisto", alkoi ahdistaa. Kuinka ehtisin tehdä kaiken...

Kun 2010 vuoden loppupuolella aloitin taas työt, epäsäännölliset sellaiset, oli ostettava uusi kalenteri. Aikatauluton elämä oli kuitenkin muuttanut suhdettani menoihin. En yritäkään pitää mielessä, mitä minäkin päivänä on ohjelmassa. Edellisiltana tarkistan, moneltako on mentävä töihin. Ja aamulla, onko mitään muuta sovittua. Muun ajan olen ajattelematta aikaa. Paitsi iltaisin, puolen yön lähestyessä, vanha tapa ajatella seuraavan aamun ylösnousua kaikertaa mieltä. Annan periksi ajan voimalle.

Kirjakaupan työvuoroni alkaa usein klo 12. Aamuisin on aikaa tunteja - joskus jopa kuusi - olla omissa oloissaan. Ne tunnit sujahtavat niin sukkelasti, että minun on laitettava puhelimeen muistutus siitä, milloin tuhrailemiset on lopetettava ja poistuttava suihkun kautta työmaalle. Etten myöhästyisi.

Minulla ei ole seinässä kelloa, johon vilkuilisin. Luotan puhelimen merkinantoon.

Välillä mielessä käyvät uudet kiintoisat pikkuprojektit, mutta kun huomaa, että silloin olisi kalenteriin tehtävä merkintöjä, tulee katumapää.  Sen varmistamiseksi, että muistan katumapään olemassaolon, valitsin täksi vuodeksi hyvin pienen kalenterin. Että huomaan ajanahtauden, jos hetkellinen innostus meinaa karata käsistä.

Viimeisen vuorokauden aikana olen keskustellut kahden kanssani samanikäisen rouvan kanssa sitoutumisesta. Molemmat miettivät kansalaisopiston kursseille ilmoittautumista. Haluaako sitoutua siihen, että "joka maanantai kello kuusi" on oltava tietyssä paikassa tekemässä jotain tiettyä? On niin ihanaa olla vapaa sanomaan 'kyllä' jollekin yllättävälle kutsulle, tai halutessaan olla tekemättä mitään ja jäädä kotiin möllöttelemään omiaan.

Sitäkö se on "Keski-iässä villinä ja vapaana" kuten Maija Hapuoja laulaa?!