Minun taloni, minun tarinani

Minut kutsuttiin Kuhmoon Vanhusten viikolle - Virikkeitä elämään - kertomaan kirjallisuusterapeutin työstäni. (Edellisen illan vieras Kuhmon ihanassa kirjastossa oli ollut kirjailija Teemu Keskisarja. Miellyttävä luennoitsija hän.)

Otin näkökulmakseni sen, että kirjallisuusterapian myötä kerromme itsestämme tarinoita, ennestään hyviä tai niitä huonompia armollisemmiksi muokattuna, ja tulemme tyytyväisemmiksi elämäämme, levollisemmiksi ja opimme itsestämme asioita, joita voimme arvostaa ja kunnioittaa. Oman itsemme tähden. Hyvin voinniksi.

Puhuin avaintarinoista. Niistä, joita kerromme itsellemme ja toisille. Tarinoita, joilla haluamme itseämme kuvata. Joidenlaisina tahdomme tulla nähdyksi ja kuulluksi.

Mietin esimerkeiksi oman elämäni merkittäviä tarinoita. Niitä, joita olen kertonut jokusenkin kerran.

Ensimmäinen tarina on tietenkin tarina "Minulla on huono muisti - ei ole tarinoita joita kertoa". Itkin kirjoittajaelämäni alkuaikoina kummatädilleni edellä mainuttua asiaa. Täti hymähteli ja pyöritteli päätään, että juu ei. Kävin siihen aikaan hänen luonaan usein. Vietin Auvilanhovin keittiönpöydän ääressä ja sohvalla parikin päivää yhteenmenoon. Suu kävi taukoamatta. "Ei tarinoita ei."Mutten ottanut uskoakseni.
Erään kerran menin ystävättäreni exän kyydissä Kajaanista Tampereelle. Tapasimme ensimmäistä kertaa. Ennen Jyväskylää valitin Juhalle samasta asiasta. Hän katsoi minua silmiin ja sanoi: "Mitähän sinä olet viimeiset pari tuntia tehnyt..." Nii juu. Muutama tarina oli tullut kerrottua. Aloin uskoa, että tarinoita on. Niitä on aika pino aanelosia ja vihkosia. Muhimassa. Jotain varten.

"Vaarin tyttö" 

"Lapsuus kirjakaupan takahuoneessa"

"Vuosisadan rakkaustarina"

"Äidin kuolema kuin elokuvasta"

"Alli ui selällä"

 "Haluan pitää runolauluillan, hän tyrski itkun seasta" 

"Adoptoitu kummatäti" 

"Prosessitietoisen elämää"

"Kohtasin käänteentekevän Leigh'in"

"Kaikki viisaus asuu meissä"

"Äidin kullat rahoiksi" 

"Mantelipuutalo - elon, ilon ja valon talo"

"Perse edellä joka puuhun"

"Elämä - parahin logistiikka-asiantuntija"

Ja niin minusta tuli minä. 

Kirjallisuusterapiaohjaaja. Kirjoittajaohjaaja. Kouluttaja. Mentori. Luovuuttaja. Yrittäjä.

www.kynamatkat.fi

Elän ihmeessä

Tulin juuri Kuhmosta, joka näytti minulle eilen lämpimimmät kasvonsa. Seisoin pitkään auringon sylissä tyynen järven rannalla, jota reunusti upea puinen boordi. Reimari oli kallellaan kesään päin ja yksinäinen sorsa pylly pystyssä evästi jotakin pinnan alta. Aurinko oli kiireinen ja valahti metsän taa, mutta jätti jälkiä.

Illan kutveessa kauniiseen kirjastoon kokoontui hymyilevää joukkoa kuuntelemaan minun tarinoitani. Kirjallisuusterapiasta ja vähän muustakin. Puolentoista tunnin kuluttua he poistuivat koteihinsa ehkä vieläkin maireampina kuin tullessaan. Kiitetty!

Elän ihmeessä.

Joka aamu herään ja yön tullen nukahdan hämmästyneeseen kiitollisuuteen, että teen tätä työtä, mitä nyt teen. En olisi vielä kolme vuotta sitten osannut tätä aavistakaan. Ja että vietän edelleen levollista elämänvaihetta. Mikä on tietenkin aika absurdia, kun yritykseni (Kynämatkat) on vasta puolivuotias. Mutta näin on. Kiitetty kiitetty kiitetty!

Kuhmon bussissa menomatkalla tajusin yhden elämäni ihmeistä. Olen vuosien varrella miettinyt erilaisia suuntia työelämän suhteen. Useamman kerran aikuiskouluttajan koulutus on käynyt mielessä. Mutta. Hyvänen aika! Minä teen nyt sitä työtä. Ilman muodollista pätevyyttä kylläkin, valekouluttaja siis, mutta teen sitä. Ohjaan luovaa kirjoittamista, vedän kursseja ja koulutuspäiviä. Olen siis omanlaiseni aikuiskouluttaja. Haave on toteutunut. Pitkällä viiveellä ja eri kautta kuin kuvittelin. Mutta toteutui. Se on ihme!

Kun palasin Kajaaniin kävelin linja-autoasemalta kotiin kirkkopuiston kautta. Sen kulmauksessa oikaisin ruohikon poikki ja kuljin vaahteran ali. Oli pakko pysähtyä. Katsella ylös sitä huikeaa valoa, jota läpitunkevan keltaiset lehdet levittävät. Huokailin. Eräs hyvätuulinen mummo risteyksen toisella puolella pysäytti minut todetakseen saman syksyisen loiston. Puhelimme jonkin aikaa tämänsyksyisestä ruskasta. Mummo oli matkalla vanhusten iltapäiväkerhoon, mutta poikkesi puiston puolelle kokemaan kuvailemaani valon ihmettä. Pyysi paikalle osuneen kaverinsa mukaan. "Kyllä tässä sen verran ennättää pysähtyä..." Ruska hymyilee, suorastaan hohottelee meille vaikka lokakuu on pitkällä. Tavallinen ihme sekin.

Bussimatkalla kotiin tuli mieleeni toinenkin elämäni ihme. Vähän toisenlainen. Läksin entisestä elämästäni kohta yhdeksän vuotta sitten ja olen edelleen yksin. Sitä en olisi uskonut silloin enkä ikinä. Elän hyvää ja ihmeellistä elämää, mutta viimeisen vuoden aikana yksineläminen on saanut minut tirauttamaan toisenkin kyyneleen. Tämä ihme on haikea. Kiitän tästä elämästäni silti. Ihmeellisestä elämästäni.

-

(Tarinani poukkoilee ajassa sinnetänne, ei kronologian häivää! Ihme, ettei yhtään ärsytä enkä korjaa!)

Tytöttelyistä

Heikki Aittokoski kolumniseerasi eilissäpäivänä Hesarissa otsikolla "Keski-ikäisen kaljumiehen ärähdys" tytöttelystä ja pojittelusta. Molempia olen kuullut ja nähnyt.

Tytöttely todellakin kiivastuttaa. Siihen aikaan kun nettitreffisivustoilla humputtelin, sain kilareita tytöttelystä. Kaikki miehen mahdollisesti keräämät pisteet nollaantuivat, kun muutuin tytöksi. Pidin joka kerran kiihkeän puheen siitä, että olen nainen. Ei siinä auta selitykset, että sehän on kohteliaisuus, jos viisikymppinen nainen on vielä kuin tyttö. Vähättelyä mikä vähättelyä. Piste.

Pahimmalta kuulostaa, kun nainen menee tuohon kliseiseen naismies-kuvien ylläpitämiseen. Viime viikolla Levylautakunnassa (Yle Radio Suomi) Tarja Närhi sortui moiseen. Kun ainoa miesvieras kertoi puhtaasti musiikillisesta ilosta olla mukana raadissa, niin TN loihe lausumaan, jotenkin niin, että "ei siis ainoa juttu olekaan, että saat olla studiossa kolmen kauniin naisen kanssa". Haloo! Jos on niin fiksu mies, ettei niin sano (ainakaan ääneen), niin pitääkö naisten ite.

En myöskään innostu siitä miesten lausumasta, että "olen ikuinen pikkupoika". Samaisilla ihmissuhdefoorumeilla saarnasin myös tästä aiheesta. Aikuisen pitää olla aikuinen. Siinä mielessä, että kantaa vastuun sanoistaan ja teoistaan. Lapsellinen saa olla. Leikitellä, heittääntyä ja olla avoimen utelias, kokeilla. haaveilla ja uskoa elämään. Lapsen lailla. On syytäkin olla lapsellinen, jos haluaa pysyä hereillä ja elossa. Mutta keskustelujen myötä tajusin, että sitä kyseiset miehet eivät tarkoittaneet.

Kolmas minua provosoinut termi nettitreffeillä oli 'seikkailu'. Kannatan seikkailumieltä elämässä. Se tekee elämää mahdollistavammaksi, moninaisemmaksi, onnellisemmaksikin. Mutta tuolla se tarkoitti vain kokeiluja seksin suhteen. Että jos vaikka joskus takaapäin tai suuseksiä. Hohhoijaa...

Ja oli vielä neljäskin. Olenko minä jotenkin herkkä sanavalinnoille?! Myönnän: olen! Sanavalinnoilla on valtavan suuri merkitys. Siksi kai rakastan runouttakin.

Niin, siitä neljännestä. "Tehdään yhdessä kaikkea kivaa." Mitä se olisi, kyselin. Enemmistö ei osannut nimetä mitään. Jotain matkustelua, kynttiläillallisia... ja varmaankin sitä seksiä muulloinkin kuin lauantai-iltaisin saunan jälkeen. Juu juu. 

Viime aikoina korvani ovat tytöttelyn ja pojittelun lisäksi herkistyneet myös homotteluun. Ei baari-iltaa ettei joku sano "se on homojen hommaa" tai muuta sinne päin. Joskus tuntuu, että siitä on tullut yleisnimitys kaikelle sellaiselle tekemiselle mitä sanoja itse ei arvosta, ymmärrä tai kannata. Mutta se on rumasti sanottu. Yhtä ihmisryhmää ohimennen, ehkä ajattelematta halventavaa. Mieluummin sitten vaikka 'hullujen hommaa'. Hullu on sentään kevyeksi muuttunut ilmaisu, varsinaisesta merkityksestään etääntynyt. Vai ajattelisinko toisin, jos olisin töissä hullujenhuoneella...

-

Aloitin pari viikkoa sitten kirjoittamisen perusopinnot Snellman-yliopistossa. Kirjoitin itselleni uuden identiteetin: Rva Klisee. Syystä, että elän kliseen toisensa jälkeen todeksi. 

Rva Klisee sanoo täältä tähän: "Sanoista miestä, sarvesta härkää." Ei pidä sanoista provosoitumisen loppuman. Minulta.

Tutut ja turvalliset

Tuttu ja turvallinen kisailee joskus huomiosta uuden ja oudomman kanssa. Vai miten päin se nyt oikein on...

Tartuin outoon kirjaan, Pauliina Rauhalan 'Taivaslauluun'. Olen tyytyväinen, etten lukenut takakantta enkä arvosteluja ja antanut ennakkoluulojeni vaikuttaa lukuvalintaani. Yllätyin positiivisesti. Kirja tulee olemaan tämän vuoden TOP5ssäni tai ainakin TOP10ssä riippuen siitä, miten paljon loppuvuodesta luen. Eikä tykkääminen ole missään yhteydessä kirjan ympärillä vellovaan kohuun.

Sitten otin lukuseen tutun kirjailijan kirjan. Riku Korhosen 'Nuku lähelläni'. Heti ensimmäisellä sivulla olin kotonani. Nautiskelin Korhosen kielestä, kuvista ja ajatuksista. Molemmissa kirjailijoissa on rohkeutta nähdä asioita omin avoimin silmin. Sitä ihailen. 'Nuku lähelläni' pääsee minun lempikirjahyllyyni.

Virallisuuskaan ei vanhene koskaan. Eikä Alivaltiosihteeri ei petä. Liekö 'Virallisuus kannattaa aina' jo
seitsemästoista opus?!  Ja aina se vaan jaksaa naurattaa', ääneen. En voi kuin ihailla Frangenin, Heikuran ja Liikan ehtymätöntä sanaleikkiä. Jossa on myös asiaa takana, yhteiskuntakritiikkiä: Epävarmojen presidenttiehdokas, Kalkkis-tabletti, Kakkoslaatuaikaa lapsille, Vaalit ja luovuus, Konnareilla poliisin valtuudet, Kuninkaat kuninkuusraveissa, Humalaisten kansanedustaja, Säästämisestä on säästettävä, Elvytystä huumorintajuttomalle, Deittipalsta: kaipaan tarjoilijaa... Naapurissa varmaan ihmetellään, kuinka minun vessasta kuuluu päivästä toiseen äänekästä hekotusta.

"Neuvostoliiton avaruusohjelman vaiettu musikaalinen vaihe julki - Laika-koiran jälkeen avaruuteen ammuttiin Balalaika-koira!"

Tässä tuttujen pettämättömyyden tilassa uskaltauduin lukemaan lempikirjojani uudelleen. Olen monta kertaa miettinyt, pitävätkö vanhat suosikit pintansa. Pitäisinkö ihailemistani novellisteista vieläkin, vuosien jälkeen? Männäiltana otin yöpöydälle pinon lempinovellikokoelmiani: Juha Seppälää, Raija Siekkistä, Pirkko Aitoahoa, Laura Honkasaloa, Helmi Kellokumpua, Solveig von Schoultzia. Luin jokaiselta yhden novellin siitä kohdasta, joka sattui aukeamaan. Ja huh, pidin kaikista edelleen. Tuntui hyvältä.

Mutta toisinkin voi käydä. Olen Woody Allen -fani. Hänen huonotkin elokuvansa ovat hyviä, hyvät erinomaisia. Vähän jo epäilytti, kun uuden elokuvan 'Blue Jasmine' mainoksissa retosteltiin sen olevan yhden Allenin parhaista. Voisihan se olla niinkin, että vielä 77-vuotiaana ohjaaja tekee parhaan elokuvansa. Sen katseli ihan kelloa vilkuilematta, ammattilaisten tekemä tarinan, mutta ei se liikauttanut lehteäkään, minussa. Upeat näyttelijät vaikuttivat tekevän läpihuutohommia. Cate Blanchett oli, juu, ihan vaikuttava, mutta ehkä liian ilmeinen. Ovathan Allenin henkilöt usein karikatyyrejä mutta nasevia ja liikuttavia. Mutta ei nyt. Eikä tarinassa mitään särmää. Pliisua pliisua.

Olenko muuta uutta suostunut viime aikoina kohtaamaan kuin lestadiolaisuudesta kertovan kirjan?!

Juu. 'Tanssii tavisten kanssa'. Tanssitanssin katsominen ja isojen yleisöjen tapahtumat eivät ole ominta minulle. Silti lähdin mukaan yhden kilpailijattaren kannustusjoukkoihin, kun kutsuttiin. Ja olipa mukava että lähdin. Meillä oli hauskaa. Tanssijat ja tanssit yllättivät minut iloisesti. Esitykset olivat harkittuja ja huoliteltuja. Ei tarvinnut kokea myötähäpeää, johon olin, myönnän, hieman varautunut. Vilpittömästi sai huikkailla "hyvähyvää", huiskuttaa ja vislailla.

(kuva Juha Neuvonen /KS)          

Kyllä Kajaani on myös tanssikaupunki. Minna Sirviö-Palokankaan ja Roudan vaikutus alalla on mahtava. Onnittelen ja ihailen! Heitä. Kisan voittajia Kari Suhosta daameineen,  'Kekkonen-rock' ja 'Istuin naiseni kanssa eduskuntatalon puistossa' -koreografioineen. Meidän Siniä', YLEn tuottaja Sini Salmirinnettä. Joka tanssi amatööriksi todella upeasti. Kyllä meidän kannustuspöydän kelpasi. Tulimme vallan mainituksi paikallisessa lehdessä. Heh.

Uusi ja ennenkokematon vetää minua puoleensa. Varsinkin työ- ja harrastuskuvioissa eteentulevat pioneerihommat. Joskus itseäkin hirvittää, mihin kaikkeen vastaan 'KYLLÄ'.

Lukemisissa taidan olla kaikkein konservatiivisin. Huomaan. Hyvä että jossain, ettei ihan kokonaan uusiksi mene. Kaikki.

Luovuuttajan elämää

Kesäkin jo meni, mutta Kynämatkojen kotisivut ovat julkaisematta. Huhtikuusta asti, ainakin, ovat olleet mielen päällä. Jokusen kuukauden työn allakin.

Olen saanut sapiskaa nohevammilta kanssaeläjiltäni. Markkinoinnin pitäisi olla topakampaa. Mutta kun on tämä levollisuus. Ja maltti. Jota peräänkuulutin vuosikaudet. Nyt kun sen saavutin, oi kaivattuni, olen antanut pitkien päänsisäisten ja vähän ulkoistenkin neuvottelujen jälkeen itselleni luvan nauttia. Yksi ystäväni totesi, josko kotisivut tyssää koko homman, kun puskaradio toimii suht' mukavasti. Riittäisikö se? No ehkä ei.

Miehoiset, joiden kanssa olen yritysilmeyhteistyötä tehnyt, huokaisivat helpotuksesta, kun olen luovuuttaja ja kirjoittaja. "Eipä ole ideoista puutetta eikä sisällöntuottaminen ongelmallista." Vaan suutarinlapsi on kengätön. Ideoita pulputtaa, mutta valitseminen on vaikeista vaikeinta. Ennen kuin näky on pläkkiselvää. Käytyämme hauskaa ja yhteisymmärryksellistä keskustelua siitä, millaisena Kynämatkat näyttäytyvät maailmalle.

Mutta ne tekstit. Ei edes kirjallisuusterapiaopintojen lopputyön kirjoittaminen ollut niin vaikeaa - ja se oli työtä ja tuskaa - kuin Kynämatkojen kotisivujen tekstin tuottaminen. Rima oli korkealla. (Ai etten ole enää perfektionisti?!) Oli tasapainoiltava virallisuuden ja luovuuden välillä. Että olisin vakuuttava sekä ammatillisuuden että luovuuden suhteen. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että menen "virallisuus edellä puuhun" (lainaus Alivaltiosihteeriltä). "Ne, jotka osaa, ne tekee mitä vaan. Jotka ei, ne ryhtyy opettamaan", vai miten se Juice lauloikaan... Lopputuloksesta ei näy (onneksi) se ahdistus, jota synnyttäminen oli. Se on myös vähemmän luova tuotos. Mutta itseni näköinen, luulen ma.

Kotisivutekstailun vaikeus on tahmonut myös muuta kirjoittamista. Blogeissa on pitkiä taukoja, kirja-arvioita en ole tehnyt aikoihin ja runoissa on ollut kaamosmasennusta. Eikä lauseita ole syntynyt huoneentauluihin. Voi jeskamadeera! Varsinainen kirjoittamisen ammattilainen!

Pitääkö oikein ruveta itse uskomaan siihen, mitä muille evankelioin: Kirjoittaa osaavat kaikki. Saa ja voi kirjoittaa potaskaa. Kirjoita aina kun voit. 

Se on vähän sama juttu kuin näissä elämänopeissa. Ystäville tulee annettua neuvoja helpohkosti, mutta seuraavassa hetkessä he palauttavat samat ohjeet takaisin. Kun niitä tarvitsen itse. Sivusta seuraten on niin helppoa nähdä, mitä pitäisi tehdä ja ajatella. Tai kannattaisi.

Luomistyötä olen kuitenkin tehnyt.

Uusin innovaationi on teekello. Siitä voi päätellä, paljonko on kulunut aikaa siitä, kun ajattelin juoda teekupillisen. Tarkkuus on epämääräinen mutta monesti riittävä: juuri äsken (tee on kuumaa) - vähän aikaa sitten (tee on sopivaa) - jo jonkin aikaa sitten (tee on haaleaa) - pitkän aikaa sitten (tee on kylmää) - joko tää päivä meni (teemuki sattuu silmään illalla tai seuraavana aamuna).

Kertonee elämän levollisuudesta sekä päänsisässä elämisestä. Mitenkäs se oikein tähän luovuuttajayrittäjäkuvaan sopiikaan...

Vaatimattomuus

Elän ihan uudenlaista elämää. Vaatimatonta.

Vaatimatonta, koska minulla ei ole rahaa tuhlattavaksi eikä aina edes tarpeellisiin. Joiden tarpeellisuus kyseenalaistuu, kun huomaa pärjäävänsä niitä ilman vuosikausia. Niin ettei lopulta huomaakaan niiden puuttuvan.

Tiskikonetta minulla ei ole ollut koko uuden elämäni aikana. Viime viikolla hukkasin johonkin tiskialtaan tulpan -  niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, roskiksetkin olen käynyt penkomassa mutta ei missään ole se - ja olen tullut toista viikkoa toimeen ilman sitä. Mielikuvitus saa sytykettä, kun miettii, millä saa veden pysymään altaassa koko tiskin ajan. Keksitty on. Ei mitään kiirettä kauppaan katsomaan, millaisia tulpantapaisia olisi tarjolla.



Autoakaan minulla ei ole. Entisessä elämässä mentiin autolla joka paikkaan. Nykyään pääsen pyörällä (vanhalla Helkama Kaunottarella) mihin vain, säällä kuin säällä. Kun pääsen jonkun autokyydissä matkaan, lyhyestikin, olen onnessani. Saati jos saan ajaa itse. Niinkuin viime viikolla. Oi, ne ihanat 65 kilometriä!

Puhumattakaan kaikista pienemmistä tarvekaluista. Ilman voi elää ja olla, ilman että arki olisi sen kummempaa. Olla siitä huolimatta ja ehkäpä juuri sen takia näin onnellinen. Siitä mitä on. Kuten Viisaat neuvovat.

Vaatimatonta elämäni on myös siksi, etten vaadi itseltäni enää niin mahdottomasti kuin ennen vanhaan. Olin silloin ennen armoton (ystävieni antama määritelmä) itseäni kohtaan. Vaadin itseäni osaamaan, pystymään, ymmärtämään, jaksamaan, hyväksymään ja ottamaan vastaan kaiken. Väännyin korkkiruuviksi kuten runooni kerran kirjoitin. Ja helpottuiko elämä, olinko tyytyväinen itseeni ja tekemisiini? No ei ja en.

Kun hain Finnveralta yrityslainaa, nainen, jonka kanssa siitä neuvoteltiin, totesi minulle: "Ole niin kuin olisit uudelleen sapatilla!" Olin ihan hämmästyksestä ymmyrkäisenä. Eikös yrittäjän pidä tehdä töitä 24/7 eikä sekään riitä?! Mutta ymmärrän kyllä, mikä viisaus hänen sanomisessaan on. Ja olen hyvin hyvin kiitollinen siitä. Sain sellaista palvelua, inhimillisyyttä, jota en uskonut kylmässä yritysmaailmassa olevankaan. Rahan maailmassa.

Hiljaa hyvä tulee.
Mikään ovi ei aukea väkisin.
Maltti on valttia.
Kaikki käy hyvin, niin kuin on tarkoitettu.


Mutta on tähän totuttelemista. Tehdä asioita pikkuhiljaa, rauhallisesti, hötkyilemättä, hätäilemättä. Makustella, harkita, kuulostella, tunnustella, ottaa vastaan. Luottaa asioiden sujumiseen tarkoituksenmukaisella tavalla. Luottaa elämään. Elämä todistelee minulle lähes joka päivä, että asioilla on kuin onkin tapana järjestyä, ja yleensä vielä parhain päin. Klisee mikä klisee, jälleen kerran, ja niin totta. Että kaikki tapahtuu aina oikeaan aikaan.

Myönnän, että sisäinen tarkastaja välillä havahtuu luulemastani ikiunestaan. Ja kuiskii epäluuloa ja huonoja ennusteita. Vaan minäpä tainnutan sen hiljaiseksi kerta toisensa jälkeen. Elämä, luotettava kumppanini, rinnallani seisoen. Minulla on lupa olla levollinen.

Tänä päivänä olen itselleni armollinen. Tällaisesta esimiehestä pidän. Joka uskoo minuun ja kykyihini. Muttei vaadi enempää kuin mihin kykenen. Kulloinkin. Mitä hyvää itsensä piiskaamisesta olisi, tai moittimisesta, ylettömästä vaatimisesta?! Ei mitään. Sen olen onnekseni oppinut.

Vuoden päästä voin sitten katsella taaksepäin ja tarkastella, onko tällaisessa asenteessa järkeä. Jos järjessä jotain järkeä on. Viimeksi eilen keskusteltiin kaverin kanssa siitä, mikä on järkevää. Meidän mielestämme liika järkeily tappaa ja tuhoaa kaiken. Elon ja ilon. Niin ihmisten elämistä kuin yhteiskunnastakin. Järjen järjettömyys on nähtävissä joka päivä, lehtien sivuilla, uutisissa, kaupungin kaduilla kulkiessa, tuttujen ja tuntemattomien tarinoita kuunnellessa.

Täällä vaatimattomassa kodossani näin vaatimattomasti ajattelen. Ja odotan jännityksellä mitä minulle vuoden päästä kuuluu. Mitä silloin olen oppinut vaatimattomuudesta, yrittämisestä ja elämästä. Ja itsestäni. Vi ses!

Turvallisuushakuisuudesta

Viime aikoina olen saanut itseni kiinni teoista, jotka ovat ilmiselvää turvantunteen hakemista.

Olen tottunut turvallisuuden tunteiseen, tilanteessa kuin tilanteessa. Ihan vaan luonnostaan.

Aikanaan sain napakkaa tuulta siipien alle erinäisistä eroamisista. Alkoi heittääntymisten kukoistuskausi. Olen mennyt - joidenkuiden mielestä suorastaan uhkarohkeasti - sitä päin mikä eniten pelottaa.

Olen yllyttänyt siihen toisiakin, ja myönnän, vähän harmitellut, jos joku on alkuinnostuksensa jälkeen tehnyt u-käännöksen ja palannut takaisin vanhaan, tuttuun ja näennäisesti turvalliseen. (Vaikkei sellaista oikeasti olekaan. Kenelläkään. Milloinkaan. Mitään varmaa. Paitsi alituinen epävarmuus. Kaikessa. Kaikesta.)

Miksikö? No kun kukaan tuntemani ihminen, joka on uskaltanut lähteä uusille urille, ei ole katunut. Heillä on alkanut uusi täyteläinen elämä. He ovat olleet sen jälkeen vahvasti ja iloisesti elossa.

Tiedän hyvin, ettei isoja muutoksia voi tehdä ennen kuin niihin on valmis. Ja valmiiksi tuleminen kestää. Niin kauan, että huomaa, ettei valmiiksi tule koskaan. Eikä sitä oikeinta oikeaa aikaakaan ole olemassa. Mutta aikaa muutoksiin voimaantuminen ottaa silti. Että saa pähkittyä asiaa puoleen ja toiseen. Päättää jotain suurta, ja tulla sittenkin toisiin ajatuksiin. Satoja kertoja. Sitten on hyvä hypätä tuntemattomaan. Ja huomata, että kliseistä kliseisin klisee "Elämä kantaa" on totta.

Yksi läheisimmistä ystävistäni on minun vastakohtani, turvallisuusasioissa. Tiedämme kyllä syyn eroon. Ystäväni lapsuuteen liittyy hylkäämisiä. Perusihmissuhteisiin liittyi epävarmuutta, monenlaista. Vielä lähes viisikymppisenä hänen päivittäinen ja pidemmäntähtäimenkin elämänsä on suunniteltua ja harkittua. Niin pitkälle kuin mahdollista. Vaikka elämä on opettanut väliintulevien muuttujien voimasta, hänellekin, paljon. Mutta riskinotto ei ole hänen juttunsa, niin kuin on minun.

Minun lapsuuteni oli turvallista. Lähipiirissäni en juurikaan edes nähnyt turvattomuutta. Vaikka naapurin tytöillä ei ollut isää ja äidilläkin levoton elämäntapa, tai naapurin poika sai isältä selkäänsä syyttä suotta. Minun ei kotonani tarvinnut pelätä, hylkäämisiäkään. Kun isä oli toisella paikkakunnalla tuberkuloosiparantolassa, kirjeissäni hänelle ei ollut epäilyksen häivääkään siitä, tulisiko isä vielä kotiin. Ja tulihan hän. Olin rakastettu ja turvassa.

En luule edelleenkään, että elämäni tarvitsisi vankkoja, kaiken kestäviä turvaverkkoja. YEL-vakuutuksiakaan ottaessani tähtäimessäni ei ollut suuri eläke. Mutta ikäviin sattumuksiin varauduin niissä silti.

Mutta niistä turvahakuhetkistäni.

Teen asioita intuitiivisesti. Myös ruokaa.

Kun minua (vähän) pelottaa mitä tapahtuman pitää, yllätän itseni keittämästä mannapuuroa tai paistamasta makaronilaatikkoa, syömästä voipullaa ja juomasta viinimarjamehua. Lapsuuden turvaruokaa. Kyllähän sitä turvallisuudentunteita kaipaa. Sitä kai se parisuhteeseeen halajaminen on. Vaikka ajattelenkin, että turva on ihmisessä itsessään. Minussa on oma turvani.

Mutta tulee minulle niin levollinen ja hyvä olo, kun uudessa ihmisessä on jotain tuttua. Ajatuksissa. Hiusten värissä. Korvanlehden muodossa. Autoon istahtamisessa. Kahvinkeittämisessä. Naurun hörähdyksessä.
Käden karheudessa. Tekemisen ja olemisen tavoissa. Kokemisessa, tuntemisessa. Jopa tupakan tuoksussa - vaarin marjapussipöydässä sain pyöräyttää tuhkakuppia. Mutta se on jo toinen tarina.

Ja taitaa niitä olla jokunen muukin turvatekijä. Turvallisuuden tuoja. Minunkin elämässäni.

Turva. Turvallinen turvan tunne.

Josko minäkin olisin siihen taas valmis. Ettei aina tarvitse hyppiä jyrkänteiden reunoilta, olla pitämättä kaiteista kiinni, olla uusien hurjien tuulten vietävänä. Että josko jotain tuttua ja turvallista. Olisin valmis kokeilemaan.

Sovitaan niin, elämä!

Ylistystä yleisölle

'Pieni lyhytelokuvayö' on nyt eilistä.

Täydellistä se ei ollut, mutta oli kuitenkin. Minusta.

Mikä olisi pahin juttu, joka voisi tapahtua, kun esitetään elokuvia yleisölle? Se, ettei tekniikka toimi! Että elokuva on pikkuisen liian pikkuinen suhteessa valkokankaaseen. Ja yleisön silmille.

Kun tekniikan toimimattomuus eilen meille valkeni, siis ne asiat, joille paikallaolleet osaajatkaan ei mitään voineet, kylmä hiki tuli otsaan. Meneekö koko homma mönkään? Tähänkö tämä nyt tyssäsi? Lähteekö yleisö puuskuttaen koteihinsa? Onko Kuuloluuri ensi viikolla täynnä rumia puheita? Buuataanko meille kadulla seuraavat vuodet? Eikö mikään enää ikinä onnistu?

Oli aikamoinen järkytys todeta, että ainoa asia, johon satsasimme rahallisesti eli kunnon projektori käyttäjineen, ei pelittänyt kunnolla. Elokuvan näyttö oli ja pysyi pienenä, valkokangasta piti korjailla ennen näytöstä, vempeleissä oli hapettuneet patterit, joita piti rassailla, että ne toimisivat. Mukana tullut ns. koneenkäyttäjä ei osannut eikä tiennyt mitään. Uskomatonta! Jos olisi vainoharhainen, tulisi mieleen tahallinen sabotaasi. Jonkun, joka ei halunnut tapahtuman onnistuvan.

Mutta ihmeitä tapahtuu! Yleisö oli myötäinen. Se odotteli hymyssä suin, että homma pääsi alkamaan. Ihmiset seurustelivat keskenään, joivat kahvia ja söivät pullaa. Tarjoilu toimi. Kiitos nohevien Generaattorin ja Rauniokaupungin talkoolaisten. Ja puitteethan olivat miellyttävät. Senkin em. väki osaa luoda, lämpimän leppoisan tunnelman. Jälkeenpäin ajatellen myös se, että ihmiset viihtyvät ja nauttivat tilaisuudesta ilman kaljatelttaa, on hieno homma. Aina ei tarvita viinaa kyytipojaksi. Silloin kun tuote on muuten korkealaatuinen, nautinnollinen.

Näytösten kuluessa ja päätyttyä saimme paljon kannustavaa palautetta, kiitoksia ja kehuja. Monet ymmärsivät tekniikan ongelmia, niitä nykyään piisaa joka paikassa. Kun silmät tottuivat pieneen screeniin, katsoja pystyi nauttimaan upeista lyhytelokuvista. Niitä esittämämme filmit todella olivat. Hyviä ja vieläkin parempia. Ymmärrettävistä syistä maailmallakin palkittuja. Ja näimme myös yhden maailmanensi-illan. Vaikuttavan 'Hätäkutsun'.

Pieni paha mieli haihtui mielestä kaikkien halausten, hymyjen ja kiitosten myötä. Ei voinut muuta kuin ihmetellä ihmisten myötämielisyyttä, sympatiaa ja iloa siitä, että tällaistakin herkkua kajaanilaisille tarjotaan. Muun kulttuuritarjonnan lisäksi. Sillä sitä Kajaanissa on. Riittävästi. Kuten joku totesi: "kaikkiin ei edes ehdi". Nyt aloitetun perinteen toivotettiin jatkuvan ensi kesänä.

Itselleni iso ilo oli myös tutustua ohjaajavieraisiimme Hannes Vartiaiseen ja Pekka Veikkolaiseen. Viksuja, osaavia, miellyttäviä ja hauskoja nuoria miehiä, jotka ovat nöyriä taiteensa edessä, mutta silti ylpeitä tekemisistään. Heillä on sisua, vaistoa ja näkemystä. Nähdyt elokuvat olivat huikeita, niin 'Hanasaari A' kuin 'Erään hyönteisen tuhokin'. Näin ne kaksi kertaa ja kun olin saanut kuulla elokuvien tekemisen taustoista ja vaiheista, niiden arvo nousi entisestäänkin.

Hienoa että Hannes ja Pekka pääsivät jo päivällä kertomaan paikallisille opiskelijoille, kuinka unelmista tehdään totta. Kuinka upeisiin suorituksiin voi tavallinenkin ihminen (tavallaan tavallinen) päästä, kun on valmis satsamaan tavoitteen saavuttamiseksi, antamaan aikaa asioiden tapahtua, näkemään vaivaa haluamansa eteen ja varsinkin uskomaan asiaansa ja siihen, että kaikki asiat järjestyvät. Pekka ja Hannes elokuvineen saivat nuoret kuuntelemaan lähes hiiskumatta esityksen perjantai-iltapäivällä, viimeisellä tunnilla. Päälle päätteeksi lukion elokuvantekokurssi täyttyi, kiitos kiintoisan ja innostavat esityksen. Eikä siihen tarvittu show'ta eikä ylisanoja. Vain sitä, että he olivat läsnä, aitoina omina itsenään. Miten se lämmittikään minun sydäntäni.

Katselkaamme lyhytelokuvia aina, kun tilaisuus on! Vaikkapa sitten Pieni lyhytelokuvayö 2014.



ps. Käyhän huviksesi katsomassa, mitä muuta Veikkolaisen Pekka osaa, Pekuskashopissa.

Lahjoittamisen lumo 2

Olin tänään kuulolla seminaarissa, jossa kerrottiin, että Pohjanmaalla ollaan terveempiä ja elinvoimaisempia kuin muualla Suomessa. Koska siellä talkooperinne elää edelleen. Yhdessä tekeminen ja onnistuminen tuntuu hyvältä.

Minä uskon sen. Olen ollut monessa hommassa mukana, sellaisessa, jota voisi kutsua talkoiksi. Kun yhdessä tehdään ilmaista työtä jonkun päämäärän eteen. Mukana olemisen ilosta.
Lauluyhtye Alli oli välillä valmis maksamaan itse siitä, että pääsi esiintymään yleisölle. Lauluja, joiden eteen oli nähty vaivaa viikonloppu jos toinenkin.
Kainuun lausujien esitykset valmistellaan pyyteettä. Ne pienet korvaukset esiintymisistä, joita joskus saadaan, menevät Lausujien kassaan yhteiseen hyvään.
Runoviikko Kajaanissa perustuu talkoolaisten vapaaehtoiseen panokseen tilaisuuksien emäntinä ja ovimiehinä.

Tänä kesänä olin myös mukana toisessa kainuulaisessa tapahtumassa, Kuhmon kamarimusiikissa, jonka sujumisen edellytys ovat sadat talkootyötunnit. Eräs vanhempi kahvinkeittäjärouva Kontion koululla kertoi minulle, tiskarille, ettei hän ollut 20 vuoteen käynyt yhdessäkään konsertissa, vaikka se olisi ainoa palkkio, jonka talkoolaisena toimimisesta saa. Hän oli ollut mukana kaikki ne vuodet ihan vain mukanaolemisen ilosta. Kyllä siinä pitää jotain kummaa vetoa olla. Kuulumisessa ryhmään. Yhdessä tekevien ryhmään.

Viimeisin vapaaehtoinen (lue: palkaton) homma, jossa olen mukana on 'Pieni lyhytelokuvayö'. Kaverini Markku Heikkinen, dokumenttiohjaaja, oli kehitellyt mielessään ideaa tapahtumasta, jossa kajaanilaisille tuotaisiin nähtäville suomalaisten lyhytelokuvantekijöiden tekosia. Ilmaiseksi. Harvinasta herkkua täällä periferioissa.
                                     

Markku kokosi yhteen asiasta kiinnostuneita kajaanilaisia tuttaviaan. Ja kun monta kylähullua katsoo toisiaan silmiin, alkaa syntyä. Huolimatta siitä, että skeptisimmät eivät usko hommaa polkaistavan parissa viikossa ilman rahaa. Näinä kolmena valmisteluviikkona asiat ovat loksahdelleet kohdalleen. Yksi on ottanut hoitaakseen yhden homman, toinen toisen, kolmas seuraavan, ja niin kaikki alkaa olla valmista huomiseen h-hetkeen.

Kajaanissa on valtavasti kulttuurijuttujen tuottamiseen liittyvää osaamista. Tekijöitä on vaikka mihin hommaan. Sivusta saa ihailla ja ihmetellä. Eikä kukaan ole kyselemässä palkkion perään. Porukka uskoo asiaansa, hoitaa hommansa ja tsemppaa toisiaan. Pienestä voi lähteä ja saada aikaan jotain uutta, erilaista. Joka tuottaa kanssaihmisille iloa. Myös yleisöille. Ei vain tekijöille itselleen. Vaikka sekin on merkittävää, ei kai tällaista muuten tehtäisi.

Aina välillä sitä miettii, mihin kaikkeen tulee lähteneeksi mukaan. Kun mahdollisuuksia tekemiseen tulee jatkuvasti eteen. Mutta heti seuraavassa hetkessä on ihana kuulua porukkaan, joka toimii ja saa aikaiseksi - kts. Kainari. Ihan sulasta hulluudesta. Elämänilosta.

Tekojaankin voi lahjoittaa, talkoilemalla. Kiitti kaverrrit!

-

Lahjoittamisen lumo 1

Tiedätkö, että lahjoittamisesta tulee niiiiin hyvä mieli?! Parempi kuin myymisestä. Antaa sitä pois sitten mitä vaan. Kirjoja, levyjä, aikaa, sanoja, tekoja, hymyjä, pusuja, läheisyyttä tai lämmintä kättä. Ihan hypittää sydäntä, rakkaat, silloinkin kun niistä luopuu.

Sanotaan, ettei lahjoittamisistaan pidä numeroa tehdä. Mutta pakko minun on puhua tästä. Tänään.

Lahjoittelun ilo tuli minun elämääni pikkuhiljaa. Tai tarkemmin ajatellen onhan se ollut minussa aina, äidinperintönä, mutta erilaisessa muodossa. 

Ennemmin ostelin kaikille vaikka mitä, lahjoiksi. Sittemmin lahjoiksi silloinkin, kun ei ollut mitään erityistä syytä. Teki mieleni vaan ilahduttaa läheisiäni. Myöhemmin aloin tehdä käsilläni kaikenlaista potentiaalista lahjoitettavaa. Lahjoin siitä ilosta, että osasin tehdä. Jotain omilla pikkukätösilläni. Villasukkia, huoneentauluja, nappikoruja. Nyttemmin lahjoittelen olemassaolevaa omaisuuttani. Sitä tarvitseville, tai muuten vain hyvään kotiin.

Lahjoittaminen liittyy monesti johonkin riittiin omassa elämässä. Luopumisiin. Ihmisistä, asioista, ajatuksista. Kun symbolisesti pitää osoittaa, itselle lähinnä, ja elämälle, että tekee asioita vanhan mennä ja uuden tulla. Tilalle.

Entisen elämäni tavaroista olen luopunut kiihtyvään tahtiin. Monet sellaiset tavarat, jotka luulin ikuisesti tärkeiksi, ovat nyt jossain muualla. Sunnuntaina ystäväni vei yhden entisenelämäni taulun omalle seinälleen. Sain vastalahjaksi taulun, joka kertoo enemmän minusta, tänä päivänä. En halua kieltää mennyttä, mutta sillä en tahdo nykyisyyttäni täyttää. Sitä paitsi ajatukset säilyvät mielen sopukoissa, sieltäkin ne voi kaivaa esiin. Halutessaan hyvästi muistaa. Virikkeitä muistamisiin tulee vastaan joka päivä, nurkkien takaa, sivuilta ja sivustoilta. Ei tärkeimpiä asioita unohda.

Olen luopunut myös kirjoista. Pysyvistä rakkaistani. Joista en osannut männävuosina kuvitellakaan luopuvani. Mutta niin vaan olohuoneen nurkassa on kolme laatikollista kirjoja, joista kyläilijä voi lähtiessään ottaa haluamansa. Äsken vein Generaattorin Iippa-ryhmään kaksi kassillista lastenkirjoja. Hyvään tarkoitukseen. Vastaanottaja ilahtui. Ja minä. Hyvä mieli nauratti ääneen. Ja päivä valostui entisestään.

Ullakolla minua odottaa ainakin kymmenen laatikollista vaatteita. Joista en ole raaskinut luopua, jos joskus niitä vielä pitäisin, kun niin kivoja ovat. Pengon ne joka kesän ja talven alussa läpi, mutta otan käyttöön vain muutaman. Tänä kesänä tajusin, etten tule niitä käyttämään koskaan. Kirppareilla niistä ei saa montakaan euroa. Pitämättömistäkään vaatteista. Ne eurot menevät pöydän vuokraan. Aion lahjoittaa ne kaikki pois. Kunhan sattuu kohdalle autoileva ystävä, jolta saan kuljetusapua. Entrinkiin.

Luopumisen helpottumisesta - kyllä kyllä, siitä tulee kerta kerralta helpompaa ja iloisempaa  - on muutoinkin hyötyä. Männävuosina itkin jokaista äidinaikaista astiaa, joka meni rikki. Nyt olen rikkonut (vahingossa) TommyTabermann-shamppanjalasit, jotka tyttäreni antoi minulle 50-vuotislahjaksi. Harmittihan se, mutta sirpaleet tietävät onnea. Kliseinen lohtulause. Mutta se toimii. Ja itselleen voi uskotella tapahtumien synkronisiteetin.

Aion jatkaa lahjoittamisen ja luopumisen linjoilla. Hyvän mielen takia. Itsekkäistä syistä. Niin kuin kaikki tekomme teemme. Sanoo kuka vaan mitä vaan.

-

ps. 'Lumo' lipsahti otsikkoon Aitoahon Pirkon tämänpäiväisestä kolumnista. Kiitos, Pirkko, tahattomasta lahjoituksesta.