'Pieni lyhytelokuvayö' on nyt eilistä.Täydellistä se ei ollut, mutta oli kuitenkin. Minusta.
Mikä olisi pahin juttu, joka voisi tapahtua, kun esitetään elokuvia yleisölle? Se, ettei tekniikka toimi! Että elokuva on pikkuisen liian pikkuinen suhteessa valkokankaaseen. Ja yleisön silmille.
Kun tekniikan toimimattomuus eilen meille valkeni, siis ne asiat, joille paikallaolleet osaajatkaan ei mitään voineet, kylmä hiki tuli otsaan. Meneekö koko homma mönkään? Tähänkö tämä nyt tyssäsi? Lähteekö yleisö puuskuttaen koteihinsa? Onko Kuuloluuri ensi viikolla täynnä rumia puheita? Buuataanko meille kadulla seuraavat vuodet? Eikö mikään enää ikinä onnistu?
Oli aikamoinen järkytys todeta, että ainoa asia, johon satsasimme rahallisesti eli kunnon projektori käyttäjineen, ei pelittänyt kunnolla. Elokuvan näyttö oli ja pysyi pienenä, valkokangasta piti korjailla ennen näytöstä, vempeleissä oli hapettuneet patterit, joita piti rassailla, että ne toimisivat. Mukana tullut ns. koneenkäyttäjä ei osannut eikä tiennyt mitään. Uskomatonta! Jos olisi vainoharhainen, tulisi mieleen tahallinen sabotaasi. Jonkun, joka ei halunnut tapahtuman onnistuvan.Mutta ihmeitä tapahtuu! Yleisö oli myötäinen. Se odotteli hymyssä suin, että homma pääsi alkamaan. Ihmiset seurustelivat keskenään, joivat kahvia ja söivät pullaa. Tarjoilu toimi. Kiitos nohevien Generaattorin ja Rauniokaupungin talkoolaisten. Ja puitteethan olivat miellyttävät. Senkin em. väki osaa luoda, lämpimän leppoisan tunnelman. Jälkeenpäin ajatellen myös se, että ihmiset viihtyvät ja nauttivat tilaisuudesta ilman kaljatelttaa, on hieno homma. Aina ei tarvita viinaa kyytipojaksi. Silloin kun tuote on muuten korkealaatuinen, nautinnollinen.
Näytösten kuluessa ja päätyttyä saimme paljon kannustavaa palautetta, kiitoksia ja kehuja. Monet ymmärsivät tekniikan ongelmia, niitä nykyään piisaa joka paikassa. Kun silmät tottuivat pieneen screeniin, katsoja pystyi nauttimaan upeista lyhytelokuvista. Niitä esittämämme filmit todella olivat. Hyviä ja vieläkin parempia. Ymmärrettävistä syistä maailmallakin palkittuja. Ja näimme myös yhden maailmanensi-illan. Vaikuttavan 'Hätäkutsun'.
Pieni paha mieli haihtui mielestä kaikkien halausten, hymyjen ja kiitosten myötä. Ei voinut muuta kuin ihmetellä ihmisten myötämielisyyttä, sympatiaa ja iloa siitä, että tällaistakin herkkua kajaanilaisille tarjotaan. Muun kulttuuritarjonnan lisäksi. Sillä sitä Kajaanissa on. Riittävästi. Kuten joku totesi: "kaikkiin ei edes ehdi". Nyt aloitetun perinteen toivotettiin jatkuvan ensi kesänä.
Itselleni iso ilo oli myös tutustua ohjaajavieraisiimme Hannes Vartiaiseen ja Pekka Veikkolaiseen. Viksuja, osaavia, miellyttäviä ja hauskoja nuoria miehiä, jotka ovat nöyriä taiteensa edessä, mutta silti ylpeitä tekemisistään. Heillä on sisua, vaistoa ja näkemystä. Nähdyt elokuvat olivat huikeita, niin 'Hanasaari A' kuin 'Erään hyönteisen tuhokin'. Näin ne kaksi kertaa ja kun olin saanut kuulla elokuvien tekemisen taustoista ja vaiheista, niiden arvo nousi entisestäänkin.
Hienoa että Hannes ja Pekka pääsivät jo päivällä kertomaan paikallisille opiskelijoille, kuinka unelmista tehdään totta. Kuinka upeisiin suorituksiin voi tavallinenkin ihminen (tavallaan tavallinen) päästä, kun on valmis satsamaan tavoitteen saavuttamiseksi, antamaan aikaa asioiden tapahtua, näkemään vaivaa haluamansa eteen ja varsinkin uskomaan asiaansa ja siihen, että kaikki asiat järjestyvät. Pekka ja Hannes elokuvineen saivat nuoret kuuntelemaan lähes hiiskumatta esityksen perjantai-iltapäivällä, viimeisellä tunnilla. Päälle päätteeksi lukion elokuvantekokurssi täyttyi, kiitos kiintoisan ja innostavat esityksen. Eikä siihen tarvittu show'ta eikä ylisanoja. Vain sitä, että he olivat läsnä, aitoina omina itsenään. Miten se lämmittikään minun sydäntäni.Katselkaamme lyhytelokuvia aina, kun tilaisuus on! Vaikkapa sitten Pieni lyhytelokuvayö 2014.
ps. Käyhän huviksesi katsomassa, mitä muuta Veikkolaisen Pekka osaa, Pekuskashopissa.
