Ylistystä yleisölle

'Pieni lyhytelokuvayö' on nyt eilistä.

Täydellistä se ei ollut, mutta oli kuitenkin. Minusta.

Mikä olisi pahin juttu, joka voisi tapahtua, kun esitetään elokuvia yleisölle? Se, ettei tekniikka toimi! Että elokuva on pikkuisen liian pikkuinen suhteessa valkokankaaseen. Ja yleisön silmille.

Kun tekniikan toimimattomuus eilen meille valkeni, siis ne asiat, joille paikallaolleet osaajatkaan ei mitään voineet, kylmä hiki tuli otsaan. Meneekö koko homma mönkään? Tähänkö tämä nyt tyssäsi? Lähteekö yleisö puuskuttaen koteihinsa? Onko Kuuloluuri ensi viikolla täynnä rumia puheita? Buuataanko meille kadulla seuraavat vuodet? Eikö mikään enää ikinä onnistu?

Oli aikamoinen järkytys todeta, että ainoa asia, johon satsasimme rahallisesti eli kunnon projektori käyttäjineen, ei pelittänyt kunnolla. Elokuvan näyttö oli ja pysyi pienenä, valkokangasta piti korjailla ennen näytöstä, vempeleissä oli hapettuneet patterit, joita piti rassailla, että ne toimisivat. Mukana tullut ns. koneenkäyttäjä ei osannut eikä tiennyt mitään. Uskomatonta! Jos olisi vainoharhainen, tulisi mieleen tahallinen sabotaasi. Jonkun, joka ei halunnut tapahtuman onnistuvan.

Mutta ihmeitä tapahtuu! Yleisö oli myötäinen. Se odotteli hymyssä suin, että homma pääsi alkamaan. Ihmiset seurustelivat keskenään, joivat kahvia ja söivät pullaa. Tarjoilu toimi. Kiitos nohevien Generaattorin ja Rauniokaupungin talkoolaisten. Ja puitteethan olivat miellyttävät. Senkin em. väki osaa luoda, lämpimän leppoisan tunnelman. Jälkeenpäin ajatellen myös se, että ihmiset viihtyvät ja nauttivat tilaisuudesta ilman kaljatelttaa, on hieno homma. Aina ei tarvita viinaa kyytipojaksi. Silloin kun tuote on muuten korkealaatuinen, nautinnollinen.

Näytösten kuluessa ja päätyttyä saimme paljon kannustavaa palautetta, kiitoksia ja kehuja. Monet ymmärsivät tekniikan ongelmia, niitä nykyään piisaa joka paikassa. Kun silmät tottuivat pieneen screeniin, katsoja pystyi nauttimaan upeista lyhytelokuvista. Niitä esittämämme filmit todella olivat. Hyviä ja vieläkin parempia. Ymmärrettävistä syistä maailmallakin palkittuja. Ja näimme myös yhden maailmanensi-illan. Vaikuttavan 'Hätäkutsun'.

Pieni paha mieli haihtui mielestä kaikkien halausten, hymyjen ja kiitosten myötä. Ei voinut muuta kuin ihmetellä ihmisten myötämielisyyttä, sympatiaa ja iloa siitä, että tällaistakin herkkua kajaanilaisille tarjotaan. Muun kulttuuritarjonnan lisäksi. Sillä sitä Kajaanissa on. Riittävästi. Kuten joku totesi: "kaikkiin ei edes ehdi". Nyt aloitetun perinteen toivotettiin jatkuvan ensi kesänä.

Itselleni iso ilo oli myös tutustua ohjaajavieraisiimme Hannes Vartiaiseen ja Pekka Veikkolaiseen. Viksuja, osaavia, miellyttäviä ja hauskoja nuoria miehiä, jotka ovat nöyriä taiteensa edessä, mutta silti ylpeitä tekemisistään. Heillä on sisua, vaistoa ja näkemystä. Nähdyt elokuvat olivat huikeita, niin 'Hanasaari A' kuin 'Erään hyönteisen tuhokin'. Näin ne kaksi kertaa ja kun olin saanut kuulla elokuvien tekemisen taustoista ja vaiheista, niiden arvo nousi entisestäänkin.

Hienoa että Hannes ja Pekka pääsivät jo päivällä kertomaan paikallisille opiskelijoille, kuinka unelmista tehdään totta. Kuinka upeisiin suorituksiin voi tavallinenkin ihminen (tavallaan tavallinen) päästä, kun on valmis satsamaan tavoitteen saavuttamiseksi, antamaan aikaa asioiden tapahtua, näkemään vaivaa haluamansa eteen ja varsinkin uskomaan asiaansa ja siihen, että kaikki asiat järjestyvät. Pekka ja Hannes elokuvineen saivat nuoret kuuntelemaan lähes hiiskumatta esityksen perjantai-iltapäivällä, viimeisellä tunnilla. Päälle päätteeksi lukion elokuvantekokurssi täyttyi, kiitos kiintoisan ja innostavat esityksen. Eikä siihen tarvittu show'ta eikä ylisanoja. Vain sitä, että he olivat läsnä, aitoina omina itsenään. Miten se lämmittikään minun sydäntäni.

Katselkaamme lyhytelokuvia aina, kun tilaisuus on! Vaikkapa sitten Pieni lyhytelokuvayö 2014.



ps. Käyhän huviksesi katsomassa, mitä muuta Veikkolaisen Pekka osaa, Pekuskashopissa.

Lahjoittamisen lumo 2

Olin tänään kuulolla seminaarissa, jossa kerrottiin, että Pohjanmaalla ollaan terveempiä ja elinvoimaisempia kuin muualla Suomessa. Koska siellä talkooperinne elää edelleen. Yhdessä tekeminen ja onnistuminen tuntuu hyvältä.

Minä uskon sen. Olen ollut monessa hommassa mukana, sellaisessa, jota voisi kutsua talkoiksi. Kun yhdessä tehdään ilmaista työtä jonkun päämäärän eteen. Mukana olemisen ilosta.
Lauluyhtye Alli oli välillä valmis maksamaan itse siitä, että pääsi esiintymään yleisölle. Lauluja, joiden eteen oli nähty vaivaa viikonloppu jos toinenkin.
Kainuun lausujien esitykset valmistellaan pyyteettä. Ne pienet korvaukset esiintymisistä, joita joskus saadaan, menevät Lausujien kassaan yhteiseen hyvään.
Runoviikko Kajaanissa perustuu talkoolaisten vapaaehtoiseen panokseen tilaisuuksien emäntinä ja ovimiehinä.

Tänä kesänä olin myös mukana toisessa kainuulaisessa tapahtumassa, Kuhmon kamarimusiikissa, jonka sujumisen edellytys ovat sadat talkootyötunnit. Eräs vanhempi kahvinkeittäjärouva Kontion koululla kertoi minulle, tiskarille, ettei hän ollut 20 vuoteen käynyt yhdessäkään konsertissa, vaikka se olisi ainoa palkkio, jonka talkoolaisena toimimisesta saa. Hän oli ollut mukana kaikki ne vuodet ihan vain mukanaolemisen ilosta. Kyllä siinä pitää jotain kummaa vetoa olla. Kuulumisessa ryhmään. Yhdessä tekevien ryhmään.

Viimeisin vapaaehtoinen (lue: palkaton) homma, jossa olen mukana on 'Pieni lyhytelokuvayö'. Kaverini Markku Heikkinen, dokumenttiohjaaja, oli kehitellyt mielessään ideaa tapahtumasta, jossa kajaanilaisille tuotaisiin nähtäville suomalaisten lyhytelokuvantekijöiden tekosia. Ilmaiseksi. Harvinasta herkkua täällä periferioissa.
                                     

Markku kokosi yhteen asiasta kiinnostuneita kajaanilaisia tuttaviaan. Ja kun monta kylähullua katsoo toisiaan silmiin, alkaa syntyä. Huolimatta siitä, että skeptisimmät eivät usko hommaa polkaistavan parissa viikossa ilman rahaa. Näinä kolmena valmisteluviikkona asiat ovat loksahdelleet kohdalleen. Yksi on ottanut hoitaakseen yhden homman, toinen toisen, kolmas seuraavan, ja niin kaikki alkaa olla valmista huomiseen h-hetkeen.

Kajaanissa on valtavasti kulttuurijuttujen tuottamiseen liittyvää osaamista. Tekijöitä on vaikka mihin hommaan. Sivusta saa ihailla ja ihmetellä. Eikä kukaan ole kyselemässä palkkion perään. Porukka uskoo asiaansa, hoitaa hommansa ja tsemppaa toisiaan. Pienestä voi lähteä ja saada aikaan jotain uutta, erilaista. Joka tuottaa kanssaihmisille iloa. Myös yleisöille. Ei vain tekijöille itselleen. Vaikka sekin on merkittävää, ei kai tällaista muuten tehtäisi.

Aina välillä sitä miettii, mihin kaikkeen tulee lähteneeksi mukaan. Kun mahdollisuuksia tekemiseen tulee jatkuvasti eteen. Mutta heti seuraavassa hetkessä on ihana kuulua porukkaan, joka toimii ja saa aikaiseksi - kts. Kainari. Ihan sulasta hulluudesta. Elämänilosta.

Tekojaankin voi lahjoittaa, talkoilemalla. Kiitti kaverrrit!

-

Kuhmon henkeä

Olen viettänyt pari viikkoa kamarimusiikillista aikaa Kuhmossa. Olen talkoolainen ja hoitelen pääosin majoitushommia. Tein syrjähypyn myös Kontion kahvilan tiskarina. Ja parhaillaan vahdin pyykkikonetta, kun jollekulle kävi kämmi.

Koen eloni etuoikeutetuksi, kun olen saanut töiden ohessa kuunnella konsertteja sen minkä ennätän. 'Ihminen saa mitä toivoo' toteutui jälleen kerran, ja sellaisella tavalla, jota ei osannut ennustaa. En ainoastaan päässyt Kamarimusiikkiin vaan pääsin tänne koko festivaalin ajaksi ja vähän ylikin. Huh ja kiitetty!!!

Täällä on paljon väkeä. Monissa konserteissa talkoolaiset joutuvat istumaan portailla, kun kaikki istumapaikat on täynnä sanankuulijoita, tai siis sävelten. Se on hienoa! Portailla istuen pääsee samaan fiilikseen kuin penkissäkin. Ja näin Kamarimusiikin tulevaisuus on taattu eteenkin päin.

Kuuntelin äskettäin radiosta ohjelmaa, jossa toimittaja ruoti näkemiään oopperoita. Joka ainoasta oopperasta hän löysi negatiivista arvosteltavaa ja niitä hän ensimmäiseksi korosti. Varsinkin lavastukset olivat aina huonoja. Hänelle syntyi outoja mielleyhtymiä kaikesta, minkä lavastaja oli esille pannut. Miksi ihmeessä hän pyrkii niitä livenä katsomaan. Kuuntelisi vain radiota ja cd-levyjä. Saisi lavastaa mieleisensä näyttämön joka oopperaan.

Kuhmossa henki on ihan toinen. Yleisö on kiitollinen kaikesta kuulemastaan. Taiteilijat kutsutaan lähes aina uudelleen kumartamaan, vaikuttavimmat montakin kertaa. Usein kiihkeisiin aplodeihin onkin syytä. Täällä on vain hyviä ja loistavia esityksiä. Lähes.
Ainoa taiteilija, joka on jätetty pariin kertaan yksille kumarruksille, on ollut Erik Erikssonin kuoro. (Niistä konserteista, joissa olen ollut kuulemassa.) Minun mielestäni syystä. Porukka on taitava, mutta kyseiset esitykset olivat aika lailla läpihuutokeikkoja. Minun korviini. Innotonta ja huolimatonta. Kuunnellessa tuli mieleen monta suomalaista kuoroa ja yhtyettä, jotka ovat ainakin yhtä hyviä tai parempiakin. Ja jotka ottaisivat ehkä vakavammin tällaiset konserttiputket. Vaikka taiteilijat esittävätkin kuhmolaiseen tapaan vain yhden kappaleen konsertissaan - ja ehkä juuri siksi.

Viimeisenä iltanaan he kyllä olivat huikeita esittäessään supervaikean Magnus Lindbergin teoksen 'Songs from North and South'. Ylen taitavaa, mutta vähemmän koskettavaa. Jota itse musiikilta toivon. Tunteita. Kuorolaisilla oli ääniraudat, joilla he kilauttelivat otsaan ja pohkeeseen pysyäkseen nuottikartalla. Ja kelpaahan sellaista musikaalisuutta näyttää, ja katsella. Ainakin joskus. Mutta kerta kuuleminen riitti minulle.

Hmmm... Nythän huomaan, että itsekin rupean kriittiseksi. Kun on aihealue, josta jotain tiedän. Kuorolaulusta siis. Ihan kuten tuo aiemmin mainittu radiotoimittajatar. Hyi minnuu!

Vaan summa summarum. Viimeisiä konsertteja soitellaan tänään ja huomenna. Pari taidan itsekin vielä kuunnella, vaikka enin musiikillisten elämysten nälkä onkin tyydytetty vähäksi aikaa - 25 konserttia on takana. Paljon tyytyväisiä kuulijoita olen kohdannut ja kuullut. Läheltä ja kaukaa tulleita. Myös talkoolaisia, jotka urakalla kuuntelevat kamarimusiikkia ja heitä, jotka eivät ole ikinä yhtään festivaalikonserttia kuunnelleet, mutta antavat sille silti työpanoksensa vuosi toisensa jälkeen.

Lisäksi olen tutustunut talkoolaisten ja festivaalityöväen ahkeraan, aikaansaavaan, taitavaan ja joustavaan joukkoon. Ette arvaakaan kuinka valtavasti asioita pitää ottaa huomioon, että tällainen festivaali pyörii niin, että yleisö luulee se on vain a piece of concerto. Työmäärä taustalla on mahoton. Todellakin. Olen sen omin silmin todistanut näiden viikkojen aikana. Ja se mitä olen nähnyt, on vain pieni osa siitä työstä, joka on talven aikana tehty, ja menneinä vuosina. Ei kaikki tämä sutjakka sujuminen ja Kuhmon henki ole tyhjästä nyhjästy. Ihailen toiminnanjohtajaa, tuottajaa, esimiehiä ja koko sakkia.

Nyt minä odotan kotiinpääsyä. 24/7 -päivät ottavat voimille, vaikka musiikillista virvoitusta olenkin saanut kylliksi. Kokenut talkoolainen kertoi minulle, että tähän aikaan festivaalia uhotaan, ettei koskaan enää tällaista ruljanssia vapaaehtoisesti. Mutta kun kevät koittaa ja Rusasen Sari kyselee, tuletko taas kesällä mukaan, niin siihen vastataan 'kyllä'. Sen täten todistavat pitkät Kamarimusiikkiurat - nuorella väelläkin kokemusta on vuositolkulla.

Onpahan tämä ollut mielenkiintoinen, antoisa pesti. Taiteilija-asuntolanhoitajuus. Yhden kesän kamarikriitikkopohjalta, pari kertaa Kuhmossa pikaisesti käyneenä. Eräs kajaanilainen tuttu kysyi tavatessa: missäs roolissa sinä täällä olet?! Niin. Ensi kesäksi harkitsen hakeutumista autonkuljettajaksi, ehkä. Sellainen miä taidan olla. Suhteellinen sivustaseuraajaa yhdessä jos toisessakin tapauksessa.