Tytöttelyistä

Heikki Aittokoski kolumniseerasi eilissäpäivänä Hesarissa otsikolla "Keski-ikäisen kaljumiehen ärähdys" tytöttelystä ja pojittelusta. Molempia olen kuullut ja nähnyt.

Tytöttely todellakin kiivastuttaa. Siihen aikaan kun nettitreffisivustoilla humputtelin, sain kilareita tytöttelystä. Kaikki miehen mahdollisesti keräämät pisteet nollaantuivat, kun muutuin tytöksi. Pidin joka kerran kiihkeän puheen siitä, että olen nainen. Ei siinä auta selitykset, että sehän on kohteliaisuus, jos viisikymppinen nainen on vielä kuin tyttö. Vähättelyä mikä vähättelyä. Piste.

Pahimmalta kuulostaa, kun nainen menee tuohon kliseiseen naismies-kuvien ylläpitämiseen. Viime viikolla Levylautakunnassa (Yle Radio Suomi) Tarja Närhi sortui moiseen. Kun ainoa miesvieras kertoi puhtaasti musiikillisesta ilosta olla mukana raadissa, niin TN loihe lausumaan, jotenkin niin, että "ei siis ainoa juttu olekaan, että saat olla studiossa kolmen kauniin naisen kanssa". Haloo! Jos on niin fiksu mies, ettei niin sano (ainakaan ääneen), niin pitääkö naisten ite.

En myöskään innostu siitä miesten lausumasta, että "olen ikuinen pikkupoika". Samaisilla ihmissuhdefoorumeilla saarnasin myös tästä aiheesta. Aikuisen pitää olla aikuinen. Siinä mielessä, että kantaa vastuun sanoistaan ja teoistaan. Lapsellinen saa olla. Leikitellä, heittääntyä ja olla avoimen utelias, kokeilla. haaveilla ja uskoa elämään. Lapsen lailla. On syytäkin olla lapsellinen, jos haluaa pysyä hereillä ja elossa. Mutta keskustelujen myötä tajusin, että sitä kyseiset miehet eivät tarkoittaneet.

Kolmas minua provosoinut termi nettitreffeillä oli 'seikkailu'. Kannatan seikkailumieltä elämässä. Se tekee elämää mahdollistavammaksi, moninaisemmaksi, onnellisemmaksikin. Mutta tuolla se tarkoitti vain kokeiluja seksin suhteen. Että jos vaikka joskus takaapäin tai suuseksiä. Hohhoijaa...

Ja oli vielä neljäskin. Olenko minä jotenkin herkkä sanavalinnoille?! Myönnän: olen! Sanavalinnoilla on valtavan suuri merkitys. Siksi kai rakastan runouttakin.

Niin, siitä neljännestä. "Tehdään yhdessä kaikkea kivaa." Mitä se olisi, kyselin. Enemmistö ei osannut nimetä mitään. Jotain matkustelua, kynttiläillallisia... ja varmaankin sitä seksiä muulloinkin kuin lauantai-iltaisin saunan jälkeen. Juu juu. 

Viime aikoina korvani ovat tytöttelyn ja pojittelun lisäksi herkistyneet myös homotteluun. Ei baari-iltaa ettei joku sano "se on homojen hommaa" tai muuta sinne päin. Joskus tuntuu, että siitä on tullut yleisnimitys kaikelle sellaiselle tekemiselle mitä sanoja itse ei arvosta, ymmärrä tai kannata. Mutta se on rumasti sanottu. Yhtä ihmisryhmää ohimennen, ehkä ajattelematta halventavaa. Mieluummin sitten vaikka 'hullujen hommaa'. Hullu on sentään kevyeksi muuttunut ilmaisu, varsinaisesta merkityksestään etääntynyt. Vai ajattelisinko toisin, jos olisin töissä hullujenhuoneella...

-

Aloitin pari viikkoa sitten kirjoittamisen perusopinnot Snellman-yliopistossa. Kirjoitin itselleni uuden identiteetin: Rva Klisee. Syystä, että elän kliseen toisensa jälkeen todeksi. 

Rva Klisee sanoo täältä tähän: "Sanoista miestä, sarvesta härkää." Ei pidä sanoista provosoitumisen loppuman. Minulta.

Sanojen merkitys on muisto vain -päivät

Eilinen mielenkuohuni sai seuraajan. Kun kaikki tässä maailmassa vesitetään!

Kaupalliset tarkoitukset ja kilpaileminen saa aikaan kamalia. Tyhjyyttä. Merkitysten hämärtymistä tai "katoamista monolähetyksessä lähes kuulumattomiin". Kuten ennen vanhaan radiossa opastettiin.

Satuin YLEKainuun facebook-sivulle. Kun sympatiseeraan muutamia toimittajia siellä, rakastettavia suorastaan. Mutta en kuuntele radiota kovinkaan usein syystä, että joitakin radioääniä ja heidän tapaansa toimittaa en välitä kuunnella.

Eivätkähän he, kajaanilaiset, ole tätä keksineet, mutta sieltä tämän kuulin:

"Maailma muuttuu. Onneksi niin on.
Me muutamme sen yhdessä. Sinä ja minä.
Nimeni on Radio.
Ja minä rakastan Sinua.
Tänään on Maailman Radiopäivä. Rakasta sinäkin."

Grrr..... grrr........

Tuon lausujan ääni oli niin kuvottavan lipevä, että sekin olisi riittänyt hepanderin saamiseen.

Mutta sanoman sisältöön.

Olisin ymmärtänyt, jos radio olisi hyvä kaveri, seuralainen. Mieluummin kuin muinoinen Always-terveysside, jota mainostettiin naisen parhaaksi ystäväksi.

Ja tiedän, että on todella yksinäisiä ihmisiä, joiden paras kaveri on kissa tai koira, tai teeveejulkkikset, tai ystävälliset radioäänet. Onneksi heillä on edes jotain. Inhimillisyyteen viittaavia suhteita siis.

MUTTA.

Minulle sanoilla on merkitystä. Merkityksellistä merkitystä. Ei ole yhtään sama, mitä sanoja missäkin yhteydessä käytetään.

Sanavalinnoilla, kun niitä rutkatetaan turhaan, vesitetään alkuperäinen merkitys. Sanasta tulee tyhjänpäiväinen.

Sanavalinnoillamme kerromme myös paljon sellaista, mitä ei sanota suoraan. 

Vähätellään, piikitellään, tehdään tyhjäksi ja tyhmäksi. Viestitetään ns. rivien välissä jotain ikävää, jota ei kehtaa sinällään sanoa. Muka korrektiuttaan. Mutta jonka sanoja haluaa antaa kuulijan ymmärtää. Ja jos siitä jää kiinni, voi mitätöidä sen sanomalla "että kyllä se on sun korvien välissä, enhän minä niin sanonut".

Samalla lailla kuin haluan pitää herkkuherkut herkkuina, haluan säästää jotkut sanatkin vahvoina ja ilmaisuvoimaisina.

Jos radio (instituutio, kylmänviileä laitos) rakastaa minua, ja minä sitä, niin mitä paljon voimallisempaa sanaa käytän silloin, kun kyseessä on isompi, intohimoisempi, ihmisten välinen oikea tunne?! Kun joku tärkeä ihminen rakastaa minua, tai minä häntä. Kun minun tykkäämiseni kohde on minulle enemmän kuin radio. Huomattavasti enemmän. Siis kun kyse on ihan siitä oikeasta rakastamisesta.

Jos minulla ei ole muuta rakastettavaa kuin radio, olen aika onneton, vähäosainen ihminen. Silloin joudun tyytymään siihen, että joku mukarakastaa minua työkseen. No, onhan se kiva, että nekin, joilla ei ole ketään ketä rakastaa, saavat käyttää niin kaunista sanaa. Mutta...

Välineen rakastaminen on yhtä kauhea tilanne kuin se, että lähin omainen on viranomainen. Sellaistakin olen nähnyt, entisissä töissäni varsinkin. Että niin todella on.

Ja tiedänhän minä, etteivät ne radiolaiset tosissaan ole, rakastamisineen, mutta sana 'rakastaa' vesittyy silti. Valitettavasti.
-

Huomenna on sitten sellainen päivä, joka on vesittänyt toisen tärkeän sanan. Ystävänpäivä siis.

Silloin ystäväksi puhutellaan ja nimitellään suunnilleen kaikkia, joita sattuu kohtaamaan.

Minulle 'ystävä' on erityinen sana, spesiaali määre, jonka suon vain harvoille ihmisille. Kaverit on erikseen. Ystävyys on jotain pyhempää ja kallisarvoisempaa.

En vietä Ystävänpäivää. Minulle ystävänpäivä on aina silloin, kun kohtaan ystäväni. Tai kun häntä lämmöllä ajattelen.

En taida olla kovinkaan rakastettava (ystävä) näine kärkkäine mielipiteineni, mutta tuonpa julki ajatukseni. Silläkin uhalla.

Sanojen painoarvoista

Hyvinhyvän ystäväni äiti kuoli. En osannut sanoa siihen oikein mitään. Kuolema oli kaivattu ja toivottu. Olin elänyt hengessä mukana kaikki odotuksen vuodet.
Hyvälle ystävälle voi sanoa senkin ääneen, helpotuksen huokauksen. "Nyt se on ohi. Olet vapaa." Ei kovin kauniisti sanottu, kaukaa kuultuna. Mutta läheltä kyllä. Ystäväni ymmärsi sen, täysin.

Tänään on hautajaispäivä ja jouduin aamulla kuulumisia vaihdellessamme uudelleen sen eteen, että "Otan osaa" ja "Voimia" kuulostivat lattealta. Minun sanomanani. Tuntui, että pitäisi osata sanoa enemmän. Ystävän facebook-sivulla kymmenet sanovat niin. Enkä epäile ollenkaan, etteivätkö toivottajat tarkoita sanomaansa. Kauniit, empaattiset sanat, kaikkien, ovat merkityksellisiä elämän avainhetkinä. Kuten kuoleman ääressä. Ystävääni ne lohduttavat, ilman muuta.

Ystäväni totesi minua sanattomuuteni edessä helpottavat sanat: "Luulen muuten, että otat osaa vielä monta kertaa..." Sitähän se on ystävyys. Osan ottamista. Aina kun on se hetki. Elämän tähtihetki, tai hetkistä synkin. Tai vain harmain arki. Otamme osaa toistemme elämään, mini-interventioiden tekijöinä, sivustaseuraajina enimmäkseen mutta silti. Ja (usein sanaton) voimien toivominen on jatkuvaa, yksi ystävyyden ydinasia.

"Kiitos"-sanan luonne on aivan toinen. Se sopii niin moneen tilanteeseen eikä se juuri koskaan kuulosta (liian) vähältä. Siinä on aina pienen hetken säihkettä. Se saa meidät havahtumaan, hymyilemäänkin. Vastentahtoisesti tai ei mutta joka tapauksessa. Uskaltaisin veikata, että hekin, jotka kiitoksen kuullessaan nopeasti tokaisevat vasta-argumenttinsa tyyliin, että 'eihän tämä mitään', iloitsevat siitä. Huolimatta sisäisen tarkastajansa vähättelystä. Ja mitä yllättävämmältä taholta kiitos kuuluu, sitä paremmalta se tuntuu, väitän.

Ystävien kesken kiitoksen sanominen on yhtä tärkeää kuin muuallakin. Ystävien kiittämisestä on varmaan helpoin aloittaa, jos jokapäiväiset kiitokset eivät vielä ole elämäntapa. Suosittelen sitä. Kiittämistä aina kun on tilaisuus. Se saa aikaan monenlaista hyvää. Siinä hetkessä itselle ja toiselle hyvää mieltä. Pitemmällä tähtäimellä se johtaa astumiseen hyväntahtoisuuden maailmaan. Jossa kauniita sanoja heitellään huolettomasti mutta tarkoittaen.

Mieleeni muistuu eräs tapaus entisestä elämästä. Otin esimiehenä tavan kiittää työntekijoitäni, kun siihen oli vähänkin aihetta - ei vain "pikkujouluissa", pienessä sievässä, kuten taitaa olla tapana. En ollut tarkka siitä, missä kiitokseni sanoin. Minut lyötiin ällikällä, kun kerran oma esimieheni piti minulle puhuttelun: "Jos annat kiitoksia alaiselle, anna ne kahden kesken, etteivät toiset ole kateellisia." En ymmärtänyt sitä silloin, en halunnutkaan ymmärtää. Enkä nytkään.
Kritiikin sanomisessa pitää olla tarkempi, se on parasta antaa aina kahden. Tai siis pitää kiitoksissakin olla tarkkana siinä mielessä, että kiitoksen aiheen pitää olla totta. Tyhjät, valheelliset kiitokset on paras jättää sanomatta. Ne suorastaan loukkaavat kuulijaansa. Ainakin minua.

Olen edelleenkin sitä mieltä, että kiitoksien sanominen ääneen on hyvä asia. Tekee kaikille hyvää kuulla, että kiitoksia annetaan ja että itsekukin niitä voi saada. Haluan uskoa siihen, että kun yksi saa, niin toinenkin haluaa. Ja sitten saa. Kiitoksensa. Ajallaan, eikä vasta eläkkeellelähtijäisissä tai hautajaisissa.

Kiitelkäämme siis, ja ottakaamme osaa. Hyvinä hetkinä ja koettelevimpinakin.

"Kiitos, että olet olemassa, minun elämässäni." Lauseista kaunempia. Ääneen sanottuna.

Hautajaisissa kaikki on toisin.

-