Tutut ja turvalliset

Tuttu ja turvallinen kisailee joskus huomiosta uuden ja oudomman kanssa. Vai miten päin se nyt oikein on...

Tartuin outoon kirjaan, Pauliina Rauhalan 'Taivaslauluun'. Olen tyytyväinen, etten lukenut takakantta enkä arvosteluja ja antanut ennakkoluulojeni vaikuttaa lukuvalintaani. Yllätyin positiivisesti. Kirja tulee olemaan tämän vuoden TOP5ssäni tai ainakin TOP10ssä riippuen siitä, miten paljon loppuvuodesta luen. Eikä tykkääminen ole missään yhteydessä kirjan ympärillä vellovaan kohuun.

Sitten otin lukuseen tutun kirjailijan kirjan. Riku Korhosen 'Nuku lähelläni'. Heti ensimmäisellä sivulla olin kotonani. Nautiskelin Korhosen kielestä, kuvista ja ajatuksista. Molemmissa kirjailijoissa on rohkeutta nähdä asioita omin avoimin silmin. Sitä ihailen. 'Nuku lähelläni' pääsee minun lempikirjahyllyyni.

Virallisuuskaan ei vanhene koskaan. Eikä Alivaltiosihteeri ei petä. Liekö 'Virallisuus kannattaa aina' jo
seitsemästoista opus?!  Ja aina se vaan jaksaa naurattaa', ääneen. En voi kuin ihailla Frangenin, Heikuran ja Liikan ehtymätöntä sanaleikkiä. Jossa on myös asiaa takana, yhteiskuntakritiikkiä: Epävarmojen presidenttiehdokas, Kalkkis-tabletti, Kakkoslaatuaikaa lapsille, Vaalit ja luovuus, Konnareilla poliisin valtuudet, Kuninkaat kuninkuusraveissa, Humalaisten kansanedustaja, Säästämisestä on säästettävä, Elvytystä huumorintajuttomalle, Deittipalsta: kaipaan tarjoilijaa... Naapurissa varmaan ihmetellään, kuinka minun vessasta kuuluu päivästä toiseen äänekästä hekotusta.

"Neuvostoliiton avaruusohjelman vaiettu musikaalinen vaihe julki - Laika-koiran jälkeen avaruuteen ammuttiin Balalaika-koira!"

Tässä tuttujen pettämättömyyden tilassa uskaltauduin lukemaan lempikirjojani uudelleen. Olen monta kertaa miettinyt, pitävätkö vanhat suosikit pintansa. Pitäisinkö ihailemistani novellisteista vieläkin, vuosien jälkeen? Männäiltana otin yöpöydälle pinon lempinovellikokoelmiani: Juha Seppälää, Raija Siekkistä, Pirkko Aitoahoa, Laura Honkasaloa, Helmi Kellokumpua, Solveig von Schoultzia. Luin jokaiselta yhden novellin siitä kohdasta, joka sattui aukeamaan. Ja huh, pidin kaikista edelleen. Tuntui hyvältä.

Mutta toisinkin voi käydä. Olen Woody Allen -fani. Hänen huonotkin elokuvansa ovat hyviä, hyvät erinomaisia. Vähän jo epäilytti, kun uuden elokuvan 'Blue Jasmine' mainoksissa retosteltiin sen olevan yhden Allenin parhaista. Voisihan se olla niinkin, että vielä 77-vuotiaana ohjaaja tekee parhaan elokuvansa. Sen katseli ihan kelloa vilkuilematta, ammattilaisten tekemä tarinan, mutta ei se liikauttanut lehteäkään, minussa. Upeat näyttelijät vaikuttivat tekevän läpihuutohommia. Cate Blanchett oli, juu, ihan vaikuttava, mutta ehkä liian ilmeinen. Ovathan Allenin henkilöt usein karikatyyrejä mutta nasevia ja liikuttavia. Mutta ei nyt. Eikä tarinassa mitään särmää. Pliisua pliisua.

Olenko muuta uutta suostunut viime aikoina kohtaamaan kuin lestadiolaisuudesta kertovan kirjan?!

Juu. 'Tanssii tavisten kanssa'. Tanssitanssin katsominen ja isojen yleisöjen tapahtumat eivät ole ominta minulle. Silti lähdin mukaan yhden kilpailijattaren kannustusjoukkoihin, kun kutsuttiin. Ja olipa mukava että lähdin. Meillä oli hauskaa. Tanssijat ja tanssit yllättivät minut iloisesti. Esitykset olivat harkittuja ja huoliteltuja. Ei tarvinnut kokea myötähäpeää, johon olin, myönnän, hieman varautunut. Vilpittömästi sai huikkailla "hyvähyvää", huiskuttaa ja vislailla.

(kuva Juha Neuvonen /KS)          

Kyllä Kajaani on myös tanssikaupunki. Minna Sirviö-Palokankaan ja Roudan vaikutus alalla on mahtava. Onnittelen ja ihailen! Heitä. Kisan voittajia Kari Suhosta daameineen,  'Kekkonen-rock' ja 'Istuin naiseni kanssa eduskuntatalon puistossa' -koreografioineen. Meidän Siniä', YLEn tuottaja Sini Salmirinnettä. Joka tanssi amatööriksi todella upeasti. Kyllä meidän kannustuspöydän kelpasi. Tulimme vallan mainituksi paikallisessa lehdessä. Heh.

Uusi ja ennenkokematon vetää minua puoleensa. Varsinkin työ- ja harrastuskuvioissa eteentulevat pioneerihommat. Joskus itseäkin hirvittää, mihin kaikkeen vastaan 'KYLLÄ'.

Lukemisissa taidan olla kaikkein konservatiivisin. Huomaan. Hyvä että jossain, ettei ihan kokonaan uusiksi mene. Kaikki.

Luovuuttajan elämää

Kesäkin jo meni, mutta Kynämatkojen kotisivut ovat julkaisematta. Huhtikuusta asti, ainakin, ovat olleet mielen päällä. Jokusen kuukauden työn allakin.

Olen saanut sapiskaa nohevammilta kanssaeläjiltäni. Markkinoinnin pitäisi olla topakampaa. Mutta kun on tämä levollisuus. Ja maltti. Jota peräänkuulutin vuosikaudet. Nyt kun sen saavutin, oi kaivattuni, olen antanut pitkien päänsisäisten ja vähän ulkoistenkin neuvottelujen jälkeen itselleni luvan nauttia. Yksi ystäväni totesi, josko kotisivut tyssää koko homman, kun puskaradio toimii suht' mukavasti. Riittäisikö se? No ehkä ei.

Miehoiset, joiden kanssa olen yritysilmeyhteistyötä tehnyt, huokaisivat helpotuksesta, kun olen luovuuttaja ja kirjoittaja. "Eipä ole ideoista puutetta eikä sisällöntuottaminen ongelmallista." Vaan suutarinlapsi on kengätön. Ideoita pulputtaa, mutta valitseminen on vaikeista vaikeinta. Ennen kuin näky on pläkkiselvää. Käytyämme hauskaa ja yhteisymmärryksellistä keskustelua siitä, millaisena Kynämatkat näyttäytyvät maailmalle.

Mutta ne tekstit. Ei edes kirjallisuusterapiaopintojen lopputyön kirjoittaminen ollut niin vaikeaa - ja se oli työtä ja tuskaa - kuin Kynämatkojen kotisivujen tekstin tuottaminen. Rima oli korkealla. (Ai etten ole enää perfektionisti?!) Oli tasapainoiltava virallisuuden ja luovuuden välillä. Että olisin vakuuttava sekä ammatillisuuden että luovuuden suhteen. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että menen "virallisuus edellä puuhun" (lainaus Alivaltiosihteeriltä). "Ne, jotka osaa, ne tekee mitä vaan. Jotka ei, ne ryhtyy opettamaan", vai miten se Juice lauloikaan... Lopputuloksesta ei näy (onneksi) se ahdistus, jota synnyttäminen oli. Se on myös vähemmän luova tuotos. Mutta itseni näköinen, luulen ma.

Kotisivutekstailun vaikeus on tahmonut myös muuta kirjoittamista. Blogeissa on pitkiä taukoja, kirja-arvioita en ole tehnyt aikoihin ja runoissa on ollut kaamosmasennusta. Eikä lauseita ole syntynyt huoneentauluihin. Voi jeskamadeera! Varsinainen kirjoittamisen ammattilainen!

Pitääkö oikein ruveta itse uskomaan siihen, mitä muille evankelioin: Kirjoittaa osaavat kaikki. Saa ja voi kirjoittaa potaskaa. Kirjoita aina kun voit. 

Se on vähän sama juttu kuin näissä elämänopeissa. Ystäville tulee annettua neuvoja helpohkosti, mutta seuraavassa hetkessä he palauttavat samat ohjeet takaisin. Kun niitä tarvitsen itse. Sivusta seuraten on niin helppoa nähdä, mitä pitäisi tehdä ja ajatella. Tai kannattaisi.

Luomistyötä olen kuitenkin tehnyt.

Uusin innovaationi on teekello. Siitä voi päätellä, paljonko on kulunut aikaa siitä, kun ajattelin juoda teekupillisen. Tarkkuus on epämääräinen mutta monesti riittävä: juuri äsken (tee on kuumaa) - vähän aikaa sitten (tee on sopivaa) - jo jonkin aikaa sitten (tee on haaleaa) - pitkän aikaa sitten (tee on kylmää) - joko tää päivä meni (teemuki sattuu silmään illalla tai seuraavana aamuna).

Kertonee elämän levollisuudesta sekä päänsisässä elämisestä. Mitenkäs se oikein tähän luovuuttajayrittäjäkuvaan sopiikaan...

Vaatimattomuus

Elän ihan uudenlaista elämää. Vaatimatonta.

Vaatimatonta, koska minulla ei ole rahaa tuhlattavaksi eikä aina edes tarpeellisiin. Joiden tarpeellisuus kyseenalaistuu, kun huomaa pärjäävänsä niitä ilman vuosikausia. Niin ettei lopulta huomaakaan niiden puuttuvan.

Tiskikonetta minulla ei ole ollut koko uuden elämäni aikana. Viime viikolla hukkasin johonkin tiskialtaan tulpan -  niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, roskiksetkin olen käynyt penkomassa mutta ei missään ole se - ja olen tullut toista viikkoa toimeen ilman sitä. Mielikuvitus saa sytykettä, kun miettii, millä saa veden pysymään altaassa koko tiskin ajan. Keksitty on. Ei mitään kiirettä kauppaan katsomaan, millaisia tulpantapaisia olisi tarjolla.



Autoakaan minulla ei ole. Entisessä elämässä mentiin autolla joka paikkaan. Nykyään pääsen pyörällä (vanhalla Helkama Kaunottarella) mihin vain, säällä kuin säällä. Kun pääsen jonkun autokyydissä matkaan, lyhyestikin, olen onnessani. Saati jos saan ajaa itse. Niinkuin viime viikolla. Oi, ne ihanat 65 kilometriä!

Puhumattakaan kaikista pienemmistä tarvekaluista. Ilman voi elää ja olla, ilman että arki olisi sen kummempaa. Olla siitä huolimatta ja ehkäpä juuri sen takia näin onnellinen. Siitä mitä on. Kuten Viisaat neuvovat.

Vaatimatonta elämäni on myös siksi, etten vaadi itseltäni enää niin mahdottomasti kuin ennen vanhaan. Olin silloin ennen armoton (ystävieni antama määritelmä) itseäni kohtaan. Vaadin itseäni osaamaan, pystymään, ymmärtämään, jaksamaan, hyväksymään ja ottamaan vastaan kaiken. Väännyin korkkiruuviksi kuten runooni kerran kirjoitin. Ja helpottuiko elämä, olinko tyytyväinen itseeni ja tekemisiini? No ei ja en.

Kun hain Finnveralta yrityslainaa, nainen, jonka kanssa siitä neuvoteltiin, totesi minulle: "Ole niin kuin olisit uudelleen sapatilla!" Olin ihan hämmästyksestä ymmyrkäisenä. Eikös yrittäjän pidä tehdä töitä 24/7 eikä sekään riitä?! Mutta ymmärrän kyllä, mikä viisaus hänen sanomisessaan on. Ja olen hyvin hyvin kiitollinen siitä. Sain sellaista palvelua, inhimillisyyttä, jota en uskonut kylmässä yritysmaailmassa olevankaan. Rahan maailmassa.

Hiljaa hyvä tulee.
Mikään ovi ei aukea väkisin.
Maltti on valttia.
Kaikki käy hyvin, niin kuin on tarkoitettu.


Mutta on tähän totuttelemista. Tehdä asioita pikkuhiljaa, rauhallisesti, hötkyilemättä, hätäilemättä. Makustella, harkita, kuulostella, tunnustella, ottaa vastaan. Luottaa asioiden sujumiseen tarkoituksenmukaisella tavalla. Luottaa elämään. Elämä todistelee minulle lähes joka päivä, että asioilla on kuin onkin tapana järjestyä, ja yleensä vielä parhain päin. Klisee mikä klisee, jälleen kerran, ja niin totta. Että kaikki tapahtuu aina oikeaan aikaan.

Myönnän, että sisäinen tarkastaja välillä havahtuu luulemastani ikiunestaan. Ja kuiskii epäluuloa ja huonoja ennusteita. Vaan minäpä tainnutan sen hiljaiseksi kerta toisensa jälkeen. Elämä, luotettava kumppanini, rinnallani seisoen. Minulla on lupa olla levollinen.

Tänä päivänä olen itselleni armollinen. Tällaisesta esimiehestä pidän. Joka uskoo minuun ja kykyihini. Muttei vaadi enempää kuin mihin kykenen. Kulloinkin. Mitä hyvää itsensä piiskaamisesta olisi, tai moittimisesta, ylettömästä vaatimisesta?! Ei mitään. Sen olen onnekseni oppinut.

Vuoden päästä voin sitten katsella taaksepäin ja tarkastella, onko tällaisessa asenteessa järkeä. Jos järjessä jotain järkeä on. Viimeksi eilen keskusteltiin kaverin kanssa siitä, mikä on järkevää. Meidän mielestämme liika järkeily tappaa ja tuhoaa kaiken. Elon ja ilon. Niin ihmisten elämistä kuin yhteiskunnastakin. Järjen järjettömyys on nähtävissä joka päivä, lehtien sivuilla, uutisissa, kaupungin kaduilla kulkiessa, tuttujen ja tuntemattomien tarinoita kuunnellessa.

Täällä vaatimattomassa kodossani näin vaatimattomasti ajattelen. Ja odotan jännityksellä mitä minulle vuoden päästä kuuluu. Mitä silloin olen oppinut vaatimattomuudesta, yrittämisestä ja elämästä. Ja itsestäni. Vi ses!

Turvallisuushakuisuudesta

Viime aikoina olen saanut itseni kiinni teoista, jotka ovat ilmiselvää turvantunteen hakemista.

Olen tottunut turvallisuuden tunteiseen, tilanteessa kuin tilanteessa. Ihan vaan luonnostaan.

Aikanaan sain napakkaa tuulta siipien alle erinäisistä eroamisista. Alkoi heittääntymisten kukoistuskausi. Olen mennyt - joidenkuiden mielestä suorastaan uhkarohkeasti - sitä päin mikä eniten pelottaa.

Olen yllyttänyt siihen toisiakin, ja myönnän, vähän harmitellut, jos joku on alkuinnostuksensa jälkeen tehnyt u-käännöksen ja palannut takaisin vanhaan, tuttuun ja näennäisesti turvalliseen. (Vaikkei sellaista oikeasti olekaan. Kenelläkään. Milloinkaan. Mitään varmaa. Paitsi alituinen epävarmuus. Kaikessa. Kaikesta.)

Miksikö? No kun kukaan tuntemani ihminen, joka on uskaltanut lähteä uusille urille, ei ole katunut. Heillä on alkanut uusi täyteläinen elämä. He ovat olleet sen jälkeen vahvasti ja iloisesti elossa.

Tiedän hyvin, ettei isoja muutoksia voi tehdä ennen kuin niihin on valmis. Ja valmiiksi tuleminen kestää. Niin kauan, että huomaa, ettei valmiiksi tule koskaan. Eikä sitä oikeinta oikeaa aikaakaan ole olemassa. Mutta aikaa muutoksiin voimaantuminen ottaa silti. Että saa pähkittyä asiaa puoleen ja toiseen. Päättää jotain suurta, ja tulla sittenkin toisiin ajatuksiin. Satoja kertoja. Sitten on hyvä hypätä tuntemattomaan. Ja huomata, että kliseistä kliseisin klisee "Elämä kantaa" on totta.

Yksi läheisimmistä ystävistäni on minun vastakohtani, turvallisuusasioissa. Tiedämme kyllä syyn eroon. Ystäväni lapsuuteen liittyy hylkäämisiä. Perusihmissuhteisiin liittyi epävarmuutta, monenlaista. Vielä lähes viisikymppisenä hänen päivittäinen ja pidemmäntähtäimenkin elämänsä on suunniteltua ja harkittua. Niin pitkälle kuin mahdollista. Vaikka elämä on opettanut väliintulevien muuttujien voimasta, hänellekin, paljon. Mutta riskinotto ei ole hänen juttunsa, niin kuin on minun.

Minun lapsuuteni oli turvallista. Lähipiirissäni en juurikaan edes nähnyt turvattomuutta. Vaikka naapurin tytöillä ei ollut isää ja äidilläkin levoton elämäntapa, tai naapurin poika sai isältä selkäänsä syyttä suotta. Minun ei kotonani tarvinnut pelätä, hylkäämisiäkään. Kun isä oli toisella paikkakunnalla tuberkuloosiparantolassa, kirjeissäni hänelle ei ollut epäilyksen häivääkään siitä, tulisiko isä vielä kotiin. Ja tulihan hän. Olin rakastettu ja turvassa.

En luule edelleenkään, että elämäni tarvitsisi vankkoja, kaiken kestäviä turvaverkkoja. YEL-vakuutuksiakaan ottaessani tähtäimessäni ei ollut suuri eläke. Mutta ikäviin sattumuksiin varauduin niissä silti.

Mutta niistä turvahakuhetkistäni.

Teen asioita intuitiivisesti. Myös ruokaa.

Kun minua (vähän) pelottaa mitä tapahtuman pitää, yllätän itseni keittämästä mannapuuroa tai paistamasta makaronilaatikkoa, syömästä voipullaa ja juomasta viinimarjamehua. Lapsuuden turvaruokaa. Kyllähän sitä turvallisuudentunteita kaipaa. Sitä kai se parisuhteeseeen halajaminen on. Vaikka ajattelenkin, että turva on ihmisessä itsessään. Minussa on oma turvani.

Mutta tulee minulle niin levollinen ja hyvä olo, kun uudessa ihmisessä on jotain tuttua. Ajatuksissa. Hiusten värissä. Korvanlehden muodossa. Autoon istahtamisessa. Kahvinkeittämisessä. Naurun hörähdyksessä.
Käden karheudessa. Tekemisen ja olemisen tavoissa. Kokemisessa, tuntemisessa. Jopa tupakan tuoksussa - vaarin marjapussipöydässä sain pyöräyttää tuhkakuppia. Mutta se on jo toinen tarina.

Ja taitaa niitä olla jokunen muukin turvatekijä. Turvallisuuden tuoja. Minunkin elämässäni.

Turva. Turvallinen turvan tunne.

Josko minäkin olisin siihen taas valmis. Ettei aina tarvitse hyppiä jyrkänteiden reunoilta, olla pitämättä kaiteista kiinni, olla uusien hurjien tuulten vietävänä. Että josko jotain tuttua ja turvallista. Olisin valmis kokeilemaan.

Sovitaan niin, elämä!

Ylistystä yleisölle

'Pieni lyhytelokuvayö' on nyt eilistä.

Täydellistä se ei ollut, mutta oli kuitenkin. Minusta.

Mikä olisi pahin juttu, joka voisi tapahtua, kun esitetään elokuvia yleisölle? Se, ettei tekniikka toimi! Että elokuva on pikkuisen liian pikkuinen suhteessa valkokankaaseen. Ja yleisön silmille.

Kun tekniikan toimimattomuus eilen meille valkeni, siis ne asiat, joille paikallaolleet osaajatkaan ei mitään voineet, kylmä hiki tuli otsaan. Meneekö koko homma mönkään? Tähänkö tämä nyt tyssäsi? Lähteekö yleisö puuskuttaen koteihinsa? Onko Kuuloluuri ensi viikolla täynnä rumia puheita? Buuataanko meille kadulla seuraavat vuodet? Eikö mikään enää ikinä onnistu?

Oli aikamoinen järkytys todeta, että ainoa asia, johon satsasimme rahallisesti eli kunnon projektori käyttäjineen, ei pelittänyt kunnolla. Elokuvan näyttö oli ja pysyi pienenä, valkokangasta piti korjailla ennen näytöstä, vempeleissä oli hapettuneet patterit, joita piti rassailla, että ne toimisivat. Mukana tullut ns. koneenkäyttäjä ei osannut eikä tiennyt mitään. Uskomatonta! Jos olisi vainoharhainen, tulisi mieleen tahallinen sabotaasi. Jonkun, joka ei halunnut tapahtuman onnistuvan.

Mutta ihmeitä tapahtuu! Yleisö oli myötäinen. Se odotteli hymyssä suin, että homma pääsi alkamaan. Ihmiset seurustelivat keskenään, joivat kahvia ja söivät pullaa. Tarjoilu toimi. Kiitos nohevien Generaattorin ja Rauniokaupungin talkoolaisten. Ja puitteethan olivat miellyttävät. Senkin em. väki osaa luoda, lämpimän leppoisan tunnelman. Jälkeenpäin ajatellen myös se, että ihmiset viihtyvät ja nauttivat tilaisuudesta ilman kaljatelttaa, on hieno homma. Aina ei tarvita viinaa kyytipojaksi. Silloin kun tuote on muuten korkealaatuinen, nautinnollinen.

Näytösten kuluessa ja päätyttyä saimme paljon kannustavaa palautetta, kiitoksia ja kehuja. Monet ymmärsivät tekniikan ongelmia, niitä nykyään piisaa joka paikassa. Kun silmät tottuivat pieneen screeniin, katsoja pystyi nauttimaan upeista lyhytelokuvista. Niitä esittämämme filmit todella olivat. Hyviä ja vieläkin parempia. Ymmärrettävistä syistä maailmallakin palkittuja. Ja näimme myös yhden maailmanensi-illan. Vaikuttavan 'Hätäkutsun'.

Pieni paha mieli haihtui mielestä kaikkien halausten, hymyjen ja kiitosten myötä. Ei voinut muuta kuin ihmetellä ihmisten myötämielisyyttä, sympatiaa ja iloa siitä, että tällaistakin herkkua kajaanilaisille tarjotaan. Muun kulttuuritarjonnan lisäksi. Sillä sitä Kajaanissa on. Riittävästi. Kuten joku totesi: "kaikkiin ei edes ehdi". Nyt aloitetun perinteen toivotettiin jatkuvan ensi kesänä.

Itselleni iso ilo oli myös tutustua ohjaajavieraisiimme Hannes Vartiaiseen ja Pekka Veikkolaiseen. Viksuja, osaavia, miellyttäviä ja hauskoja nuoria miehiä, jotka ovat nöyriä taiteensa edessä, mutta silti ylpeitä tekemisistään. Heillä on sisua, vaistoa ja näkemystä. Nähdyt elokuvat olivat huikeita, niin 'Hanasaari A' kuin 'Erään hyönteisen tuhokin'. Näin ne kaksi kertaa ja kun olin saanut kuulla elokuvien tekemisen taustoista ja vaiheista, niiden arvo nousi entisestäänkin.

Hienoa että Hannes ja Pekka pääsivät jo päivällä kertomaan paikallisille opiskelijoille, kuinka unelmista tehdään totta. Kuinka upeisiin suorituksiin voi tavallinenkin ihminen (tavallaan tavallinen) päästä, kun on valmis satsamaan tavoitteen saavuttamiseksi, antamaan aikaa asioiden tapahtua, näkemään vaivaa haluamansa eteen ja varsinkin uskomaan asiaansa ja siihen, että kaikki asiat järjestyvät. Pekka ja Hannes elokuvineen saivat nuoret kuuntelemaan lähes hiiskumatta esityksen perjantai-iltapäivällä, viimeisellä tunnilla. Päälle päätteeksi lukion elokuvantekokurssi täyttyi, kiitos kiintoisan ja innostavat esityksen. Eikä siihen tarvittu show'ta eikä ylisanoja. Vain sitä, että he olivat läsnä, aitoina omina itsenään. Miten se lämmittikään minun sydäntäni.

Katselkaamme lyhytelokuvia aina, kun tilaisuus on! Vaikkapa sitten Pieni lyhytelokuvayö 2014.



ps. Käyhän huviksesi katsomassa, mitä muuta Veikkolaisen Pekka osaa, Pekuskashopissa.

Lahjoittamisen lumo 2

Olin tänään kuulolla seminaarissa, jossa kerrottiin, että Pohjanmaalla ollaan terveempiä ja elinvoimaisempia kuin muualla Suomessa. Koska siellä talkooperinne elää edelleen. Yhdessä tekeminen ja onnistuminen tuntuu hyvältä.

Minä uskon sen. Olen ollut monessa hommassa mukana, sellaisessa, jota voisi kutsua talkoiksi. Kun yhdessä tehdään ilmaista työtä jonkun päämäärän eteen. Mukana olemisen ilosta.
Lauluyhtye Alli oli välillä valmis maksamaan itse siitä, että pääsi esiintymään yleisölle. Lauluja, joiden eteen oli nähty vaivaa viikonloppu jos toinenkin.
Kainuun lausujien esitykset valmistellaan pyyteettä. Ne pienet korvaukset esiintymisistä, joita joskus saadaan, menevät Lausujien kassaan yhteiseen hyvään.
Runoviikko Kajaanissa perustuu talkoolaisten vapaaehtoiseen panokseen tilaisuuksien emäntinä ja ovimiehinä.

Tänä kesänä olin myös mukana toisessa kainuulaisessa tapahtumassa, Kuhmon kamarimusiikissa, jonka sujumisen edellytys ovat sadat talkootyötunnit. Eräs vanhempi kahvinkeittäjärouva Kontion koululla kertoi minulle, tiskarille, ettei hän ollut 20 vuoteen käynyt yhdessäkään konsertissa, vaikka se olisi ainoa palkkio, jonka talkoolaisena toimimisesta saa. Hän oli ollut mukana kaikki ne vuodet ihan vain mukanaolemisen ilosta. Kyllä siinä pitää jotain kummaa vetoa olla. Kuulumisessa ryhmään. Yhdessä tekevien ryhmään.

Viimeisin vapaaehtoinen (lue: palkaton) homma, jossa olen mukana on 'Pieni lyhytelokuvayö'. Kaverini Markku Heikkinen, dokumenttiohjaaja, oli kehitellyt mielessään ideaa tapahtumasta, jossa kajaanilaisille tuotaisiin nähtäville suomalaisten lyhytelokuvantekijöiden tekosia. Ilmaiseksi. Harvinasta herkkua täällä periferioissa.
                                     

Markku kokosi yhteen asiasta kiinnostuneita kajaanilaisia tuttaviaan. Ja kun monta kylähullua katsoo toisiaan silmiin, alkaa syntyä. Huolimatta siitä, että skeptisimmät eivät usko hommaa polkaistavan parissa viikossa ilman rahaa. Näinä kolmena valmisteluviikkona asiat ovat loksahdelleet kohdalleen. Yksi on ottanut hoitaakseen yhden homman, toinen toisen, kolmas seuraavan, ja niin kaikki alkaa olla valmista huomiseen h-hetkeen.

Kajaanissa on valtavasti kulttuurijuttujen tuottamiseen liittyvää osaamista. Tekijöitä on vaikka mihin hommaan. Sivusta saa ihailla ja ihmetellä. Eikä kukaan ole kyselemässä palkkion perään. Porukka uskoo asiaansa, hoitaa hommansa ja tsemppaa toisiaan. Pienestä voi lähteä ja saada aikaan jotain uutta, erilaista. Joka tuottaa kanssaihmisille iloa. Myös yleisöille. Ei vain tekijöille itselleen. Vaikka sekin on merkittävää, ei kai tällaista muuten tehtäisi.

Aina välillä sitä miettii, mihin kaikkeen tulee lähteneeksi mukaan. Kun mahdollisuuksia tekemiseen tulee jatkuvasti eteen. Mutta heti seuraavassa hetkessä on ihana kuulua porukkaan, joka toimii ja saa aikaiseksi - kts. Kainari. Ihan sulasta hulluudesta. Elämänilosta.

Tekojaankin voi lahjoittaa, talkoilemalla. Kiitti kaverrrit!

-

Lahjoittamisen lumo 1

Tiedätkö, että lahjoittamisesta tulee niiiiin hyvä mieli?! Parempi kuin myymisestä. Antaa sitä pois sitten mitä vaan. Kirjoja, levyjä, aikaa, sanoja, tekoja, hymyjä, pusuja, läheisyyttä tai lämmintä kättä. Ihan hypittää sydäntä, rakkaat, silloinkin kun niistä luopuu.

Sanotaan, ettei lahjoittamisistaan pidä numeroa tehdä. Mutta pakko minun on puhua tästä. Tänään.

Lahjoittelun ilo tuli minun elämääni pikkuhiljaa. Tai tarkemmin ajatellen onhan se ollut minussa aina, äidinperintönä, mutta erilaisessa muodossa. 

Ennemmin ostelin kaikille vaikka mitä, lahjoiksi. Sittemmin lahjoiksi silloinkin, kun ei ollut mitään erityistä syytä. Teki mieleni vaan ilahduttaa läheisiäni. Myöhemmin aloin tehdä käsilläni kaikenlaista potentiaalista lahjoitettavaa. Lahjoin siitä ilosta, että osasin tehdä. Jotain omilla pikkukätösilläni. Villasukkia, huoneentauluja, nappikoruja. Nyttemmin lahjoittelen olemassaolevaa omaisuuttani. Sitä tarvitseville, tai muuten vain hyvään kotiin.

Lahjoittaminen liittyy monesti johonkin riittiin omassa elämässä. Luopumisiin. Ihmisistä, asioista, ajatuksista. Kun symbolisesti pitää osoittaa, itselle lähinnä, ja elämälle, että tekee asioita vanhan mennä ja uuden tulla. Tilalle.

Entisen elämäni tavaroista olen luopunut kiihtyvään tahtiin. Monet sellaiset tavarat, jotka luulin ikuisesti tärkeiksi, ovat nyt jossain muualla. Sunnuntaina ystäväni vei yhden entisenelämäni taulun omalle seinälleen. Sain vastalahjaksi taulun, joka kertoo enemmän minusta, tänä päivänä. En halua kieltää mennyttä, mutta sillä en tahdo nykyisyyttäni täyttää. Sitä paitsi ajatukset säilyvät mielen sopukoissa, sieltäkin ne voi kaivaa esiin. Halutessaan hyvästi muistaa. Virikkeitä muistamisiin tulee vastaan joka päivä, nurkkien takaa, sivuilta ja sivustoilta. Ei tärkeimpiä asioita unohda.

Olen luopunut myös kirjoista. Pysyvistä rakkaistani. Joista en osannut männävuosina kuvitellakaan luopuvani. Mutta niin vaan olohuoneen nurkassa on kolme laatikollista kirjoja, joista kyläilijä voi lähtiessään ottaa haluamansa. Äsken vein Generaattorin Iippa-ryhmään kaksi kassillista lastenkirjoja. Hyvään tarkoitukseen. Vastaanottaja ilahtui. Ja minä. Hyvä mieli nauratti ääneen. Ja päivä valostui entisestään.

Ullakolla minua odottaa ainakin kymmenen laatikollista vaatteita. Joista en ole raaskinut luopua, jos joskus niitä vielä pitäisin, kun niin kivoja ovat. Pengon ne joka kesän ja talven alussa läpi, mutta otan käyttöön vain muutaman. Tänä kesänä tajusin, etten tule niitä käyttämään koskaan. Kirppareilla niistä ei saa montakaan euroa. Pitämättömistäkään vaatteista. Ne eurot menevät pöydän vuokraan. Aion lahjoittaa ne kaikki pois. Kunhan sattuu kohdalle autoileva ystävä, jolta saan kuljetusapua. Entrinkiin.

Luopumisen helpottumisesta - kyllä kyllä, siitä tulee kerta kerralta helpompaa ja iloisempaa  - on muutoinkin hyötyä. Männävuosina itkin jokaista äidinaikaista astiaa, joka meni rikki. Nyt olen rikkonut (vahingossa) TommyTabermann-shamppanjalasit, jotka tyttäreni antoi minulle 50-vuotislahjaksi. Harmittihan se, mutta sirpaleet tietävät onnea. Kliseinen lohtulause. Mutta se toimii. Ja itselleen voi uskotella tapahtumien synkronisiteetin.

Aion jatkaa lahjoittamisen ja luopumisen linjoilla. Hyvän mielen takia. Itsekkäistä syistä. Niin kuin kaikki tekomme teemme. Sanoo kuka vaan mitä vaan.

-

ps. 'Lumo' lipsahti otsikkoon Aitoahon Pirkon tämänpäiväisestä kolumnista. Kiitos, Pirkko, tahattomasta lahjoituksesta.

Tervehtiminen kortilla

En lakkaa hämmästelemästä. Tuttuja ihmisiä, jotka eivät tervehdi. Samassa tilassa oleillessa tai kadulla vastaantullessa. Tai jopa samaan pöytään, samaan seurueeseen istahtaessa. Niin minulle kävi taas pari päivää sitten. Olin ihan ällikällä lyöty.

Jos emme olisi koskaan vaihtaneet sanaakaan, sen ymmärtäisin. (Vaikka heitäkin on, jotka tervehtivät ilman että tiedämme toisistamme mitään, paitsi sen, että kuljemme samoissa paikoissa, tulemme silloin tällöin vastakkain.) Silti toista voi tervehtiä, tunnistamisen merkiksi. Sen merkiksi, että olemme olemassa. Toistemme maailmassa. Se saa aikaan hetkellisen hyvän mielen. Hymyileminen. Pienikin hymy.

Joskus varmaan itsekin jätän tervehtimättä, kun en ajatuksissani huomaa jotakuta tuttua. Mutta jos kohtaan tutut kasvot, tervehdin. Olen ollut niin paljon erilaisissa porukoissa elämäni aikana, ja jo Kajaanissa asuessanikin, etten aina muista, kuka tervehtimäni henkilö on, mistä hänet tiedän tai tunnen. Mutta tuntisin itseni pöljäksi, jos en moikkaisi. Ja mitä se haittaa, jos huikkaa hei'n jollekin tutuksi luulemalleen. Ei minua ainakaan haittaa, jos en tunne moikkaajaani. Eihän sitä halailemaan tarvitse ruveta, pelkkä nyökkäys ja/tai äänetön huulien heiluttelu moi'nomaisesti riittää, tervehdykseksi.

Pöljäksi tunnen itseni silloinkin, kun minun tervehdykseeni ei vastata. Katsotaan muualle tai ollaan olevinaan, ettei muka nähdä, vaikka ihan selvästi nähdään. Pohdiskelen monesti heti tapahtuman jälkeen, jätänkö seuraavan kerran tervehtimättä kyseistä ihmistä vai jatkanko itsepäisesti tervehtimistä, koska joka tapauksessa tunnemme toisemme. Kumpi tuntuu  minusta paremmalta, olla typerä tuntemattomien tervehtijä vai moukka tervehtimättä jättäjä. Pitäisikö lopettaa turhat tervehtelyt...

Onhan olemassa suhteellisen hyväksyttäviäkin syitä olla tervehtimättä. Jos vaikka ei oikeasti noteeraa huonon näön takia. Tai että ei pidä tapanaan tervehtiä kuin tuttuja tuttuja. Todella tuttuja. Ei mitään epämääräisiä jossain vain kohdattuja. Tai on ujo. Vaikka luulisi, ettei ujo ja pelokas nimenomaan kehtaisi käyttäytyä huonosti.

Olen silti taipuvainen etsimään vikaa on siitä toisesta, kertakaikkisen huonoista käytöstavoista. (Eihän minussa voi olla mitään niin kauheaa vikaa, että minun tervehtimisenikin olisi arveluttavaa, epämiellyttävää, vastenmielistä tai merkki jostain pahasta teostani, jota en muista, tai ole huomannut tehneeni.) Tykkää jostakusta ihmisestä tai ei, voi häntä tervehtiä silti. Mutta vaatiahan en voi mitään, keltään. Jokaisella on oikeus määritellä omat tapansa olla tekemisissä ihmisten kanssa. Ovat ne 'Käytöksen kultaisen kirjan' mukaisia tai ei.

Kerroin eräälle kaverilleni, ettei hänen kaverinsa, jonka kanssa olemme olleet samoissa tilaisuuksissa ja puheseuroissa monta kertaa, tervehdi minua koskaan. Katsoo vain päin, muttei sano mitään, vaikka hihamme hipoisivat toisiaan. Kaverini selitti, että menee todella pitkään ennen kuin se kaveri hyväksyy toisen omaan tuttavapiiriinsä. Voi hyvänen aika! Mitä hänen päässään oikein liikkuu? Mitä hän itsestään oikein ajattelee?

Nykyisin minua useimmiten hymyilyttää moinen mielenosoitus kanssaihmisiä kohtaan. Mutta kyllä se myös hyhkittää: Mitä hemmettiä se oikein meinaa?!
Ja mikäs se minä itte luulen olevani, kun kaikkien pitäisi minua tervehtiä, joku kuningatar Elisapetti vai...

Kuvista ja todellisuudesta

Tämä päivä on pyörinyt valokuvien ympärillä. Luin heti aamusta kiintoisan jutun, jossa todettiin, että omakuvien katsominen on prosessi: http://www.city.fi/tyyli/blogit/2470/kuvastukseni/124142

Paula Ojansuu kirjoittaa: "Itse itsestä otetuissa kuvissa päätät ja kontrolloit miltä näytät. Joskus ne ovat kuvia joita on helpointa itsestä katsoa. Sinä valitset jokaisen raajan asennon, ja myöskin muu outfittisi on määrämälläsi tavalla."

Tiedän. Nykyisin tulee otettua itsestä kuvia suht' tiuhaan. Facebook-sivua varten. Ne eivät ole valokuvauksellisesti kummoisiakaan. Minulla on kepoinen idioottikamera ja toinen kamera kännykässä. Valituksi tulevat sellaiset otokset, joista välittyy jotain olennaista siitä hetkestä. Sen lisäksi niissä haluaa näyttää kohtalaisesti sellaiselta, miltä toivoisi näyttävänsä, näine näköineen.

Ojansuu jatkaa: "Dokumentaariset ja varsinkin salaa otetut kuvat voivat olla joskus itsestä kaikista vaikeimpia katsoa. Näissä kuvissa et näe itseäsi sellaisena kuin normaalisti peiliin (tai iPhoneen) katsoessasi."

Jos joskus ohimennen huolimattomasti katsoo itseään näyteikkunan tai vaatekaupan peilistä, näky on hyvin toisenlainen. Ei ollenkaan sellainen kuin millaiseksi itselleen poseeratessa ja viisitoista kuvaa räpsittyään saa kuvansa asettumaan. Tässä iässä sen pystyy minuutissa unohtamaan, todellisen habituksensa. Vaikeammin unohdettavia näkyjä ovat esim. lehtikuva tai videon pätkä, jossa maha pömpöttää törkeästi ja naama näyttää ällöttävältä positiivarilta. 

Ojansuu jatkaa vielä: "Toiselle poseeratut kuvat taas ovat joko järkytys tai ihastus. Riippuen hyvin paljon kemioista kuvaajan kanssa. Ja miten ammattitaitoinen tai onnekas hän on saamaan sinusta parhaat puolesi esiin, ja saako hän sinut rentoutumaan/ haluttuun tunnetilaan."

Senkin olen kokenut. Exäni osasi ottaa minusta mieluisia kuvia, ja esim. Sirviön Teemu, jonka otti oheisen kuvan POMOn käyttöön. Oli ja on ihanaa kuvitella näyttävänsä edes jotenkin hyvältä, edes joskus, edes jostain kulmasta, edes jossain valossa, edes kuvassa. 

Kun itsetutkiskeluvaiheeni oli pahimmoillaan, tein jonkun gurun neuvosta itselleni kuvagallerian niistä kautta-aikojen kuvista, joista mieleni tulee hyväksi, jotka voimaannuttavat minua. (Miina Savolainen on nykyään valokuvavoimauttamisen guru.) Albumi on minulla vieläkin tallella. Sitä täydentelin tänään. Itsetunnon kohotukseksi.
Sen albumin vastapainoksi ja itseni koulimiseksi keräsin aikanaan yhteen pinoon myös kaikki ne kuvat, joissa olen epäonnistunut, hävettävän ruma. Tutkiskeltuani kuvien kautta armotonta minäkuvaani, palautin ne takaisin arkistojen kätköihin. Talteen mutta unohduksiin.

Yksi kauheimmista julkisista kuvistani oli minun kirjahyllystäni kertovassa Kainuun Sanomien kuvassa. Se oli otettu laajakulmalla ja näytin siinä järkyttävältä. Halusin uskoa, että kamalammalta kuin todellisuudessa. (Itsesuojelusyistä en aio sitä tähän liittää.) En meinannut päästä siitä yli millään. Olin Lahdessa ja mietin, voinko enää koskaan ihmistenilmoilla näyttäytyä. Varsinkin kun se jäi googlattavaksi kaikelle kansalle. Sitä ei voinut piilottaa mihinkään, vain antaa olla, unohtaa. Ihmettelin kyllä, kuinka joku kuvaamisen ammattilainen, nainen vielä, saattoi toisesta naisesta pistää julki sellaisen kuvan. Se oli minusta ikävä teko. Hän ei voinut olla sitä tajuamatta. Ei millään. 

Tänä kesänä järkytyin myös. Piirretystä kuvasta. Eräs taiteilija teki ohimennen minusta karikatyyrin. Onhan minulla paksut käsivarret, ja onhan minun naamani kuin seinästä repäisty, ja olenhan miä valtavankokoinen, mutta... Silti en ymmärrä, miksi hän minut sennäköiseksi piirsi. Vaikka ihminen olisi kuinka iso rumilus, ei sitä tarvitse hänelle korostaa. Jäin miettimään kyseisen miehen vaikuttimia. Kenestäkään kenestä hän pitää, hän ei sellaista kuvaa piirtäisi, tai ainakaan sitä asianomaiselle näyttäisi. Miksi hän minua näpäytti?! Hän tiesi kyllä, miltä minusta tuntuisi. Tai ehkä hän halusi käänteisen psykologian kautta vihjata, että voisin laihduttaa. Eli ajatus taustalla oli kuitenkin hyväätahtova.
Aioin ensin jättää kuvan muistuttamaan itseäni raadollisuudestani. Tai jopa laihdutuskannustimeksi jääkaapin oveen. Mutten kyennyt. Negatiivisuuden kautta en tule kannustuneeksi. Revin kuvan. Unohdan. Muistan sen vain pahimpina itsesäälin hetkinä. Sen verran saa todellisuutta paeta, itseään tuntevakin ihminen.

Nooh. Vähän sen jälkeen tulin hyvästi huomatuksi useamman ihmisen, useamman miehenkin taholta, joten ehkä minua sietää vielä katsella. Ihan nenäkkäinkin. Niin on nainen herkästi heiluteltavissa. Myönnän.

Ulkonäkö on vavahduttava asia, kun sopivasti sattuu, vielä tässäkin iässä. Vaikka itsensä kanssa sinut onkin. Lähes aina. Kuviensakin kanssa.

Rauha hänen olemukselleen!

Rakkautta ennen...

Jos minulta nyt kysytään kaikkien aikojen parasta elokuvaa, vastaan: "Rakkautta ennen..."- trilogia: 'Rakkautta ennen aamua (Before sunrise)', 'Rakkautta ennen auringonlaskua (Before sunset)' ja 'Rakkautta ennen keskiyötä (Before midnight)'.

Se on rakkautta. Se on ihmissuhdedraamaa. Se on yksinkertaista. Se on totta, joka sana.

Se on enemmän teatterimaista kuin elokuvataidetta. Mutta pelkästään näyttämöllä tarinat eivät toimisi samoin kuin nyt. Taustalle tarvitaan Wien, Pariisi ja Messinia. Silti pelkistetyt yhden päivän tarinat ovat täyttä elämää. Avainkohtauksia Jessen ja Celinen elämässä.

Näiden elokuvien dialogi on häikäisevää. Aivan kuin Julie Delpy ja Ethan Hawke eivät näyttelisi ollenkaan. Kuin katsoja seuraisi heidän oikeaa elämäänsä, jota nyt vain on satuttu kuvaamaan. Ilman että kukaan varsinaisesti olisi kameran takana kuvaamassa tai ohjaamassa. Tai varsinkaan että sitä olisi muka käsikirjoitettu. Näyttelijät ovat olleet mukana käsikirjoittamassa, mutta sekään ei selitä kokonaan sitä, miten dialogi toimii käsittämättömän jouhevasti ja on niin uskottavaa. Olen katsellut kaksi ensimmäistä osaa 4-5 kertaa, enkä ole huomannut mitään, mikä epäilyttäisi minua. Uskomattoman pitkiä keskusteluja on kuvattu yhdellä otolla. Ihailen.

Sen sijaan tunnistan jokaisessa elokuvassa suoria lainauksia minun elämästäni. Olen käynyt samoja keskusteluja, lähes sanasta sanaan mutta suomeksi. Olen tuntenut samoja tunteita, samalla intensiteetillä. Haudanvakavien äärihetkien välittömässä läheisyydessä on kepeää ja kipeää huumoria, tunneälykästä sanailua. Parantavaa, hyvää tekevää.
Jesse: "You are the fucking mayor of Crazytown, do you know that? You are!"

En voi olla luulematta, että Delpy, Hawke ja käsikirjoittaja-ohjaaja Richard Linklater ovat kokeneet samaa kuin elokuvan Jesse ja Celine. Ja minä. Samuuksia, vertaisia ainakin minä haen, tiedostamattani osin mutta silti. Elokuvista, teatterista, kirjoista, kuvataiteista, tanssista. Ja kun 'Before midnight' on kuvattu vielä rakkaassa Kreikassani, niin voiko ihminen enempää elokuvalta pyytää.

'Rakkautta ennen' -elokuvat ovat ihmisenkokoista elämää. Tavallista elämää. Niissä puhutaan oikeista asioista. Ollaan kikkailematta. Ja mikä huikeinta, elokuvat on tehty oikeasti yhdeksän vuoden välein, ihan niinkuin tarinoidenkin välillä on yhdeksän vuotta. Päähenkilöt vanhenevat oikeasti, elävästi elämässä. Se on loistava toteutustapa, liekö suht' ainutlaatuinenkin...

Kahdessa ensimmäisessä osassa ei juuri muita henkilöitä ollut. Kolmannen osan alkupuolella on mukana myös eri-ikäisiä peilejä pääpariskunnalle. Se sai aikaan uutta säväystä sekä trilogiaan että rakastavaisten suhteeseen. Niinhän rakkaudellekin käy, se muuttuu ajan kuluessa, mutta se voi silti jatkua, rakkautena, ei vain tottumuksena, tai siitä pelosta, ettei uskalla luopua huonosta suhteesta. Jesse ja Celine uskaltavat panna rakkautensa koetukselle puhumalla avoimesti siitä, mikä ei tunnu hyvältä, mikä sattuu. Kuten Celine hotellihuoneessa toteaa, riitely on mahdollisuus eteenpäin menemiseen, hyviin muutoksiin parisuhteessa. Ainoastaan niin särmät hioutuvat kestävän rakkauden suuntaan. Ei niin, että kipeydet lakaistaan maton alle ja ollaan niin kuin ei oltaisikaan. Kulisseja muille ja itselle ylläpitäen. Rakkauteen voi luottaa - pikkupettämisistä huolimatta. Paradoksaalista kyllä.

Rakastan tätä trilogiaa, ja myönnän, että itseni takia. Mutta miten muuten voisikaan taideteoksia arvioida. Objektiivisuuteen taipuvaiset kriitikotkin ovat oman historiansa muokkaamia. Eivät hekään pysty sulkemaan omaa elämäänsä kritiikkiensä ulkopuolelle.

Ilokseni huomasin juuri, että Hesarin Pertti Avola antoi viimeisimmälle elokuvalle viisi tähteä, kehui samalla edellisiäkin, mutta piti tätä parhaana. En osaa sanoa, onko joku näistä kolmesta mielestäni paras. Paikallinen elokuvafriikki Kainuun Sanomien Seppo Turunenkin piti kolmosesta. Vaikkei ollut aiempia osia nähnytkään. Hänen kritiikkinsä otsikkoa en kyllä tunnista. Mutta whose care.

Minulle 'Rakkautta ennen' on kokonaisuus. Täydellinen kokonaisuus. Aion katsoa kaikki kolme elokuvaa vielä monta kertaa. Nautin huipputekijöistä, huipputyöstä. Ihailen ihailemasta päästyäni.

'Rakkautta ennen keskiyötä' elokuvan kreikkalaisen illallisen aikana vanhempi rouva Natalie sanoo: "Like sunlight, sunset, we appear, we disappear. We are so important to some, but we are just passing through."