Juhlan aiheet pakolla ja ilman

Jälleen kerran olen viettämättä juhlaa. Juhlaa, joka on merkitty kalenteriin.

Jälleen kerran ikkunasta avautuva sää ei ole yhtään synkassa juhlan aiheen kanssa. Siis että olisi kevään juhla.  On syksyisen harmaa Vappupäivän aamu. Sataa ja synkistelee.

Jälleen kerran ei tunnu missään. Että jätin koko juhlan juhlimatta. En mennyt edes teatteriin Wappupippaloita katsomaan, vaikka uskon ja tiedän, että se olisi ollut ääneennaurettavaa huvitusta. Munkit sentään ostin, kun niiden tuoksu (tai käry) tunki ovien raosta sisään jo eilen. Ortodoksikuorolaiset paistoivat alakerrassa munkkeja myyjäisiinsä jo aamuvarhaisesta lähtien eikä niitä voinut vastustaa. Iltateen kanssa ne maistuivat makoisilta.

Kuohuviinipullonkin ostin. Pistin sen varmuuden vuoksi viilenemään. Jos tulisi mieliteko tai tarve. Ei tullut. Jos sää olisi toinen, lähtisin lempiretkipaikalleni Kaupunginlammen rannalle kirjoittelemaan. Ja siemailisin onnellista, kuohuvaa ilolientä. Ilman aurinkoa se ei toimi. Joten ihan hyvä näin.

Voisin vaikka testailla tätä uutta identiteettiäni: "Yrittäjällä ei ole vapaata aikaa." Näin olen kuullut sanottavan. Ja tuntenut huonoa omaatuntoa, kun en ole tehnyt töitä tänä ensimmäisenä kuukautena yötäpäivää. Nyt voisin sitä testailla. Nooh....

Olen ollut tämän uuden elämäni aikana viettämättä monta muutakin juhlaa. En joka kerta, mutta silloin kun siltä on tuntunut, tai ei ole tuntunut siltä. Että juhlituttaisi. Olen ollut viettämättä joulua, pääsiäistä, äitienpäivää, juhannusta, itsenäisyyspäivää ja mitä niitä pakkojuhlia onkaan. Niin, uuttavuottakin. Joskus olen ollut niin kuin ei koko juhlaa olisi ollenkaan. Joskus olen juhlistanut jotenkin pienesti, omalla tavallani, hyvältä tuntuvalla tavalla. Joskus juhlinut ihan asianmukaisesti, jopa suureellisesti. Mutta vain silloin, kun olen ollut sillä päällä. Aidosti. Kuten ystäväni Jari tapaa sanoa.

Monet kanssaihmiset ovat kauhistelleet juhlimattomuuttani. Varsinkin yksinäistä jouluani. Suotta.

Mitä vanhemmaksi tulee, sitä nopeammin aika kuluu. Tuntuu että alvariinsa on joku juhla. Joulukin joka vuosi. Mitään pakkojuhlaa ei ehdi ruveta edes odottamaan, kun se jo on. Ja varsinkin se on ohi.

Jos olen viettämättä juhlapyhän, tai siis vietän sen kuin minkä tahansa vapaapäivän, niin en tunne menettäneeni mitään. Juhlia tulee ja menee. Olen viettänyt kaikenlaisia juhlia kymmenittäin (tai ehkä sadoittain) elämäni aikana. Onnistuneita ja ihania juhlia, ja niitäkin, jotka eivät ole piirtyneet muistojen kirjaan. Olivat ja menivät, jälkiä jättämättä. Ja niitäkin, joista jäi vähemmän hyvä maku. Siis pilalle menneitä. Vaikka onneksi muistini on armollinen, armollisesti huono, niin että muistan vain, että sellaisiakin on ollut, vaan en muista millaisia tarkemmin ottaen. Suurin osa juhlituista juhlista vaipuu ns. unholaan. Erityisiä jälkiä jättämättä.

Kun juhlii silloin, kun oikeasti juhlituttaa, juhlat tuntuvat juhlalta. Hauskaahan juhliminen on. Ja onneksi on juhlanaiheita. Poikaseni sanoi joskus aikanaan, että "Meidän äiti keksii kyllä aina jotain juhlan aihetta." Eli syyn yhdessä (tai yksin) skoolata ja syödä sachereita. Sellaisista juhlista pidän erityisesti. Joiden aihe on jokin juuri sillä hetkellä ajankohtainen ihana asia. Vaikkapa ystävän kohtaaminen. Tai virman perustaminen. Tai joku pieni ja vaatimaton tapaus, tai ajatus...

Voihan olla, että vielä sekin aika koittaa, että juhlin joka ainoan mahdollisen ja mahdottoman juhlan. Mutta nyt näin. Elämä on yhtä juhlaa!

Vaatimattomuus kaunistaa elämää

Kävin kevätretkellä Oulussa. Halusin nähdä ihailemani Risto Tuorilan teatterinäyttämöllä. Kauppamatkustajan kuolema oli saanut hyviä arvosteluja. Siksi näin vaivan.
                                                                                   

Risto Tuorila on vaatimaton näyttelijä, minun silmissäni. Hän ei ole otsikoissa eikä häntä monikaan nimeltä tunnista. Minuun hän teki vaikutuksen aikanaan niin ikään ihailemani Jörn Donnerin kirjoihin perustuvassa tv-sarjassa 'Angela ja ajan tuulet' (1999). Tuorila on vähäeleinen mutta voimakkaasti vaikuttava hahmo tuossa loistavasti dramatisoidussa sarjassa.
(Sarjan toivoisi tulevan uusintana. Uusintojahan suuri osa teeveessä pyörivistä sarjoista taitaa olla. Tämä olisi sen arvoinen, todellakin.)
Ja tv-näytelmä 'Partanen' (2003), jossa Tuorila esitti kymiläistä Partasta, oli ikimuistettava possoineen kaikkineen.

Tuorilan vaatimattomuus on tietenkin minun subjektiivinen, todella hatarin perustein hänelle kuvittelemani piirre. Ihailunsa kohteen haluaa nähdä ihaltavana joka suhteessa, ja nöyryys taiteen teossa on minun mielestäni arvostettavaa. Se asenne tuottaa hyviä tuloksia. Taiteessa. Ja kaikessa.

Perjantaisen esityksen päätteeksi näin Risto Tuorilan nousevan aika kalliin näköiseen uudenuutukaiseen citymaasturiin. Eikä hän hymyillyt minulle, vaikka minä hymyilin hänelle, tosin aika kaukaa... Tiedä häntä, onko hän elämässään vaatimaton, vai ei. Mutta viis siitä, minä voin ihailla hänen näyttelijän työtään. Ihailin Kauppamatkustajan kuolemassakin.
Onneksi en sattunut lähemmin hänen kohdalleen, jolloin olisin hyvinkin saattanut sanoa hänelle sanasen. Se, miten hän olisi ihailuuni reagoinut, jäi kokematta. Nyt saan pitää illuusioni hänen viehättävästä vaatimattomuudestaan. Kiitetty.

Oulun retki muistutti minulle vaatimattomuuden kauneudesta myös toisella tavoin.

Oulussa on paljon ihmisiä, ja paljon ihmisiä, joilla on varaa. Kaikenlaiseen ylellisyyteen. Oulu on (ulkoisesti) menestyvien kaupunki.

Terassit olivat vastikään kevään kunniaksi avautuneet ja seurueiden pöydissä oli kuohuviini jos toinenkin coolerissa. Kuohujuoma tuo ylellistä tunnelmaa, oli se sitten alle kympin kuoharia tai oikeaa shampanjaa. Seurueita sivusilmällä seuraillessani laskeskelin, että jos joku haluaa useammalle ihmiselle tarjota baarissa juotavaa, listahinnaltaan tyyris kuohuviini ei ole pöljempi vaihtoehto ollenkaan. Tulee jopa halvemmaksi kuin jokaiselle erikseen tarjottu drinksu. Mutta varakkaan vaikutelman se tekee.

Oulun keskustan kauppaliikkeet ovat täynnä tavaraa, joihin ei pienituloisella ole varaa. Merkkituotteita ylennettyyn hintaan. Kaunista kyllä mutta ei välttämätöntä. Saati tarpeellista. Paitsi, että tekeehän arjen kauneus mielelle hyvää. Paitsi, että sellaisen kauniin ei tarvitse olla kallista.

Aurinkoisella Rotuaarin terassilla 'latte mochaa' nautiskellessani katselin ohikulkijoita. Hyvännäköisiä, kivasti pukeutuneita ihmisiä oli paljon enemmän kuin Kajaanin Kauppakadulla. Ilmeet olivat kyllä vertailukelpoisia kajaanilaisiin. Kaikkien kasvot eivät olleet kauniita, jos sisäisen kauneuden näkymistä ulospäin mitattaisiin. Aurinkoinen sää saa tietenkin paikassa kuin paikassa myönteisyyttä ilmeisiin, mutta perustyytymättömyys on muodikkain naamakuva. Jos sen yksioikoisesti ohikulkijoista päätteleisi.

Oulu on mukava paikka vierailla. Kokeakseen ja nähdäkseen kauniita asioita. Silti kohtuullinen elämä ja siihen tyytyminen, ja siitä suorastaan nauttiminen on paljon helpompaa Kajaanissa. Jos asuisi Oulussa tai Helsingissä, tarjolla olisi koko ajan sellaisten ihmisten elämiä, jotka toimisivat itselle tyytymättömyyden peilinä. Statuksia, joita ei ole Kainuussa tarjolla. Vaatetta ja muuta tavaraa, joita ei itsellä nykyään ole, ja joihin ei olisi edes varaa. Ja vaikka kuinka järjellä tietää - se on sadasti todistettu - ettei maallinen mammona missään muodossa tuo onnea, kuin ehkä hetkeksi, niin silti siellä vaanisi vaara. Että lähtisi samaan peliin mukaan. Inhimillistä heikkouttaan. Näkönälkäänsä, kuten vaarini sanoi.

Kun minulta edelleen joskus kysytään,  onko Kajaani minulle todellakin Toscana - kuten muinaisessa radiohaastattelussa loihin lausumaan - niin vastaan edellämainitustakin syystä, että "Kyllä!". Täällä on helppo elää vaatimatonta, kohtuullista elämää. Sitä on ollut täällä hyvä opetella, ja nyt sitä aika hyvin osaan.

Vaikkei sitä olisi itse eikä erkkikään uskonut joskus vuosia sitten. Kajaani on tehnyt elämälleni hyvää.

-

Aikaa arjen estetiikalle

Elämässäni on taas aikaa ja tilaa pysähtyä pienten kauneuksien äärelle.

Olimme ystävättäreni kanssa lomalla Iisalmessa. Hän on opettanut minulle kauneudesta nauttimista ilman, että sitä haluaa omakseen. Vietimme toista tuntia ihanassa vaatekaupassa. Hypistelimme ja sovittelimme mekkoja, takkeja, paitoja, puseroita ja huiveja, joihin minulla ei olisi edes varaa. Ihastelimme niiden värejä, kuoseja, leikkauksia, pieniä kekseliäitä yksityiskohtia. Tarjolla oli kaikkea ihanaa muttei itsellä tarvetta. Poistuimme kadulle kevätauringonpaisteeseen mieli vaaleanpunaisena kaikesta siitä kauneudesta, joka jonkun silmistä ja käsistä oli iloksemme kulkeutunut.

Kävimme myös muutamassa kultasepänliikkeessä, sillä olisin halunnut uuden killuttimen kaulaketjuun. En löytänyt mieleistäni, tilannetta osuvasti kuvaavaa. Illalla istuimme katsomossa odottelemassa teatteriesityksen alkamista. Pengoimme syistä ja toisista laukkujamme. Ystävättäreni poimi laukun sivutaskusta huudahduksen saattelemana oranssin puisen helmen. Hän oli ollut jossain naistenillassa, jossa piti valita jostain ystävästä muistuttava helmi. Tämä kyseinen oli muistuttanut minusta. Pujotin helmen kaulaketjuuni, ja siinä se oli! Uuden elämän merkki!
-

Musiikillnen makuni on ailahtelevaista sorttia. Levyhyllyssäni on lievästi sanottuna monenlaista musiikkia. Viimeaikainen, itsenikin yllättänyt ihastus on ollut Tuure Kilpeläinen. Joka on kaukaa katsottuna sellaista estetiikkaa, etten innostu, mutta lähempää katsottuna hän on ihan komea mies. Minun silmissäni. Hänen musiikissaankin on yllättävää kauneutta. Hän puhuu, tai siis laulaa elämästä kauniisti. "Povitaskussa rakkauden mentävä reikä, narikkalappu ja hummaniheitä. Sellainen on yksinäisen miehen puku." Huh. Hänen sävellystensä harmoniatkin ovat joissain kohdin arkiseen korvaan kauniilta kuulostavia. "Vaeltava aave" on sanaparinakin kaunis.
Hurahteluun taipuvaisena olen ostanut nyt Tuuren kaikki kolme levyä. Esteettiseen silmääni pisti levykansien samankaltaisuus. Ensin ajattelin "Mitä mielikuvituksettomuutta!". Sitten näin niissäkin harmoniaa. Ne näyttävät ihan hyvältä triona. Jatkuvuudessakin on viehätyksensä.
-

Kävin lunastamassa Kirjan ja ruusun päivänä - mikä on ideana arjen kirjallista kauneutta - Jari Tervon 'Jarrusukan'. En ole vielä osannut päättää, mitä ajattelen kirjan kannesta. Kuvasta katsottuna se näytti ankealta väreistään huolimatta. Kädessä se kaunistui. Mutta vieläkin näen siinä analogiaa hieman vasemmalla kädellä hutaistuun kirjaan, siis sen sisältöä ajatellen. Kyyninen satiirikko Tervo osaa todistetusti ajatella kauniimminkin eivätkä hänen lauseensakaan hullumpia ole. "Kannatti pitää mielessä yleisön mieltymykset. Se innostui enemmänkin vihaisista linnuista kuin viisaista tietäjistä, opettajat mukaan lukien." Terävä älykin voi olla joskus kaunista, jos niin haluaa ajatella. Ja nyt haluan. Kun kauneus on ajatusteni keskiössä.

"Siis kauneutta on. 

Rakkautta on. 

Iloa on. 

Kaikki maailman kurjuudesta kärsivät puolustakaa niitä."

- Eeva Kilpi -

Pussillinen uusia, vai vanhoja...

Arjessa unohtuu moni itsestäänselvyys.

Mikroaaltouunini (vai miksikähän sitä oikein pitäisikään sanoa?!) lakkasi lämmittämästä. Pysähdyn monta kertaa päivässä sen takia.

Saatan ostaa hetken mielihalusta jotain ruokaa, joka pitää lämmittää mikrossa. Vasta otettuani paketin pakastimesta huomaan, etteihän minulla ole mikroa, jolla sitä lämmittää. Laitan paketin takaisin pakastimeen odottamaan aikaa, jolloin olen saanut aikaiseksi käydä ostamassa uuden mikron. Ja saan bonukseksi muistutuksen pyhästä suunnitelmastani luopua valmiista ruoista ja tehdä taas enemmän itse.

Samoin kävi äsken, kun halusin herkutella leipäjuustolla. Pidän siitä vähän lämmitettynä. Pilkoin juustoa palasiksi, kun muistin että... Sitten pasahti mieleen vanha konsti. Äidilläni ei ollut mikroa, joten hän saattoi lämmittää muutaman karjalanpiirakan liedellä voipaperin päällä. Toimii, eikä ole vaikeaakaan.

Ikävämpi tilanne syntyy, kun ajantajuni häilyy täällä kodossa yksikseni yskiskellessäni. Juon nykyään monta kupillista teetä päivässä. Vedenkeittimen äänimerkki - kun suhina siis lakkaa ja naksahtaa - muistuttaa, että teen voi laittaa hautumaan. Mutta mikään ei muistuta siitä, että on kulunut 5 minuuttia ja tee on hautunut. Monesti laitan puhelimeen muistutuksen, jos minun pitää jotain muistaa, mutta tee-asia ei ole ihan sen väärtti. Kun mikro toimi, laitoin teen lämpiämään uudelleen mikroon ja, voilà, sain juodakseni kuumaa teetä. Nyt juon monta kupillista haaleaa tai kylmää teetä päivässä. Olisihan tietenkin munakello... Entisajan huipputekniikkaa...

Kun kaikki kodinkoneet toimivat, niiden olemassaoloa ei huomaa. Samoin on töissä. Koneet (melkein) helpottavat elämää, kun ne ovat kunnossa. Mutta jos kirjakaupan kanssa jumii, ei kauppa käy. Ja jos konttorihommissa tietokone tekee tenänsä, juuri mitään hommia ei voi tehdä.

Samoin on yhteiskunnankin tasolla. Kun muutama vuosi sitten trombi riehui Savonlinnan seudulla, ihmiset olivat äimissään, kun pankin seinästä ei saanut rahaa, huoltoasemalla ei saanut pumpusta bensaa, vesi ei virrannut hanasta... Se sähkö! Olemme huomaamattamme riippuvaisia monista koneista ja tekniikoista. Vasta silloin, kun tulee jotain häikkää, asiat hankaloituvat tai tulevat mahdottomiksi. Emmekä ole varautuneet siihen, etteivät itsestäänselvyydet toimi.

Olen opetellut levollisempaa asennetta elämään. Mikäpäs hätä tässä, valmiissa maailmassa, kuten sanonta sanoo. Tulostimeni on ollut toimimatta jo pari kuukautta. Se aiheuttaa harmia, ylimääräistä vaivaa ja nöyriä pyytämisiä. Jouduin esimerkiksi eilen turvautumaan kaverin apuun saadakseni tulostettua teatterilipun netistä. Mutta. Enää en juokse heti kauppaan uuden tulostimen tai mikron ostoon. Kun lämmitän soppaa kattilassa, tulen ajatelleeksi mukavia menneitä. Mieleen palaa vanhoja konsteja, joiden käyttäminen ei ole ollenkaan hullumpaa. Tai sitten pitää kehitellä jokin uusi keino saadakseen haluamansa. Se puolestaan aktivoi mielikuvitusta, ja hoksaaminen on niin ihanaa.

Toimeen tulee paljon vähemmällä kuin mitä tulee ajatelleeksikaan. En silti kiellä, että helpotusta arkeen ottaa mielellään vastaan, varsinkin elämän ruuhkavuosien aikaan, ja töissä. Mutta elämän kohtuullistaminen on joskus pienestä kiinni.

Matkalle mieli

Ostin turhan kalliin jugurtin. Ihan näkönälkääni. (Vaikka tuotenimi 'Eila' ei houkuttele.)

Ostin sen ehkäpä siksi, että menneiden vuosien Kreikanmatkojen yksi ihanuus oli ruoka. Esimerkiksi sametinpehmeä jugurtti: Τζατζίκι, γιαούρτι με μέλι. Ja yksi harvinaisemmista makunautinnoista, sitruunajugurtti. Jota ei juurikaan Suomesta saa. Vaikka aidohkon kreikkalaisen makuista silkkaa jugurttia saakin.

Aivan ihanaa, polí kalá! Mieli istahtaa heti kreikkalaiselle patiolle aamupalalle. 

Vähän kreikkalaista musiikkia soimaan! Ja muutama helleeninen maisema googlen kuvahausta! 

Minut on niin helppo hurauttaa. Olen valmis kaukokaipuuseen. Haluasin Kreikan matkan juuri nyt ja heti! "Mutta mulla ei oo rahaa", vai miten se nyt meni...

Vaan eipä silti. Kolmattakymmentä matkaa olen tehnyt Kreikan maaperälle. Lienen bongannut riittävästi Kykladeja ja muita saaria yhden elämän tarpeisiin: Rodos, Symi, Kalymnos, Kos (x2), Kreeta (Ierapetra, Retimnon x 2, Platanias) Krissi, Lefkas, Leros, Samos (x2), Lipsi, Paros, Naksos, Ios, Ikaria, Lesvos, Patmos, Santorini (Thira ja Nea Kameni)...  

Jaksaisin silti nautiskella vielä yhden, luulen ma... Voisin lähteä mille saarelle tahansa. Jos voisin. Mieluummin kuitenkin jollekin sellaiselle, jossa en ole vielä käynyt.

Mutta. Óla kalá! Kaikki on hyvin! Laulaa Giorgos Dalaraskin. Óla kalá!

ps. Sitruunoista sinänsä tulee mieleen Capri. Ja limoncello. Mitä se matkailu oikein onkaan?! Syömistä ja juomista. Cin cin! 

Sydänasiaa

Yleisradio minulle ystävällisimmin ilmoitti, että vietämme paraillaan Sydänviikkoa. Oi, Facebook! Ilman sitä jäisi moni asia minulta tietämättä.

Sydänviikon viettäminen sopii minulle.  

Sydän on minulle sydämen asia. Vaikka myönnän, että kohtelen sydäntäni välillä kaltoin.

Paitsi ravitsemuksellisesti. Siis syöden roskaista ja rasvaista ruokaa. Ja vähentäen viininjuontia, joka tekisi hyvää ainakin verisuonille, miksipä ei siis niiden parhaalle kaverille sydämellekin.

Niin myös henkisesti. Vatvomalla asioita, joille ei mitään mahda. Menneitä, joista ei saa ikinä tietää, olisiko joku toinen tapa toimia vienyt toisenlaiseen lopputulokseen. Tai tulevia, joista ei kerta kaikkiaan voi tietää mitään varmaa. Ei välttämättä edes todennäköistä.

Fyysinen sydämestä huolehtiminen tekee aivan varmasti sille hyvää. Vaikka ei ole varmuutta siitä, etteikö se loppujen lopuksi saata kuitenkin olla se, mikä lopulta pettää. Enemmin tai myöhemmin. Ainakin jos haluaa perintötekijöistä vedellä johtopäätöksiä. Olen saanut fyysisesti sydämelliset perintötekijät sekä äidiltä että isältä.
Puhtain omintunnoin en silti voi olla suunnittelematta sydänystävällistä ruokaremonttia ja liikunnan lisäämistä. Siksi suunnittelen sitä aika ajoin. Ja aion toteuttaa sen. Vielä jonain päivänä. Ja olen kokeillutkin sitä jo jokusen kerran.

Äidiltä perin myös henkisesti sydämellisiä tekijöitä. Ehkäpä siksi olen psyykkisessä sydämestä huolehtimisessa paljon pidemmällä. Olen sulkenut hellsteniläisyyden opit syvälle sydämeeni.

Ihminen tavattavissa totesi eilen Facebook-sivullaan: "Pelko häviää kun elää luovuttamisen ja luottamisen tilassa. Egon omavoimaisessa hallinnassa pelko lisääntyy ja kasvaa sietämättömäksi."

Ja tänään: "On se ihmeellistä miten pelko häviää, kun elää luovuttamisen ja levollisen luottamuksen tilassa. Kiitollisena jopa vastoinkäymisistä."

Edellisiin Hellstenin toteamuksiin eräs lukija kommentoi: "Kun elää levollisessa luottamuksessa asioiden tapahtumiseen niin kuin on tarkoitettu, ja luovuttaessa myös pettymyksiä tuottavista odotuksista vastoinkäymiset muuttuvatkin vain yllättäviksi käänteiksi joita ei ollut tullut etukäteen ajateltua."

Juurikin niin.

Olen mielihyvällä saanut männävuosina todeta, että monenasteisesta luovuttamisesta on tullut yhä helpompaa ja yhä jokapäiväisempää, kun kokemuksen kautta on oppinut luottamaan, että kaikki on hyvin näin. Luovuttaminen tekee tilaa vaikka mille, sellaisellekin, mitä ei osaa edes toivoa saati odottaa.

Minun ei tarvitse saada kaikkea ihanaa omakseni. Tiedän, että jos jokin ovi ei minulle aukea, on olemassa joku toinen ovi, joka aukeaa. Parempi ovi. Minun ei tarvitse olla tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa, jotka pahoittavat mieltäni, kohtelevat minua tylysti kaltoin tai ovat vain saamista vaille, ei antamista. Tiedän, että hyvä kiertää. Tiedän, että yhä vain useammin tapaan sielunkumppaneita, joilla on samanlainen usko ja luottamus elämään kuin minulla. Jotka ovat lakanneet vaatimasta, ja siksi saavat kaiken sen, mitä tarvitsevat. Oikeisiin aikoihin.

Silloin sydän kohtaa toisen sydämen, ja molempien sydämet voivat hyvin.

Lähestyvästä Sydänviikosta suloisen tietämättömänä kirjoitin vast'ikään ystävälleni hetkelliseksi hyvästiksi haikun:

Sydänystävä

on sydämen ystävä.

Siinä pää lepää.

Jos jostain kiitän, niin sydämmmellisistä ihmisistä, joita olen kohdannut, ja tulen kohtaamaan. Niihin sydämmmmmmiiin mahtuu monta ämmää. Ja äijää. Minunkin.

Arjen saiturit

Moliéren 'Saituri ' on ikisuosittu näytelmä.

Eräs facebook-tuttavani oli käynyt sen katsomassa Jyväskylän teatterissa. Ja tykännyt. Muistan itsekin viimeisimmän näkemäni 'Saiturin' Kajaanin teatterissa. Se oli hykerryttävän hauska. Ja niitä ainoita näytelmiä, joihin monia näyttelijöitä vaivaava ylinäytteleminen sopii kuin nenä päähän.

Huumori on vaikea laji. Huumorin tutkijat kertovat meitä naurattavan asiat, jotka ovat jollain lailla tabuja, kiellettyjä tai hävettäviä. Nauraminen on hyväksyttävä tapa kohdata niitä julkisesti. Se tuo etäisyyttä omaan raadollisuuteen. Se saa meidät tuntemaan itsemme inhimilliseksi. Suht' samanlaiseksi kuin kaikki muutkin. Vaikkapa seksin, uskonnon, ruumiintoimintojen tai rahan suhteen.

Kukapa kehtaisi, ainakaan yleisillä paikoilla, vakavalla naamalla, sanoa olevansa pidättyväinen petissä. Tai fanaattinen uskossaan. Tai kärsivänsä ummetuksesta. Tai olevansa itara rahoistaan. Mutta sketsille tai porukassa heitetylle vitsille nauraa hohotamme. Vaikka tietäisimmekin nauravamme itsellemme.

Arjen saituutta on monenlaista. Eikä se suinkaan aina naurata.

Ollaan saitoja kiitoksista, ja kehuista, oli sitten kyse tutun uudesta tukasta tai takista. Jotkut pihistelevät jopa tervehdyksissä. Ei tervehditä bussikuskia, ei myyjää, eika ainakaan kaukaisia tuttavia tai silloin tällöin kohdattuja kanssaihmisiä. Joille hyvinkin voisi yleisen kohteliaisuuden nimissä hymyillä ja nyökätä. Hymyileminen on joskus niin tiukassa, että sen luulisi maksavan monta euroa per paikalliskohtelu.

Mikä ihme siinä on, että kauniita sanoja ja kohteliaisuuksia on arjessa niin ylivoimaista suoda toisille?! Vaikka tuskin lienee ihmistä, joka ei ole hyvillään kauniista sanoista, itseensä kohdistuvista.  Vaikka sitten ääneen sanoisikin, että "eihän se mitään ole". Onko se sitä, ettei itse tunne saavansa kehuja ja kiitoksia, vaikka ansaitsisi. Siksi ei suo niitä muillekaan. Vai...

Juhlallisissa tilaisuuksissa kuten avajaisissa, pikkujouluissa ja syntymäpäivillä, puhumattakaan hautajaisista, niitä kliseisiä kiitospuheita kyllä ladellaan. Ihan pokkana. Riippumatta siitä, tarkoitetaanko sitä mitä sanotaan ääneen vai ei. Ja kuinka usein ei. Jos siis vertailun vuoksi laskettaisiin ne kerrat, jolloin samat asiat sanotaan ääneen silloin, kun asia varsinaisesti tapahtuu.
Ja juujuu, vainajista ei saa puhua pahaa. Eivätkä he ainakaan ylpisty kehuista - silläkinhän joskus kehumatta jättäminen perustellaan.

Yhtä kummastuttava ilmiö on se, että tyhjänkehujia parveilee tiettyjen ihmisten ympärillä. Vaikka esitys olisi ollut kuinka surkea tahansa, taiteilijaa/puhujaa käydään ylistämässä. Kiitoksissa ei ole sinänsä mitään pahaa, mutta jos valheellisesti annetaan ymmärtää, että esityksessä oli jotain erityisen hyvää vaikkei ollutkaan, niin mitäpä se hyvejää. Se ei ainakaan saa esiintyjää pyrkimään parempaan, vaikka ehkä hänellä olisi sellaiseen potentiaaliakin.
Eihän katteettomilla kehuilla ole mitään arvoa. Esim. monet artistit itse tietävät, milloin esitys on onnistunut ja milloin ei. Onko silkalla hännystelyllä, arjen teatterilla, mitään virkaa... Odottavatko aiheettakehujat, että heitäkin kehuttaisiin oli tuotos miten hyvä tai huono tahansa. Sellainen kiitteleminen saa aikaan vain kehujen inflaatiota. Eikä suinkaan se, että kehuu tai kiittelee aina kun on aihetta.

Paljon on sellaista arjen saituruutta, jota en voi ymmärtää. Sellaista, joka aiheuttaa muille tai itselle pahaa mieltä, pahaa oloa, jopa kärsimystä. Vaan jokainenpa saa valita oman tapansa elää. Onhan tässä yhdessä omassakin ihan tekemistä, eli hyvä vaan, ettei saa eikä tarvitse elää muiden puolesta...

Eikähän kaikkea tarvitse ymmärtääkään. Kaj Dö Chydeniusta siteeratakseni: "Mikäs se semmoinen ymmärtäjä on joka kaiken ymmärtää."

Ja tulisinko tässäkin asiassa hetimiten ihan toisiin aatoksiin...

Ookke. Kehuttakoon kaikin mokomin niin paljon kuin sielu sietää, ja vaikkei sietäisikään. Aiheesta ja aiheetta. Kunhan myös aiheesta.

Kyllä maailmaan kiitosta ja kehua mahtuu!

HannuVäisänen HannuVäisänen HannuVäisänen...

'Taivaanvartijat' Aamun kirjassa, teeveessä siis, sai minut runolle:

Joka kerran hämmennyn
elämänviisauden kuvasta
Hannu Väisäsestä

Hänen jalkojensa juuressa
haluaisin
sieluni ovet ammollaan
istua ja
ottaa vastaan

Hänen sanoistaan sekaistunut
olen

-

Kuulin kuinka:

Kirjan nimi 'Taivaanvartijat' on lähellä nimeä 'Ilmasotakoulu'.

Abloy-avain kaulassa. Ihmisarvon merkki. Tähtilapsi.

Maanantain ylistys. Puuhaan syntynyt ihminen. Arjessa on hienoja nyt-hetkiä. Aika seis.

Kauneus on kaiken kauhean alku. (R.M. Rilke)

Sassetta ja talousvihreä. Värit ovat tasa-arvoisia.

-

Aika harvoja kirjoja haluan lukea uudelleen. Väisäset ovat siinä suhteessa armoitettuja.

'Vanikan palat'. 'Toiset kengät'. 'Kuperat ja koverat'. Elostuttavaa...

Miten maltan odottaa, että saan 'Taivaanvartijan' silmilleni...

'Laulurausku'. Helsinkiin tahdon. Galerie Forsblomiin. Kiitos.

-

Hiljainen keltainen. Etuhele siitä mitä on tulossa.


Hannu Väisänen.

Hannu Väisänen.

Hannu Väisänen.

Sanojen merkitys on muisto vain -päivät

Eilinen mielenkuohuni sai seuraajan. Kun kaikki tässä maailmassa vesitetään!

Kaupalliset tarkoitukset ja kilpaileminen saa aikaan kamalia. Tyhjyyttä. Merkitysten hämärtymistä tai "katoamista monolähetyksessä lähes kuulumattomiin". Kuten ennen vanhaan radiossa opastettiin.

Satuin YLEKainuun facebook-sivulle. Kun sympatiseeraan muutamia toimittajia siellä, rakastettavia suorastaan. Mutta en kuuntele radiota kovinkaan usein syystä, että joitakin radioääniä ja heidän tapaansa toimittaa en välitä kuunnella.

Eivätkähän he, kajaanilaiset, ole tätä keksineet, mutta sieltä tämän kuulin:

"Maailma muuttuu. Onneksi niin on.
Me muutamme sen yhdessä. Sinä ja minä.
Nimeni on Radio.
Ja minä rakastan Sinua.
Tänään on Maailman Radiopäivä. Rakasta sinäkin."

Grrr..... grrr........

Tuon lausujan ääni oli niin kuvottavan lipevä, että sekin olisi riittänyt hepanderin saamiseen.

Mutta sanoman sisältöön.

Olisin ymmärtänyt, jos radio olisi hyvä kaveri, seuralainen. Mieluummin kuin muinoinen Always-terveysside, jota mainostettiin naisen parhaaksi ystäväksi.

Ja tiedän, että on todella yksinäisiä ihmisiä, joiden paras kaveri on kissa tai koira, tai teeveejulkkikset, tai ystävälliset radioäänet. Onneksi heillä on edes jotain. Inhimillisyyteen viittaavia suhteita siis.

MUTTA.

Minulle sanoilla on merkitystä. Merkityksellistä merkitystä. Ei ole yhtään sama, mitä sanoja missäkin yhteydessä käytetään.

Sanavalinnoilla, kun niitä rutkatetaan turhaan, vesitetään alkuperäinen merkitys. Sanasta tulee tyhjänpäiväinen.

Sanavalinnoillamme kerromme myös paljon sellaista, mitä ei sanota suoraan. 

Vähätellään, piikitellään, tehdään tyhjäksi ja tyhmäksi. Viestitetään ns. rivien välissä jotain ikävää, jota ei kehtaa sinällään sanoa. Muka korrektiuttaan. Mutta jonka sanoja haluaa antaa kuulijan ymmärtää. Ja jos siitä jää kiinni, voi mitätöidä sen sanomalla "että kyllä se on sun korvien välissä, enhän minä niin sanonut".

Samalla lailla kuin haluan pitää herkkuherkut herkkuina, haluan säästää jotkut sanatkin vahvoina ja ilmaisuvoimaisina.

Jos radio (instituutio, kylmänviileä laitos) rakastaa minua, ja minä sitä, niin mitä paljon voimallisempaa sanaa käytän silloin, kun kyseessä on isompi, intohimoisempi, ihmisten välinen oikea tunne?! Kun joku tärkeä ihminen rakastaa minua, tai minä häntä. Kun minun tykkäämiseni kohde on minulle enemmän kuin radio. Huomattavasti enemmän. Siis kun kyse on ihan siitä oikeasta rakastamisesta.

Jos minulla ei ole muuta rakastettavaa kuin radio, olen aika onneton, vähäosainen ihminen. Silloin joudun tyytymään siihen, että joku mukarakastaa minua työkseen. No, onhan se kiva, että nekin, joilla ei ole ketään ketä rakastaa, saavat käyttää niin kaunista sanaa. Mutta...

Välineen rakastaminen on yhtä kauhea tilanne kuin se, että lähin omainen on viranomainen. Sellaistakin olen nähnyt, entisissä töissäni varsinkin. Että niin todella on.

Ja tiedänhän minä, etteivät ne radiolaiset tosissaan ole, rakastamisineen, mutta sana 'rakastaa' vesittyy silti. Valitettavasti.
-

Huomenna on sitten sellainen päivä, joka on vesittänyt toisen tärkeän sanan. Ystävänpäivä siis.

Silloin ystäväksi puhutellaan ja nimitellään suunnilleen kaikkia, joita sattuu kohtaamaan.

Minulle 'ystävä' on erityinen sana, spesiaali määre, jonka suon vain harvoille ihmisille. Kaverit on erikseen. Ystävyys on jotain pyhempää ja kallisarvoisempaa.

En vietä Ystävänpäivää. Minulle ystävänpäivä on aina silloin, kun kohtaan ystäväni. Tai kun häntä lämmöllä ajattelen.

En taida olla kovinkaan rakastettava (ystävä) näine kärkkäine mielipiteineni, mutta tuonpa julki ajatukseni. Silläkin uhalla.

Mauton vastalause

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun Fazer kyseli omalla facebook-sivullaan, pitäisikö Runebergin torttuja saada ympäri vuoden.

NO EI TODELLAKAAN PITÄISI. Minä vastustan. Valtava vatsalause.

Miksi ihmeessä kaikkea pitäisi saada aina???

On ollut ihan tarpeeksi kamalaa pyhäinhäväistystä, että sesonkiherkkuja kuten em. torttujen serkkuja, laskiaispullia ja tippaleipiä, on saanut kuukausia ennen varsinaista juhlapäivää.

Joskus oli aikoja, ettei niitä kyseisenä päivänä saanut enää ollenkaan, ainakaan iltapäivällä töistä kotiin palatessa. Silloinkin tuli pahoitettua mieli, vaikkei Tuomas Kyrö ollut kirjoittanut vielä ensimmäistäkään kirjaa.

Ai miksikö ei saisi syödä herkkujaan aina kun tekee mieli?!

Saa toki, mutta eihän se maistu miltään, juhlavalta siis, jos aina saa, kun tekee mieli. Tai vaikka ei tekisikään, olisi pakko ostaa sellainen makeannälkäänsä, kun pullahyllyssä ei olisi muuta jäljellä.

Juhlan viettämisissä yksi viehätys on asiaankuuluvat herkut. Niistä nautiskelu. Ja ihanaa, kun voi odotella, milloin seuraavan kerran taas saa... vatsansa täyteen Sitä Herkkua. Mämmiä, pottupuuroa, uusia perunoita, madesoppaa, joulutorttuja, blinejä, martinhanhea, pashaa, nakkeja ja perunasalaattia...
-

Yhtä vastenmielinen ilmiö on se, kun kaiken pitää maistua kaikelta. Domino-keksi ei maistu dominokeksiltä vaan kaikelta mahdolliselta ja mahdottomalta kahvista salmiakkiin.

Tai jäätelön miljoonat makuvaihtoehdot. Vanhanajan vaniljajäätelö on noussut arvoon arvaamattomaan minun makuasteikollani. Ja jos vielä joskus saisi oikean vaniljaeskimopuikon, jossa ei ole edes suklaata päällä. Nykyisissä jäätelöpuikoissa on niin monta kerrosta erilaista suklaata ynnä muuta murusta ja roskaa, ettei jäätelön makua erota parhaalla tahdollaankaan.

Sanon minä, joka olen varsiNainen äkkiMakea herkkuPer...soona.

Joka en ole koskaan saanut syödäkseni esim. niin paljon marsipaania, että olisi alkanut yököttää. Ei edes silloin kerran jouluna, kun isä toi Teneriffalta tullessaan minulle lootallisen erilaisia marsipaanihahmoja. Njam ja maiskis.

Nii, ja äsken hampsaisemassani laskiaispullassa oli niin hävyttömän vähän mantelimassaa. Olisi pitänyt ostaa ekstrapötkylällinen sitä lisää...

Mantelimassamurhaaja, juu juu...