Aikatauluttomuuden autuus

Saatuaan maistaa aikatauluttoman elämän ihanuutta, sitä haluaa saada lisää, lisää, lisää...

Heittäydyin vuoden 2008 alusta täysin tyhjään, ajattomaan elämään. En ostanut edes kalenteria, vaan merkitsin ne muutamat pakolliset menot ammattiyhdistyksen lähettämään ilmaiskalenteriin. Yleensä siihen tuli merkintä kuukaudessa, tyyliin "Joensuu" tai "Edu". Jos merkintöjä oli useampi kuten "hammaslääkäri" tai "työvoimatoimisto", alkoi ahdistaa. Kuinka ehtisin tehdä kaiken...

Kun 2010 vuoden loppupuolella aloitin taas työt, epäsäännölliset sellaiset, oli ostettava uusi kalenteri. Aikatauluton elämä oli kuitenkin muuttanut suhdettani menoihin. En yritäkään pitää mielessä, mitä minäkin päivänä on ohjelmassa. Edellisiltana tarkistan, moneltako on mentävä töihin. Ja aamulla, onko mitään muuta sovittua. Muun ajan olen ajattelematta aikaa. Paitsi iltaisin, puolen yön lähestyessä, vanha tapa ajatella seuraavan aamun ylösnousua kaikertaa mieltä. Annan periksi ajan voimalle.

Kirjakaupan työvuoroni alkaa usein klo 12. Aamuisin on aikaa tunteja - joskus jopa kuusi - olla omissa oloissaan. Ne tunnit sujahtavat niin sukkelasti, että minun on laitettava puhelimeen muistutus siitä, milloin tuhrailemiset on lopetettava ja poistuttava suihkun kautta työmaalle. Etten myöhästyisi.

Minulla ei ole seinässä kelloa, johon vilkuilisin. Luotan puhelimen merkinantoon.

Välillä mielessä käyvät uudet kiintoisat pikkuprojektit, mutta kun huomaa, että silloin olisi kalenteriin tehtävä merkintöjä, tulee katumapää.  Sen varmistamiseksi, että muistan katumapään olemassaolon, valitsin täksi vuodeksi hyvin pienen kalenterin. Että huomaan ajanahtauden, jos hetkellinen innostus meinaa karata käsistä.

Viimeisen vuorokauden aikana olen keskustellut kahden kanssani samanikäisen rouvan kanssa sitoutumisesta. Molemmat miettivät kansalaisopiston kursseille ilmoittautumista. Haluaako sitoutua siihen, että "joka maanantai kello kuusi" on oltava tietyssä paikassa tekemässä jotain tiettyä? On niin ihanaa olla vapaa sanomaan 'kyllä' jollekin yllättävälle kutsulle, tai halutessaan olla tekemättä mitään ja jäädä kotiin möllöttelemään omiaan.

Sitäkö se on "Keski-iässä villinä ja vapaana" kuten Maija Hapuoja laulaa?!

Vapaaehtoinen ryöstö

Pysähdyin 'Lapsi jäi pesuveden jalkoihin' -sivulla JP Vuorelan kysymyksen äärelle: "mikä olisi vapaaehtoinen ryöstö?"

Vastasin: "Se mitä meille tapahtuu kaiken aikaa, kun maksamme vaikka mistä vaikka mitä..."

Me suostumme maksamaan huikeita summia... asunnoista, autoista, huviloista... Kohtuuttomia pienistä... kahvikupillisista, muovirasioista, napeista... Ja suostumuksen kysymättäjättämisestä välittämättä näkymättömiä sivukuluja... pankkikorttimaksuista, luotollisista tileistä, ylihintaisista tuotteista, joilla maksetaan huikeat tarjoukset ja kanta-asiakasbonukset... Ja...

Rahat hupenevat tililtä hetkisessä. Ahdistusta piisaa hamaan seuraavaan tilipäivään. Kun kaikkea ei saa, vaikka yrittää ja tekee töitä niin, että päässä suhisee nukkumaan käydessä... niin ettei unta saa ilman nukahtamislääkettä...

Selitämme itsellemme tämän oravanpyörän: Eläminen on kallista. Ja se johtuu kaikenmaailman kustannuksista... tuotantokustannuksista, kuljetuskustannuksista... Niin. Mutta miksi kustannukset ovat nämä mitä ovat? Mille tileille ne meiltä kerätyt raharöykkiöt muodostavat yhä piteneviä euro/dollari/jeninumerosarjoja? 

Huhut kertovat, etteivät konkurssin partaalla ole pelkästään eurohurjastelijavaltiot vaan myös Se, jonka nimessä on kolme suurinta ja kauneinta kirjainta. Jokaisen kunnon kuluttajan unelmien kotimaa.

Millainen maailma on meillä, ja lapsillamme, joiden edestä olemme uhranneet kaiken? Kaiken elämän levollisuuden, arkisen onnen ja tasapainon. Tavallisuudessaan niin hyvän. Sen kaikkein parhaimman. Tämäkö on sellainen elämä, mistä olemme unelmoineet? Ja se tuleva, jonka perinnöksi haluamme jättää.

Mitä saamme palkaksi tästä kaikesta pyyteettömästä rahan kierrättämisestä? Tilaisuuden käyttää yhä enemmän rahaa kaikkeen tarpeettomaan tarpeelliseen... Kiitos, kiitos. Vai?!?

"Tyhmä rikollinen kuten kaikki roistot" toteaa samainen febukirjoittelija JP. Miten minusta tuntuu, että on hyvinkin fiksuja rikollisia, joita ei rikollisiksi noteerata?! Ja jos noteerataan, noteeraajat leimataan vanhanaikaisiksi, kelkasta pudonneiksi sosialisteiksi. Halveksuttaviksi ressukoiksi, luusereiksi. Voi voi.

Voi meitä, voi meitä...

Sään syyntakeisuudesta

Olen ollut useamman vuoden aika välinpitämätön säiden suhteen. Mikä tietysti on hyvinhyvin hämmästyttävää sellaisen hellefriikki-menneisyyden omaavalle kuin minä.

Männäelämässä piti joka vuosi varmistaa pari viikkoa pilvetöntä taivasta ja kolmeakymmentä astetta hipovaa lämpötilaa per kesä. Kreikassa ja muualla Välimerellä lomaillessaan saattoi suunnitella päivän touhut ja pukea päälle hellevaatteet katsomatta säätiedotuksia tai edes ikkunasta ulos. Ulkona oli takuuvarmasti riittävän lämmin. Jos jonain päivänä taivaanrannalla purjehti kolme pikkuruikkuista poutapilveä, siitä piti oikein erikseen mainita. Lomasäistä kyselijöille.

Tai silloin nuorna tyttönä, kun keväisin aloitettiin auringonotto eli lepolassissa makoilu saunan edustalla bikineissä ja villasukat jalassa. Että tarkeni. Rusketusraidat sai aikaan joka kesä. Muutkin kuin minä, joka ruskettun, kun vähänkin käsivartta auringonvalolle altistaa.

Tämä kesäkin on minusta tähän asti ollut ihan ok. Keski-ikäinen kroppani ei enää jaksa helteitä, ei ainakaan niitä kostean hikisiä helteitä, joita ne Suomessa viime kesinä ovat olleet. (Siksi en mitään thaimaidenlomiakaan haikaile, kun siellä on niin kosteata ja tukalaa, helteellä. Olen antanut itselleni kertoa.)

Mutta nyt, kun jokapäiväistä valitusta huonosta säästä on jatkunut pari kuukautta, alkaa minullakin olla mitta täynnä. Alan inhota näitä säitä. Mieleni mustenee. Ei säistä sinänsä, vaan siitä, etten jaksa enää kuunnella sitä yhtä ja samaa. Tyytymättömyyttä. Kun vettä sataa joka päivä. Kun on kesäksi viileää.

Voi voi.

Kesä on muutakin kuin sää. Ja varsinkin lomat ovat.

Varsinkin elämä on muutakin kuin säätä. Kaikkea muuta.

Onko se niin ihanan vapauttava tunne, kun säälle ei mahda mitään??? Analogista sille, ettei elämällekään voi. Elämälle aika moni väittää voivansa. Tai ainakin haluaisi voida. Siis hallita sitä. Jos vain osaisi. Mutta säälle ei mahda mitään. Saa ihan ilmaiseksi tekosyyn olla tekemättä joitain asioita, ja varsinkin saa olla tyytymätön tavalla, jota harvat arvostelevat. Säiden moittiminen on yleisesti hyväksyttävää marinaa. Tänä kesänä sitä saa harrastaa ainakin riittävästi, jos vain haluaa.

Sitä vain ihmettelen että. Olen esittänyt marisijoille vaihtoehdon, että varaisivat loman ajaksi matkan paremmalle rannalle. Lomasää olisi taatusti kesäinen. Mutta!!! He valitsevat mieluummin tällaisen kesän - ja valittamisen - kuin nautinnolliset helleviikot etelämmässä. Vedän tästä johtopäätökseni.

Vaikka kaikenlaisia tulevaisuuden visiota viritelläään, kukaan ei sitä vielä kai edes ennustele. Että joskus tulevaisuudessa saisi jokainen valita itselleen mieluisimmat säät. Joskus aikanaan puhuttiin, että suuren ja mahtavan naapurimme johtajalle järjestettiin pilvettömiä lomapäiviä hävittäjälentokoneiden hajotellessa pilviä, tai jotain... Mutta meidän lie tyytyminen tähän. Ainakin toistaiseksi.

Edelleen on niin, että "Hän säät ja ilmat säätää". Eikä kukaan mahda Hänelle mitään.

Lopuksi pääsen tässäkin yhteydessä viisastelemaan ajatuksella,  jota olen jankuttanut jankuttamasta päästyänikin.
- Hahaa!! Kukas se oikein itseään toisteleekaan jatkuvasti. Sehän se toisissa ärsyttää eniten, mikä itsessä.
- Juujuu, tiedetään...

"Se on viisas, joka nöyrästi myötäilee todellisuutta, tekee yhteistyötä väistämättömän kanssa. Kun lakkaa vaatimasta, alkaa helpottaa."

-

Turvallisen elämän uudelleen määrittely

Tommy Hellstenin opetukset ovat oman elämäni turvatyynyt. Tai eiväthän ne pelkästään hänen ajatuksiaan ole. Monet viisaat ovat sanoneet samoja asioita vuosituhanten ajan. Mutta hän ne minulle tarjoilee, aina uudelleen, sellaisessa muodossa, joka minun on helppo ymmärtää. Kun olen sitä kieltä opiskellut vuosia. Intensiivisesti vuodesta 2005 alkaen.

Silloin otin käteeni Sovittelu ry:tä lahjaksi - viisi vuotta aiemmin - saamani 'Saat sen mistä luovut'.

Muistan sen yön, kun luin kirjaa ja itkin. Elämäni ensimmäisessä omassa asunnossani.

Soitin Tiinalle ennen aamukahta ja luin hänelle kirjaa ääneen. "Kuuntele, kuuntele, tää on ihan ku mulla..." En ymmärtänyt kaikkea. Vastustin jotakin. Mutta sen jälkeen elämästä on tullut toisenlaista. Olen ymmärtänyt yhä enemmän, huomannut ne lauseet todeksi omassa elämässäni. Pikkuhiljaa.

Samansuuntaista ohjausta olen saanut muualtakin. Tai olen ollut sellaiselle vastaanottavainen. Siksi se kai minussa niin vahvasti elää, hellsteniläisyys.

Olen saanut todistaa monta kertaa, että saan sen mistä luovun. Ennemmin tai myöhemmin.

Ja mistä tämä herkkä hetki???

Ihminen tavattavissa eli Tommy H sanoi minulle tänään: "Kun pelko käy sietämättömäksi, on tullut aika hyväksyä oma voimattomuus ja luopua hallinnasta. Opetella luottamaan ja olemaan hiljaa."

Tajusin, että sehän tässä taustalla onkin. Pelko!

Olen vetäytynyt tänne neljän seinän sisälle. Pelkäämään. Omien turvatyynyjeni keskelle. Sohvalle ja sängylle ei muita mahdu, sillä kukkuraiset kasat tyynyjä ovat vallanneet ne. Ja uusia en voi vastustaa. Paitsi kalliita sellaisia. Turvatyynyjä on oltava, että muistan. Luottaa.

Määrittelen mielessäni turvallisen elämän uudelleen. Ja sitä kautta elämänhallinnan, joka on minulle absurdi käsite, yhä edelleen. Paitsi jos määrittelen sen luottamukseksi elämään.

Olen niin hiljaa kuin osaan. Ja yritän olla vielä hiljempaa. Että olen valmiina kuulemaan.

Tiedän, että on maltettava olla hiljaa, ehkä pidempään kuin haluaisin. Mutta olen.

Hyvin hiljaa.

-
ps. Heti, kun olin kirjoittanut tämän, luin eräästä kirjasta Goethen lausuman:
" Elämässä on loppumattomasti vaaroja ja niiden joukossa yksi on turvallisuus."

Jeesuksesta seuraavalle tikkua silmään

"Säälivä ihminen on mielestään Hyvä Ihminen. Voi olla. Ei mun mielestä. Säälijä on aina säälittävän yläpuolella ja jo asetelma on hierarkkinen. Minä haluan myötätuntoa, mitä ei olekaan niin helppo saada osakseen! Se vaatii antajaltaan todellista tasa-arvoa." Sanoi Pirkko A muutama päivä sitten.

Ensin ilahduin. Olen heittääntynyt sokeaksi säälille, säälille minua kohtaan. Minussa ei ole mitään säälittävää. Ne asiat, joista minua saattaisi sääliä, ovat omia valintojani.
Näennäisesti pitkä puutelista - monilla mittareilla. Ulkoisesti vaatimattomat elinolosuhteet. Useimmiten tyhjä tili. Pienet piirit. Kapea reviiri. Yksinäinen elämä. Kaikki nuo minulle rakkaat, omiksi tulleet.

Mutta mutta. Pirkon tarkka analyysi säälijästä särähtää kipeästi korvaani. Ja kavahdan itseäni.

Tunnen monesti sääliä kanssaihmisiäni kohtaan. Kun he ovat onnettomia suhteissaan, kroonisesti väsyneitä töissään, pettyneitä elämässään, pieniin ja isoihin asioihin. En silloin, jos he tietoisesti ovat niin päättäneet. Harkinneet muitakin vaihtoehtoja, mutta päätyneet siihen, että nykyelämä on paras mahdollinen. Johon kykenee. Jonka itselleen haluaa.
Mutta jos he eivät uskalla nähdä muunlaista elämä. Silloin olen säälinyt heitä. Asettautunut heidän yläpuolelleen, paremmaksi ihmiseksi. Kai Jeesuksesta seuraavaksi muiden silmissä, jos olen ääneen sanonut sen, mitä ajattelen.

Miksi ylipäätään mietin muiden elämiä? Nyt kun en työksenikään tarvitse. Toivoa ihmisille täydempää, onnellisempaa elämää. Mitä se minulle kuuluu, todellakaan.

Jokainen valitsee oman tapansa elää, olla onnellinen tai onneton, tai esittää onnellista, tai kuvitella olevansa onnellinen. Miksi ajattelen, etteivät kaikki salli itselleen hyvää elämää? Olen taipuvainen kuulemaan vain niitä itsetutkiskeluja, joissa vilahtelee muutoksen toiveita tyyliin jos vain, sitten kun höystettynä sitkuilla ja mutkuilla. Eikä mitään tapahdu. Sen tietää jo kuullessaan. Jos eivät salli, mitä sitten? Muitakin selitysmalleja lie...

Ryhtyäkö myös kuuroksi... tällä alatasanteella, jonne laskeuduin.

Minulle riittää tämä oma elämä. Sen tahdon itselleni sanoa. Tässä ja nyt.

Omassa elämisessä on kyllin haastetta. Hankaluutta. Tilaisuuksia olla tyytymätön, onneton, pettynyt, jos niin haluan. Enkä halua, toistaiseksi. Valitsen vieläkin onnellisuuden. Vaikka hetkittäin tunnen kulkevani sumussa, unelmieni ohi, ja harhailevani loputtomiin epävarmuuden hetteikössä.

Ehkä kohta taas kantaa. Ja kantaahan se. Elämä.

Lama, Dalaille sukua

Eteen tulee juuri sellaisia peilejä kuin tarvitsee. Juuri oikeaan aikaan. Siitä huolehtii Elämä, tuo logistiikka-asiantuntijoista parhain.

Petri Tamminen: Rikosromaani, Otava 2012.

"Kirjailija kertoi nukkuvansa paljon mutta huonosti. Päivät hän makasi sohvalla, lounaaksi ja päivälliseksi söi suklaapatukoita, illat tuijotti televisiota.
Oireet kuulostivat Vehmaksesta tutuilta. Jos suklaan olisi vaihtanut konjakkiin, kuvaus olisi täsmännyt hänen omiin heikkouden kausiinsa. Kuvaus olisi täsmännyt ihan kenen tahansa heikkouden kausiin, Vehmas epäili, pääministeriä ja työtehoseuran puheenjohtajaa myöten. Jos maailmaa katseli Aleksanterinkadun varrella, saattoi kuvitella, että ihminen on kone, mutta kun näitä koneita seurasi Aleksilta kotiin, huomasi piankin että sohvalla lamaannuttiin siellä ja täällä. Maata kansoitti kokonainen sohvalle lamaantuneiden veljeskunta, ja tämän veljeskunnan jokainen jäsen joutui lamaantumaan sohvallaan yksin."

Olen tuo kuka tahansa. Jos vaihdan suklaan ja konjakin siihen, mitä kaapista sattuu löytymään. Esimerkiksi hillo-tahinivoileipiin, pähkinöihin ja pipareihin.

"Vehmas istui arki-illan puolityhjässä junassa. Sanojen merkitysten tutkiminen väsytti häntä. Ongelma ei ollut siinä, että sanat olivat vain sanoja - monet hänen murheistaankin olivat vain sanoja. Ongelma oli siinä, että hän ei saanut sanoista otetta. Ja kun hän oikein ajatteli asiaa, hän kaipasi myös jotakuta joka pitäisi häntä kädestä. Radanvarressa vilahteli sumuisia valoja.
Ajatus armosta oli käväissyt mielessä, nyt hän istui junassa matkalla Pasilaan."

En saa otetta. Siitä, mitä minun mielessäni oikein velloo. Kaipaan junamatkalle.

"Isotalo työnsi paperit syrjään, nojautui taakse ja katseli kattoon. Hän aloitti pitkän asiallisuuteen naamioidun puheenvuoron, jonka kaari oli niin ennalta arvattava, että Vehmas vajosi omiin ajatuksiinsa. Nämä omat ajatukset olivat pelkkiä mieleenjuolahduksia, mutta sellaisinakin ne johdattivat hänet jonnekin, jota hän piti omana itsenään. Vehmakselle oma itse tarkoittin juuri niitä hajanaisa ajatuksia, joita saapuili tajuntaan, kun istui tällaisessa puhuttelussa tai kirkon penkissä tai liiton vuosijuhlassa. Vehmas epäili, että kaikki ihmiset vajosivat vastaavissa tilanteissa omiin ajatuksiinsa ja että juuri niin oli jossakin suunniteltu: karkottamalla ihmiset omiin ajatuksiinsa viralliset tahot kykenivät luomaan yhteyden ihmisten sisimpään."

En kykene tunnistamaan, kumpi saapuu ensin, lamaannus vai ne seinät, joihin törmää. Omien ajatustensa kanssa. Yhteydet omaan itseen on, periaatteessa, mutta en näe riittävän selkeästi, mitä haluan. Mitä haluan itselleni sanoa.

" Se tunne että tämmöinen olen ja tuommoinen pitäisi olla ja välissä aukeaa kanjoni, niin iso kanjoni että koko tähän maailmaan ei mahdu yhtä isoa mutta päähänpä vain mahtuu. Ihmisen pää on merkillinen laitos. Sinne mahtuu hyvin isoja asioita. Se on hieno juttu jos suunnittelee satelliittia mutta murehtiessa siitä on pelkästään haittaa."

Ja vielä sekin, kun ei tiedä mitä murehtia. Tai miksi. Tai sen tiedän, ettei murehtia tarvitse. Eikä siitä seuraa mitään. Ainakaan mitään hyvää.

"Murheellinen tapaus, Ångström edesvastuuseen." 

Aivan.

"- Eihän sun tarvitse muuta kuin hengittää.

- Hengittää?
- Hengität vaan. Se riittää."

Kun saisi ajatukset teoiksi. Ne ajatukset, joista on saanut otteen. Vimmattu yrittäminen on vitsaukseni.

Keskityn hengittämään. Tässä sohvalla. Piirrän verkkokalvolle kuvan Dalai Lamasta.

Elämät kameran takana, ja edessä

Tuulaliina Varis sanoi viimeisessä Voimalassa (14.7.2012):
"Pidän aika kyynisenä sitä tapaa, millä media tunkeutuu asiaankuulumattomien ihmisten tunteisiin, ja paisuttaa niitä, hypettää sitä, että ihmiset, jotka eivät ole koskaan kuulleetkaan tällaisista henkilöistä ja elävät omaa elämäänsä, saadaan elämään näiden tragediaperheiden (mm. viimeaikaisiin perhesurmiin viitaten, kirj. huom.) elämää. Minusta siinä on jotain aika vaarallista."

Samaa asiaa olen miettinyt minäkin. Kaikenmaailman Dianankuolemien, Konginkangaskuolemien ja Victoriahäiden yhteydessä. Juuh, ovat kaukana menneisyydessä, mutta kun en seuraa nykyään uutisia, en muista yhtään uudempia. Mutta tuo ilmiö on yksi syy, miksi tulen toimeen ilman päivittäisuutisten pinnallista, harmaata löyhkää. Epäkohtia ja ikävyyksiä, joille kukaan ei tee kuitenkaan mitään, ei edes aio. Joista vain valitetaan ja tullaan huonolle tuulelle, tyytymättömiksi. Tai kierolla tavalla tyytyväisiksi, kun itselle ei mitään niin kamalaa...

Saman ilmiön toinen kulma on se, mistä Heli ärsyyntyi ölympiälaisten avajaisissa. Kameroidensa takaa elämänsä huippuhetkiä tarkkailevista urheilijoista. En katsellut happeningia, mutta olen kanssaärsyyntyjä.

Eihän heistä tarvitsisi välittää, ihmisistä, jotka pelkäävät tunteita ja osallistumista omaan elämäänsä. Mutta kun he sattuvat näkökenttään - joka sinänsä on itselläkin rajallinen - on vaikea olla näkemättä. Ja provosoitumatta.

Ensimmäinen tietoinen suuremman mittaluokan tämänsortin ärsyyntymiseni tapahtui pojan sotilasvalatilaisuudessa jokusia vuosia sitten. Vaikka olin muinoin elätellyt toiveita sivariudesta, en voinut olla vaikuttumatta tilaisuudesta. Olin vaipumassa hartauden tilaan geometrisesti silmäähivelevien nuortenmiesten rivistöjen, isänmaallisten laulujen ja jonkun ison sotaherran puheesta, joka oli hyvin hyvä. Edessäni häärivät kamerataitelijat eivät kuunnelleet, eivät keskittyneet, eivät pysyneet paikallaan. Harmistuin syvästi heidän häirinnästään.

Mietiskelin, mitä he myöhemmin niitä kuvia katsellessaan muistelevat... Omaa kuvaamissessiotaan?! Eiväthän he kuulleet, mitä pohdittavaa sotaherra heitteli sotapoikien omaisille, tai liikuttuneet laulaessaan mukana 'Kuullos pyhä valaa'... Edes minä, naissukupuolen edustaja (, joka kykenee tekemään monia asioita yhtä aikaakin,) en kykenisi moiseen, vaan huomio menisi kuvakulmien etsimiseen. Minun arvelujeni mukaan heille ei jäänyt muistoihin voimakkaita tunteita, joita kyseinen hetki, kun lapsesta tulee potentiaalinen isänmaata henkeen ja vereen puolustaja, voisi aiheuttaa. Se on kova juttu, henkisesti. Muistavat kyllä, että olivat tilaisuudessa mukana. Heillä olisi ollut tilaisuus osallistua muutenkin kuin vain olemalla fyysisesti läsnä.

Olinkin tosi ilahtunut, kun tämänkesän enonkoskelaisten juhannushäiden alla morsio ja sulho ilmoittivat, ettei kuvaaminen ja varsinkaan kuvausten jakaminen sosiaalisessa mediassa ole suotavaa. Kameroita ja kuvaajia olikin vain sivuseikan verran. Hääväki oli aidosti läsnä ja tunnelma senmukainen. Rakkaudellinen, onnellinen. Ikimuistoinen.

Etäelämistä sekin, kun tositeeveissä ja idolskisailuissa ne toiset asettuvat puolestamme alttiiksi kokemuksille ja tunteille. Minun ei tarvitse. Siis niiden, jotka elävät teevee-elämää. Eikä kyllä minunkaan, kun ei voisi vähempää kiinnostaa.

Mieluummin samaistun vaikka Hyacinth Bucket'in tai Uuno Turhapuron elämään ja ajatuksiin. Säilytän silloin selkeästi oman minäni, ja saan tarvittavan peilin omaan piskuiseen, inhimilliseen elämääni. Niin kuin kanssaeläjienikin oikeista elämistä heijastuvista peileistä. Ne eivät kalpene tv-sarjojen ja elokuvien rinnalla. Ja ovat totta myös minulle, niiden siivujen verran, joita he kanssani jakavat. Ne riittävät minulle. Ikiomien elämysten ja tunteiden lisäksi.

Kasvukohtauksia

Kirjakauppa on elämän näköalapaikka.

Viime päivinä olen tavannut ihmisiä, jotka ovat päättäneet kuunnella itseään. Ryhtyneet toimeen tehdäkseen elämästään parempaa. Tullakseen armollisemmaksi itseään kohtaan. Arvostaakseen itseään. Jopa rakastaakseen itseään. (Huolimatta siitä, että 'itserakas' on halventava nimitys. Mitä itsensä rakastaminen ei todellakaan ole, halveksittavaa siis.)

Useimmat muutoksen tielle lähteneet ovat olleet naisia. Enkä tarkoita muutoksella sitä väistämätöntä tilaa, jossa maailma ja elämä kaiken aikaa on, vaan tietoista muuttumista. Johonkin itselleen tärkeään, hyvää tekevään suuntaan. Tullakseen sellaiseksi, että on pääasiallisesti miellyttävä olla. Omassa päässään.

Eräs kuusikymppinen nainen kertoi väsyneensä työhönsä kipupoliklinikalla. Ei jaksanut enää kuunnella potilaiden tarinoita, olla empaattinen. Hän päätti jäädä vuorotteluvapaalle, sekä itsensä että potilaiden tähden.

Tarjouspokkaripöydän ääressä syntyi kolmen (toisilleen vieraan) naisen keskustelu. Nelikymppinen nainen kertoi jättäneensä uran ja antautuneensa hyväntekeväisyyshommiin. Alle kolmekymppinen sanoi odottavansa merkkiä, joka ohjaisi valitsemaan tyydyttävämmän elämän kuin nykyisen työorientoituneen. Minä, muutoksissa myllertänyt, kannustin heitä. Iloitsimme yhteisistä ajatuksista. Ja vaihdoimme yhteystietoja. "Tämä oli enemmän kuin kesäkirjojen ostoreissu", sanoi nuorimmainen.

Eräs nainen tuli ostamaan Hicks'ien Pyydä niin saat -kirjaa. Hän kertoi olleensa aina intuitiivinen ihminen, jo ihan nuorena. Hämmästelleensä sitten sitä, etteivät muut olleet. Yrittäneensä muuttua toistenlaiseksi. Mutta antaneensa periksi ja ruvennut elämään intuitiivista elämää. Hän ymmärsi heti myös Sydänmagneetti -kirjan syvimmän olemuksen ja enempiä empimättä osti senkin. Toivotimme toisillemme kaikkea hyvää.

Vanhempi mies ja nuorehko nainen tulivat ostamaan lahjakirjaa kuusikymppiselle naiselle, jota eivät oikeastaan tunne. Kun tarjosin Hilkka Olkinuoran Sallimuksia -kirjaa ja määrittelin Olkinuoran viisaaksi naiseksi, mies tokaisi: "Onko sellaisia olemassa?" Kaksissa naisin tuohduimme ja siitä lähti rönsyilevä keskustelu hyvästä elämästä, eläkepäivistä, onnellisuudesta, unelmista... Nainen kertoi olevansa päiväkodissa, jossa työskentely on nykyään rankkaa. Uskon. Hän haaveili vuorotteluvapaasta. "Ja lottovoitosta", tarkensi mies. Vanhemmuuttamme totesimme, ettei raha tuo onnea. Päinvastoin, rahaton elämä on huolettomampaa, vakuutti mieskin. Neuvoin kimmitätini tavoin naista toivomaan suoraan sitä, mitä mielii, eikä välivaiheen eli äkkirikastumisen kautta. Lupasivat palata kauppaamme uudelleen, kun hyvän lahjan - kauniisti ruusukuvitetun Kaskisen runokirjan - lisäksi sai kaupan päälle elämänviisauksia ja -ohjeita päästäkseen unelmiaan kohti.

Ja sitten vielä se nelikymppinen mies, josta syntyi keskustelua jo feisbuukissa. Hän tuli ostamaan jotain Hellstenin kirjaa. Valitsi perusopuksen eli "Saat sen mistä luovut'. En tietenkään malttanut olla kertomatta, että olen hellsteniläinen, eläväni hellsteniläistä elämää. Palasimme kassalta takaisin terveys- ja psykologia -hyllyjen välimaastoon. Esittelin Pietikäisen 'Joustava mieli parisuhteessa' ja Tirkkosen 'Leiki, himoitse ja rakasta'. Mies totesi aloittavansa muutoksen itsestään. Toivon, että vaimonsa huomaa miehessä piilevän arvokkaan tahdon ja toiveen: "Haluan pelastaa meidän avioliiton." Vaikkei ole varmaa, että vaimo haluaa sen muuttuneen miehen, kuten Tiina totesi. Hänellähän saattaa olla jo uusi katsottuna tai toiveissa. Enkä usko kyynikko Matin arvioon, että mies vain minuun vaikutuksen tehdäkseen kertoili mitä kertoili. Tuo mies ei tuntunut olevan minun ihailuni tarpeessa. Hän vaikutti hyvin vakavamieliseltä. Niin vakavamieliseltä, että ihmettelin hänen antautumistaan keskusteluun.

Miten ihana on huomata muutosten tuulten puhaltelevan! Vaikka epätoivoista pyristelyä ja vastahankaa, tarkoituksettomuutta näkyy joka puolella, niin toivoa ja hyvää tahtoa itseään - ja sitä kautta muita - kohtaan on! Hallelujaa!!!

Syöksysynnytys

Eilen aamulla sain kohtauksen. Tajusin olevani raskaana. Illalla lapsi kohtasi auringon. Tulin sellaiseen kohtaan, että lähdin uutta valoa kohden. Että silviistee...

Käänsin esiin kolmannen puolen minusta, blogimaailmassa.

'Mantelipuutalo' näyttää sisäisestä mantelipuutalostani vain yhden ainoan huoneen, sen, jossa runosuonisto pulputtelee. Se on julkisen vapaaehtoisen kirjoittamiseni pioneeri. Alttiiksi asettumista omine sanoineni. Harkittuine sanoineni. Suhteellisen harkittuine...

'Lukupiiri on sivuseikka' on yksi ammatillinen, tai pitäisikö sanoa puoliammatillinen näkemys siitä, minne katseeni kohdistuu. Se on työhuone. Vaikka myöskin rakkaus, tuo työ, kirjoista vouhkaaminen. Ja lukemisen ylistys. Los'in julkisuus ja siteet 'Lukeminen on pääasiaan' asettavat sisäisiä rajoja kirjoittamisille. Tunnistan ja tunnustan, että myös uskalluksen puute...

'Silviistee' tarjoaa minulle mahdollisuuden vouhkata, riemastua, vängätä, paasata, vakuutella, jumputtaa, intoilla ja ihmetellä kaikkea sitä, mistä palpattelen ympäriinsä muutenkin. Monisanaisemmin kuin febussa. Itseäni viihdyttäen. Nähtäväksi jää riehaannunko...

Blogini "Nro neljä" - joka syntynee joskus -  rikkoo hartaan toivoni mukaan jo rajoja. Sallii järkiminän levähtää. Anarkisti minussa odottelee vuoroaan. Kunhan saan sen hännästä kiinni...