Näytetään tekstit, joissa on tunniste Petri Tamminen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Petri Tamminen. Näytä kaikki tekstit

tiistai 28. elokuuta 2012

Kerttuloita kirjallisuudessa

Kohtasin Kerttulan. Vanhempi ylikonstaapeli Kerttulan. Reidar Palmgrenin uudessa Sudenmarja-romaanissa. Josta pidin. Enkä pelkästään Kerttulan takia.

Kerttula oli kovin tutunoloinen. Avoin, vilpitön, höpäjävä, hyväntahtoinen, ilmiselvästi kymiläissyntyinen mies. Teki työnsä hyvin ja halusi uskoa sen minkä näki. Pidin hänestä.

Sudenmarja on osoitus siitä, että Suomessa on hyviä kirjailijoita, hyvinhyviä. Palmgren kirjoittaa niin, että ensimmäiseltä sivulta lähtien tarinassa on kotonaan.

Reidar Palmgren on näyttelijä. Tarina on täynnä draamaa. Hän on myös ilmeinen luonnonystävä,  valveutunut kansalainen ja humanisti. Hän on saanut tähän tarinaan kaikkea tuota ja paljon muuta. Ilman että olisi ahdasta. Hänessähän on vähän toimittajaakin - männävuosien Kirjamaissa.

Luonto on tarinassa keskeisessä osassa. Se ei ole pelkästään tausta, jonka päälle tarina maalataan, vaan tavallaan toinen päähenkilöistä, puistotyöntekijä Tuulan lisäksi. Se elää, vastavuoroista elämää henkilöiden kanssa.

Ihailen Palmgrenin tapaa ottaa tarinan aikana kantaa monenlaisiin asioihin, sekä ihmisenkokoisiin eli erilaisuuteen, rakkauteen ja sen korvikkeisiin (mukaan lukien lemmikit) ja muihin ihmissuhteisiin kotona ja töissä, kulisseihin, kuolemaan ja väkivaltaan, että yhteiskunnallisiin kuten kunnallispolitiikkaan kaavoituksineen ja hallinnonalojen tehostamisineen, yrittäjyyteen, konsultti-ilmiöihin jne. Hän ottaa kantaa henkilöidensä tekojen ja pienten puheiden kautta. Ilman julistusta tai alleviivaamista.

Palmgren taitaa juonen kuljettamisen. Dramaattisia käänteitä tulee sopivin väliajoin. Kirjan 300 sivussa ei ole tyhjäkäyntiä. Teksti on niin vetävää, että kirjan lukee nopeasti. Siksikin, ettei meinaa malttaa odottaa, mitä tulee tapahtumaan. Vaikka kyseessä on tavallisten ihmisten tarina.

Mieleeni palautuvat keväällä luetut Annie Proulxin Wyoming-tarinat. Sudenmarjassa on jotain samaa. Tavallisen elämän hurjuutta. Tai tavallaan tavallisen elämän. Ei ihan niin hurjaa kuin... tai kyllä vaan. Kyllähän tässäkin äärimmäisyyksiin ylletään, ilman että käänteet tuntuisivat yhtään liioitelluilta. Kummallista kyllä.

En ihmettele, että Palmgrenia on veikkailtu Finlandia-kisaan. Miä kannatan kyseistä ehdokkuutta.

Onkohan se niin, että erityisen hyviä teoksia syntyy, kun kirjojen välissä on useampia vuosia. Niinkuin Palmgrenilla 3-4 vuotta. Ja Petri Tammisella yleensä pari.

Ja mikähän siinä on, että naiskirjailijat saavat aikaan kohua - kuten Katja Kettu ja Riikka Ala-Harja - mutta miehet niinkään ei. Hyvillä kirjoilla. Tai no, olihan Tervon Layla. Mutta Tervo on ilmiö muutenkin.

Ovatko Palmgrenin, Tammisen, Juha Seppälän ym. tavallisista ihmisistä kertovat kirjat jotenkin vähempiarvoisia. Ei minusta. Olen entistä enemmän näiden pienten tavallisten tarinoiden ystävä. Tavallisissa elämissä on tarpeeksi draamaa. Tällaisellekin dramaatikolle kuin miä. Tai ehkä juuri siksi, kun oma elämäkin tuntuu tavallisen dramaattiselta, näin läheltä seurattuna. En tarvitse enää suurta draamaa kirjoissa.

Palmgrenin draama on.

ps. Se toinen henkilöhahmo Kerttula oli tänä vuonna Jari Järvelän Cafe Inkeroisessa.

pps.  Sudenmarja (Paris quadrifolia)
Juuret ja marjat ovat myrkyllisiä, ja kuten usein muitakin myrkyllisiä kasveja, on tätäkin käytetty lääkkeenä. Marjojen mehulla on parannettu silmätulehduksia ja hinkuyskää, sitä on käytetty myös ulostusaineena ummetuksessa. Muita nimiä ovat karhunmarja, käärmeenmarja, madonmarja ja sianmarja. Kasvin kehittyminen kukkivaksi kestää 15 vuotta.

keskiviikko 1. elokuuta 2012

Lama, Dalaille sukua

Eteen tulee juuri sellaisia peilejä kuin tarvitsee. Juuri oikeaan aikaan. Siitä huolehtii Elämä, tuo logistiikka-asiantuntijoista parhain.

Petri Tamminen: Rikosromaani, Otava 2012.

"Kirjailija kertoi nukkuvansa paljon mutta huonosti. Päivät hän makasi sohvalla, lounaaksi ja päivälliseksi söi suklaapatukoita, illat tuijotti televisiota.
Oireet kuulostivat Vehmaksesta tutuilta. Jos suklaan olisi vaihtanut konjakkiin, kuvaus olisi täsmännyt hänen omiin heikkouden kausiinsa. Kuvaus olisi täsmännyt ihan kenen tahansa heikkouden kausiin, Vehmas epäili, pääministeriä ja työtehoseuran puheenjohtajaa myöten. Jos maailmaa katseli Aleksanterinkadun varrella, saattoi kuvitella, että ihminen on kone, mutta kun näitä koneita seurasi Aleksilta kotiin, huomasi piankin että sohvalla lamaannuttiin siellä ja täällä. Maata kansoitti kokonainen sohvalle lamaantuneiden veljeskunta, ja tämän veljeskunnan jokainen jäsen joutui lamaantumaan sohvallaan yksin."

Olen tuo kuka tahansa. Jos vaihdan suklaan ja konjakin siihen, mitä kaapista sattuu löytymään. Esimerkiksi hillo-tahinivoileipiin, pähkinöihin ja pipareihin.

"Vehmas istui arki-illan puolityhjässä junassa. Sanojen merkitysten tutkiminen väsytti häntä. Ongelma ei ollut siinä, että sanat olivat vain sanoja - monet hänen murheistaankin olivat vain sanoja. Ongelma oli siinä, että hän ei saanut sanoista otetta. Ja kun hän oikein ajatteli asiaa, hän kaipasi myös jotakuta joka pitäisi häntä kädestä. Radanvarressa vilahteli sumuisia valoja.
Ajatus armosta oli käväissyt mielessä, nyt hän istui junassa matkalla Pasilaan."

En saa otetta. Siitä, mitä minun mielessäni oikein velloo. Kaipaan junamatkalle.

"Isotalo työnsi paperit syrjään, nojautui taakse ja katseli kattoon. Hän aloitti pitkän asiallisuuteen naamioidun puheenvuoron, jonka kaari oli niin ennalta arvattava, että Vehmas vajosi omiin ajatuksiinsa. Nämä omat ajatukset olivat pelkkiä mieleenjuolahduksia, mutta sellaisinakin ne johdattivat hänet jonnekin, jota hän piti omana itsenään. Vehmakselle oma itse tarkoittin juuri niitä hajanaisa ajatuksia, joita saapuili tajuntaan, kun istui tällaisessa puhuttelussa tai kirkon penkissä tai liiton vuosijuhlassa. Vehmas epäili, että kaikki ihmiset vajosivat vastaavissa tilanteissa omiin ajatuksiinsa ja että juuri niin oli jossakin suunniteltu: karkottamalla ihmiset omiin ajatuksiinsa viralliset tahot kykenivät luomaan yhteyden ihmisten sisimpään."

En kykene tunnistamaan, kumpi saapuu ensin, lamaannus vai ne seinät, joihin törmää. Omien ajatustensa kanssa. Yhteydet omaan itseen on, periaatteessa, mutta en näe riittävän selkeästi, mitä haluan. Mitä haluan itselleni sanoa.

" Se tunne että tämmöinen olen ja tuommoinen pitäisi olla ja välissä aukeaa kanjoni, niin iso kanjoni että koko tähän maailmaan ei mahdu yhtä isoa mutta päähänpä vain mahtuu. Ihmisen pää on merkillinen laitos. Sinne mahtuu hyvin isoja asioita. Se on hieno juttu jos suunnittelee satelliittia mutta murehtiessa siitä on pelkästään haittaa."

Ja vielä sekin, kun ei tiedä mitä murehtia. Tai miksi. Tai sen tiedän, ettei murehtia tarvitse. Eikä siitä seuraa mitään. Ainakaan mitään hyvää.

"Murheellinen tapaus, Ångström edesvastuuseen." 

Aivan.

"- Eihän sun tarvitse muuta kuin hengittää.
- Hengittää?
- Hengität vaan. Se riittää."

Kun saisi ajatukset teoiksi. Ne ajatukset, joista on saanut otteen. Vimmattu yrittäminen on vitsaukseni.

Keskityn hengittämään. Tässä sohvalla. Piirrän verkkokalvolle kuvan Dalai Lamasta.