Peilejä unelmille

Tapasin tänään 74-vuotiaan rouvan, jolla on ollut melkomoinen elämä. Lapsena 11 vuoden tuberkuloosi, 16-vuotiaana narsistin kanssa naimisiin, 5 lasta käytännössä yksinhuoltajana miehen huskyt kaupan päälle, aina kotona kun mies kiersi maalimoo, sairauksia tähän päivään asti (kerran kuussa lääkäri, joka päivä sairaalassa viimeiset vuodet). Hänellä oli lempeä valoisa katse, kaunis viisas keskustelutaito, paljon tarinoita. Kertoi tyttärensä elämästä raharikkaan alkoholistin vaimona ja arveli hänelle uutta parempaa. Lapsenlapsille hän toivoi tilaisuuksia pettyä ja tiukkoja paikkoja selviämisen taidon kartuttamiseksi. Niistä hän oli tyytyväinen omassa elämässään. Paljon on jäänyt kokematta, sillä haaveilla hän oli aina osannut. Hänellä on nyt unelma päästä meren rannalle viikoksi ja silittää hevosen turpaa. Kehotin häntä jättämään epäilyt pois, etteikö enää niitä saisi. Naurahdellen hän lupasi tehdä niin, jättää ei't pois ja odottaa sitä päivää, jolloin meri on hänen äärellään. Kiitos.

Vankien unelma on tietenkin vapaus, vaikka he tietävätkin sen olevan vaativa tehtävä. Selvitä siitä vapaana. Heillä on myös haaveita, joista tavallinen kansa ei osaa edes uneksia. Viime perjantaina vietimme Ajatusten voima 4 -kurssin päättäjäisiä. Päättäjäiskahville he toivoivat myös limsaa. Sitä ei vankilassa saa. Täytekakkukin on harvinaista herkkua. (Eikä vankilassa pitäisi olla muuta seurausta töllöntöistä kuin vapauden menetys.) Eivätkä kadunmiehet uskoisi sitäkään, että vangit haluaisivat tehdä töitä asumisensa eteen, valmistaa itse ruokansa ja pestä pyykkinsä. "Lepokoti" ei olekaan sitä, mitä vankien helpon elämän kadehtijat luulevat. Kukaan ei haluaisi tylsistyä eikä menettää otettaan tavalliseen arkeen, uskoisitko?!

Samaisena perjantaina vietin iltaa maahanmuuttajanaisten kanssa. Toista kertaa olimme unelmien äärellä. Kulttuurien ero on melkoinen. Suurin osa naisista oli Afrikasta. Heille unelmointi oli hyvin kaukainen, outokin käsite. He kertoivat aina haaveilleensa ja haaveilevansa edelleen terveydestä ja hyvästä elämästä. Kun oikein kärtti, joku saattoi sanoa, että oma maatila eläimineen olisi ihana. Mutta ei unelmalomia, merkkivaatteita, tv-tähteyttä, rahaa tai muuta mammonaa. Ei sittenkään vaikka yhdestä heistä oli maksettu sulhaselle 9 lehmää, toisesta 15, kolmannesta rahasumma. Ei vaikka oli naitettu miehelle, jota ei ollut koskaan tavannut. Ei vaikka oma äiti oli itkenyt avioliittonsa ensimmäiset vuodet. Ei vaikka mies oli kuollut ennen kuin sai haaveilemansa 10 lasta. Me kaksi suomalaista naista melkein häpesimme omia haaveitamme ja ajoittaista tyytymättömyyttämme, vaikkemme kaikkein ahneimpia unelmoijia olekaan. Suhteellisuudentajusta ei haittaakaan ole, vaikka hyväksyisikin oman elämänsä tässä maassa tänä aikana ja armahtaisi itsensä olemasta kohtuuton.

Vaan siinäpä niitä peilejä sekä omille että kanssaihmisten onnellisuusmittareille. Voisinko olla kiitollisempi?!

Lisää voit lukea sunnuntai-Hesarista Pekka Vahvasen kolumnista Elämässämme on liikaa nautintoja ja liian vähän kykyä nauttia. 

Meinaamisista

Facebookissa silmään pistävät päivitykset, joissa kerrotaan jotain kivaa tapahtuvan tai tapahtuneen. Ne saavat peräänsä tukun kommentteja, joissa kerrotaan, ettei pääse ja selitellään miksi ei ja ehkä harmitellaankin.
"Mäkin olin tulossa mut juutuin kiinni näppiksen ja tuolin väliin..."
"Hitsi kun en ehtinyt..."
"Hengessä mukana, kun nyt muuten ei kykene"
Vaan kuinka tosissaan on oltu lähdössä?! Se epäilyttää, kun niin käy kerta toisensa jälkeen.

Jos on järjestävänä osapuolena, harmitusta ei voi estää. Peukutusten ja muiden lupausten määrä ei kerro mitään paikalle entävien määrästä. Silloinkaan kun järjestetään sellaista, mitä on erityisesti toivottu. Kuten kirjailijahaastatteluja, konsertteja, keskustelutilaisuuksia ja paneeleita, illanviettoja taikka muuta yhteistä puuhaa.

Kotisohvalle ja omiin aatoksiin, television ääreen tai pihamaalle tulee jäätyä itsekunkin.

Mielenkiintoinen vertailukohta on, että Putouksia ja muiden hilipimpulateeveeohjelmia katsomaan osuttaudutaan sankoin joukoin. Meitä kiinnostaa enemmän meille tuntemattomien ihmisten touhut kuin lähellä olevat tapaukset  Kyse ei läheskään aina siitä, että paikalliset tapahtumat, edes paikallisten toteuttamat olisivat jotenkin huonompia, joskus ihan päinvastoin. Tälläkin kylällä tasokasta nähtävää, kuultavaa, koettavaa ja osallistuttavaa on vaikka kuinka.

Tapahtumilla on myös taipumus kasautua. Samalle illalle saattaa osua montakin kiinnostavaa tapahtumaa. Joskus on käynyt niin, että olen ratkaissut valintaongelman sillä, etten mene minnekään. Jään kotiin. Minäkin. Olemaan itseni kanssa. Tässä iässä harvoin on enää katuu sitäkään, ettei mennyt. Paljon on koettu ja uutta tulee koetuksi, vaikka harvemminkin.

Syitä siis on, jotka tekevät lähtemättömän vaikutuksen. Tapahtumistarjonnan edessä.

Jonnee on Pampyöliin, sanoi isä ennen. Kun rutkatin lapsena, että lähetää jonnee.

Elämän Pampyölit, siellä ne on ja odottaa.

Huomaan hymyhuulet

Hymy on ihme. Ilahduttava ihme joka kerran, kun sen silmiin saa. Niin omiin kuin toistenkin.

Hymyn palaaminen vakavaksi venähtäneille kasvoille ei lakkaa minua hämmästyttämästä. Ja hämmästyä saan alvariinsa.

Ajatusten voimaa -kurssit vankiloissa ovat yksi näiden arkisten ihmeiden ilmaantumispaikka. Monesti miehet tulevat infotilaisuuteen ja ensimmäiseen istuntoonkin hartiat lysyssä suu viivana. Joskus ensimmäiset puolitoista tuntia riittävät siihen, että hymyjä vilahtaa silmäkulmissa ja suupielissä. Viimeistään toisen kerran lopulla useimmat kurssilaiset lähtevät selleihinsä hymyillen ja kolmannelle kerralla he myös tulevat aamulla hymyssä suin reippain askelin. Se on hykerryttävä näky.

Ilo ja innostus tarttuu, niin se vaan on. Olen edelleen täpinöissä aiheestani ja useimmat palautelomakkeet kertovat, että kurssilaisetkin ovat, alkuennakkoluuloistaan huolimatta. Kirjoittamisessa on taikavoimaa. Ajattelemalla tapahtuu monenlaista hyvää.

Saman ihmeen todistin eilen, kun olin mukana seurakunnan järjestämällä naisten päihdeleirillä. Tyypillistä on, että osallistujat eivät kohteliaisuuttaan osoita, miten epäluuloisia asiaani kohtaan ovat. Tälläkin kertaa eräs vanhempi rouva avautui session loputtua olevansa iloisesti yllättynyt siitä mitä sai kokea. Oli ollut vastahankainen sisimmässään kuullessaan, kuinka joku luovuuttaja (mitä ihmettä sekin on?!) tulee heille esittämään mitälie. Toistakymmentä nauravaista naista poistui leirikeskuksen pihamaalle auringon hymyistä nauttimaan. Minuakin kokovartalohymyilytti.

Hymy jäi kasvoille ja Kauppakadun läpi kulkeminen kesti parisen tuntia. Sen verran monta kanssaihmistä tarttui hymyhaaviin vaihtamaan kuulumisia. Mielelläni vastaanotin hymyilyä itsekin. Kiitos vaikkapa Murus-Kallen, jonka tavaramerkkinä on hymyisä asiakaspalvelu. Ja Maria P:n Päivin, jonka sivutuotteisiin kuuluu hymy, niin viinin, kahvin kuin vesilasinkin kera.

Hymy on valitettavan usein kadoksissa yhdessä sun toisessakin yhteisössä, työmailla, mailla ja mannuilla. Se on kummaa, kun hymyileminen ei maksa mitään.

Muinoin sapattini alkuvuosina tutkiskelin hymyilyn voimaa kaupunginkatuja rahattomana työttömänä kuljeksiessani. Hymy sai aikaa hymyä. Olen käyttänyt siitä lähtien myös mielen huijaamista myönteiseksi. Aivorukathan eivät tiedä, onko hymyyn todellista syytä vai ei. Kun hymyilen, erittyy endorfiinia, joka viestittää aivoille, että hymyilyyn on aihetta, ja hymy vahvistuu, vaikkei eritystä syytä olekaan ja positiivinen oravanpyörä on valmis. Testaa, jos et usko.

Jos et mitään varsinaista syytä iloon löydä juuri nyt, lue lista hymyilemisen eduista ja motivoidu näistä 9 syystä hymyyn.

Se, että ihmiset hymyilevät, on ainakin minulle jatkuva ilon aihe.

Hymyilkäämme kaikin voimin!

Armosta kuuntelemista

Tein eteen. Itselleni. Armoharjoituksen.

Olin armollinen IsmoAlangolle.

Ostin 'Maailmanlopun sushibaarin' heti sen ilmestyttyä. Suurin toivein. Tai en edes toivonut, kun kuvittelin, että hyvää on tulossa. Loistavaa suorastaan, kun tekijät hekumoivat etukäteen. Ja viimeiset 10 vuotta olin ollut aina yhtä innoissani IAn uutuuksista. Jaksanut kuunnella ne puhki. Kymmeniä ja kymmeniä kertoja. "Yhä uudelleen, uudelleen ja uudelleen" kuten IA yhdessä levyn laulussa laulaa.

Kuuntelin 'Sushibaarin' kerran. Pettymysten pettymys! Huano. Hirveän huano.

Soitin siis Sushibaarin toiseen kertaan aurinkoisella kaupunginlammella, sillä siellä kaikki kuulostaa paremmalta. Kahden ensimmäisen biisin ajan luulin olleeni väärässä, turhan armoton, mutta ei.

IA on ollut idolini siinä, kuinka hänen sanansa sointuvat musiikkiin, tarinoihin ja toisiinsa täydellisesti. Niin että taituruus huokailuttaa. Ei vain ensi kuulemalta vaan joka kerran.. Olen hämmstellyt, kuinka hän upottaa vanhoja kliseitä lauluihinsa niin, että ne kuulostavat uusilta. Nyt ei.

Sushibaarin musiikki on enimmin mitäänsanomatonta. Innotonta. Entisillä levyillä hurmanneet sävelpätkät nousevat esiin hahmottomasta, joltain toisilta lainatun oloisesta dippaduidaasta - no, melkein. Soittajat ovat hyviä, se on entistä. Mutta sovituksetkaan eivät ihastuta. Mitään uutta ei kuulu.

Ihmehän se olisikin, toisaalta, jos aina uutta syntyisi. Mutta tähän asti on syntynyt. Jokaisella levyllä tyyli on ollut vaihteluistaan ja uudistumisistaan huolimatta Ismoista. Herkullista, hurmaavaa, häikäisevää iloittelua. Synkillä asioilla monesti mutta silti.

Ihmettelen sanoitusten triviaaliutta. Kuulostaa, että biisin idea on ollut ok, jopa hieno, mutta tarina ei ole lähtenyt lentoon. Sanojen esteettinen kauneus ja yhteensopivuus kuuluu ja tuntuu kahdessa ensimmäisessä laulussa ('Tukahdutettu tango' ja 'Vanha nuori'), mutta vain satunnaisesti muissa. Jossain biiseissä ei ole yhden yhtä sanaleikkiä tai oivallusta. Jotka IAlla ovat yleensä monella - ajatuksen ja kuulokuvan - tasolla toimivia. Vanhoja tuttuja sanoja uusina yhdistelminä. Nyt sanoitukset ovat kuin Kenentahansa jutustelua, sanoja peräkkäin, miltäsattuu kuulostavia, sanoja sikin sokin, löytämättä Sitä Jotain. Omaa. Yhteyttä.

Biisejä sunnuntaiaamun hartaudella kuunnellessani luulin ajoittain jotain hyvää olevan tulossa ihan just, mutta odotukset tuottivat pettymyksiä toisensa jälkeen.

Tuli mieleen, onko IAn olkapäälle istahtanut sisäinen tarkastaja, jostain syystä. Se saa hyvät ideat usein vetistymään. Omat sanat väistyvät, kun voimallisesti koettu tunne silottuu. Sen olen nähnyt omissa ja toisten kirjoittajien teksteissä sen sata kertaa. Vai onko IAn elämässä jokin suvanto? Vai joko kaikkensa on antanut hän?

'Sushibaari' jää unholahyllyyn. Kahta em. suosikkia kuunteleiksen jatkossa YouTube-listoillani. Silti aion olla IAlle armollinen. Vain keskinkertaisuudet tuottavat tasalaatua, on joku viisas sanonut. IA säilyttää tämän flopin jälkeenkin asemansa minun sanoittajien TOP3ssä, musiikintekijöidenkin TOP5ssä.

Odotan seuraavaa. Onnistumista. IAlta.

Ehkä itseltänikin.

"Laulan, koska laulamaton laulu jättää eloon pelon."  Siinä sitä syytä levyttää joskus vaatimattomampaakin.

Tämä on upea 'Tukahdutettu tango'.

Giljotiinin terän alla kurkotamme kaulojamme'

Nähdäksemme paremmin
Pelko tappaa

Yksinäinen lapsukainen riippuu vallan kahvassa

Ei päästä irti otettaan

Pelko tappaa

älä kuljeta kättäsi pitkin reittäni

Ellet ole valmis kuolemaan kanssani

Minä olen vakava, elämäni on takanani

Eikä multa puutu mitään, mitä sä voisit antaa

Kuolleiden kadulla on ruuhka-aika

Ja eläviä odotetaan

Kuolleiden kadulla on ambulanssi

Jolla syntyviä kuljetetaan sairaalaan

älä kuljeta kättäsi pitkin reittäni

Ellet ole valmis kuolemaan kanssani

Minä olen vakava, elämäni on takanani

Eikä multa puutu mitään, mitä sä voisit antaa

Kuolleiden kadulla on ruuhka-aika

Ja eläviä odotetaan

Kuolleiden kadulla on ambulanssi

Jolla syntyviä kuljetetaan sairaalaan

älä kuljeta kättäsi pitkin reittäni

Ellet ole valmis kuolemaan kanssani

Minä olen vakava, elämäni on takanani

Eikä multa puutu mitään, mitä sä voisit antaa

älä kuljeta kättäsi pitkin reittäni

Ellet ole valmis kuolemaan kanssani

Minä olen vakava, elämäni on takanani

Eikä multa puutu mitään, mitä sä voisit antaa

Humalainen nainen

Ja mies riekaleina

Tukahdutettu tango

Tulisuudelma

Tulisuudelma

Lukuviikko ja Vanhan kirjan päivä

"Kirjabloggaajat haluavat Vanhan kirjan päivällä muistuttaa niistä luetuista ja koetuista kirjoista, joiden parasta ennen -päivä saattaa kirjakaupassa olla jo ohi. Uutuuskirjat saavat paljon huomiota myös blogeissa. Niissä nostetaan kuitenkin jatkuvasti esille myös vanhempaa kirjallisuutta, sillä kirja ei happane vanhetessaan."

Vaikken varsinainen kirjabloggaaja olekaan, vain bloggaaja, joka joskus kirjoittaa kirjoista, tässä ja Lukeminen.fi:n sivulla Seuraa sivuista -blogissa, haluan osallistua kampanjaan, joka on jatkuvasti voimassa minun kirjasydämessäni.

Kun vielä niin sopivasti sattui, että haluan hehkuttaa Camille Laurensin 'Mieheni' - kirjaa (WSOY 2001). Koska, kuten ystävättäreni, jolle sen luettuani lainasin, alkuun päästyään totesi: "Joka sivulla on jotain mikä kolahduttaa, osuu ja uppoaa."

Luin kirjan hitaasti, mitä suurimmalla nautinnolla. Sekä kielen, rakenteen että ajatusten tähden.Vähän väliä piti pysähtyä hengittelemään ja ihailemaan.

"Minun äidinkieltänikö? Sitäkö te haluatte kuulla, oletteko varma?
Saatte kuulla sitä. Lupaan että saatte vielä joskus kuulla sitä.
Haluatteko sitä todella? Vai onko se uteliaisuutta? Ettekö te pelkää, ettekö kauhistele huutavaa ääntä? Ettekö pelkää rakkautta, naisten rakkautta?"

'Mieheni' on rohkea, oivaltava, hienosti ja omanlaisesti kirjoitettu autofiktio.

"Miksi minä en puhu koskaan äidistäni... Ai, te olette huomannut... Siksi, että äitini on yhtä kuin minä. Minä olen hänen sisällään, ymmärrättekö, olen aina ollut hänen sisällään. Tiedän hänestä kaiken, ymmärrän häntä sisältä käsin, mitä minun pitäisi sanoa? Tytär on aina jonkun naisen sisällä. Mutta isä on eri juttu - mies. Hän on vieressä, minä olen vieressä, siinä on välimatkaa, erilaisuutta, välissä on ylittämätöntä tilaa..."

Aivàn.

".. Camille, joka jo yrittää tutkailla valokuvaajan katseesta mahdollisuuttaan olla rakastettu, ansaita rakkautta, aivan kuin rakkauden voisi jotenkin ansaita."

Niih.

"Kun hän tapaa miehen, joka miellyttää häntä, hän ei koskaan mieti - eikä koskaan kysy - onko mies yksin.
Periaatteessa kaikki miehet ovat yksinäisiä."

Ohho.

"Minä haluan olla toiselle tuntematon maa, en sellainen, jonka valloittamisesta, alistamisesta tai polttamisesta hän haaveilee, vaan sellainen jota hän haluaa tutkia, niin, tai sellainen josta hän haluaa ottaa edes vähän selvää. Minä pidänn tutkimusmatkailijoista, miehistä jotka ovat uteliaita tietämään naisista ja siitä osasta itseään joka piilee toisessa näkymättömänä, hämäränä ja haluttavana."

Niin minäkin.

"...ajatus, että jos kaikki miehet ovatkin veljiä keskenään, niin onneksi kaikki naiset eivät sentään ole heidän sisariaan."

No just.

"Miehissä hän pitää vapaasta aaltoliikkeestä, kiinnityksestä joka jättää tilaa, siteistä jotka sallivat liikkumisen.
Periaattessahan kaikki miehet ovat kiinni jossakin. Mutta joillakin on pelivaraa."

Sinäpä sen sanoit!

"Minä en nyt puhu, jotta te sanoisitte "niin", niin se on, siinä kaikki, minä vaikenen kuullakseni teitä, tehdä ette sano mitään, mutta minaä haluan teidän puhuvan, haluan teidän äänennen tulevan luokseni, koskettavan minua. Odotan että sanoisitte "niin" kuten viime kerralla, kun lopetin puhumisen, silloin te parin minuutin päästä sanoitte "niin", ihanalla äänellä niin, en osaa sanoa sitä yhtä hyvin, mutta minä muistan sen, niin, sanoo mies joka rakastaa naista, niin, kuin tulisitte hakemaan minua täältä ,missä olen, olin miten kaukana tahanasa te tulisitte, sellaista minä haluan, haluan että sanotte sen niin moneen kertaan että minä vihdoinkin ukson, että se vihdoinkin avaa minut ja jättää auki, niin, kun te sanotte "niin, sillä tavalla, se kuulostaa rakkaudelta, niä tiedän, minun pitäisi vaieta, minä poltan sillat takanani, tiedän, te ette aio totella minua, taitaa käydä päinvastoin, te varotte kovasti sanomasta niin, minä tiedän, te jätätte minut hiljaisuuteeni, suruuni, kuolemaani, kun te yhtä hyvin voisitte sanoa vielä toisen kerran yksinkertaisesti niin."

Oi joi.

"Kun sellaista näkee miehen silmissä, olisi tietenkin syuytä lähteä karkuun, paeta. Usein sitä kuitenkin jää. Naiset etsivät elämänsä miestä, mutta joskus tämä muistuttaa heidän kuolemansa miestä, joskus mies on sama."

Aattelepa sitä.

"Niin, miehet ovat kuin isoja lapsia. he lähtevät, enkä minä pidättele heitä. He ovat vapaita - he ottavat vapauksia, rakkautta ei ole olemassa, on vain rakkaudenosoituksia, eikö se ollutkin niin? Vartalo on ainoa rakkaudenosoitus - tai ei oikeastaan, ei se ole ainoa: vapaat miehet voivat lähteä, mutta joskus he jäävät - kaikkein kaunein rakkaudenosoitus on, että ottaa vapauden jäädä silloin kun voisi lähteä pois."

Juurikin niin. Vai onko sittenkään...

Sanat eivät riitä kertomaan. Huokailen. Kiitän onneani, että olen tämän kirjan intuitiolla joskus alehyllystä
mukaani kopannut. Ja että onnekkaasti satuin muutama viikko sitten surffailemaan sivulle, jossa se ohimennen mainittiin. Ja että muistin kirjan kannen perusteella sen olevan hyllyssäni. Ja että lukemaan ryhdyin.

Kymmenen pistettä ja viisi tähteä. Plus. Plusplus.

Osaisipa kirjoittaa kuin Camille Laurens!

Suosiooni suljen tämän kirjan. Kaikkien aikojen TOP10iin, varauksetta.

Hyvää Agricolan päivää suomen kielen rakastajille ja sitä muuten vaan käyttäville!!!

-

ps. "Ystävyys on hänelle aina surullinen asia, se on tavallaan rakkaussuru."

Vain kaksi sanaa

Not her, get laid, live free, thank you, love thyself, be you, trust yourself, dream bigger, run now, don't fear, stay classy, slow down, miss u, love u, don't worry, think twice, soon enough, be patient, stay true, dream big, be happy, choose wisely, come back, don't marry, study harder, keep running, work hard, don't grow, face book, trust nobody, be strong, live life, cheer up, be free, take risks, game on, carpe diem, stop procrastinating, don't sacrifice, your God, be brave, stay strong, just live, fucked up, be yourself, turn around, just leave, well done, enjoy life, stop it, you're perfect, keep trying, say no, never regret, go on, always beautiful, good job, think wisely, Embrace. Laugh., expect none, wonderful child, don't cry, gets better, no regrets, get emancipated, stupid ass, don't rush, keep breathing, think again, be still, you fool, find peace, start now, be sober, tell him, keep walking, live now, you rock, time flies, live happily, have fun, be careful, be alone, fear not, shut up, don't smoke, do it, it's ok, lucky bastard, kill yourself, keep trying, don't quit, be fearless, try harder, be reckless, be more, find out, condom first, write daily, trust God, expectations hurt, be humble, love desperately, be yourself, screw you, don't reply, eat less, save money, free spirit, say sorry, love me, travel more, be there, don't settle, hakuna matata, lighten up, wake up, let go, seek truth, slow down, help mom, get life, other way, hang on, be serious, think first, die now, future sucks, learn more, stay positive, turn around, work hard, stay forever, exercise mind, keep fit, focus focus, smile always, start over, create facebook, be aware, be rich, sell books, tell her, you idiot, screw you, be tired, two words, envy u, no "I", don't try, a legend, read more, you're great...

Näin vastattiin tänään facebookin The Idealist -sivulla. Hyviä neuvoja ympäri maailman.

Mitä sinä lappuseesi kirjoittaisit?

Herra Ylppö hotellihuoneessani

Hotellissa yöpymisen potentiaalinen ihanuus on televisio. Kaukosäädin. Kanavien paljous. Isompi scriini kuin läppärissä, josta YleAreenan ohjelmia yleensä katselen. Silloin kun teeveestä jotain kiinnostavaa tai huvittavaa lähetetään.

Potentiaalinen ihanuus se on siksi, ettei sieltä yleensä tule mitään, mitä viitseisin katsella. Perjantai-iltaisin ainakaan. Televisio saa seurallisuutensa tähden silti olla auki, iltani ja aamuni ratoksi.

Eilenaamulla Kuopion Cumuluksessa annoin jonkin musiikkikanavan soida. Biisien jatkumosta korvaani otti Herra Ylppö. Jonka biisejä en ole tietoisesti kuullut koskaan. Nimen olen noteerannut. Jos olisin nähnyt biisin nimen, se olisi suunnanut sen ohi korvien: Lista hämähäkkimiehen vihollisista. Rakkauteni listoihin, ja lista-sanaan, olisi hävinnyt Hämähäkkimieheen, joka on minulle kaukainen hahmo - lapsenikaan eivät siitä aikanaan intoilleet - ja hämähäkki on suorastaan vastenmielinen elukka. Eikä vihollisnäkökulma ole minun tapani hahmottaa maailmaa. Sanoilla on merkitystä, you see.

Silti kuulin sanoman melkein ensimmäisistä säkeistä lähtien.

"Mä en tiedä mitä haluan.

Vaihtoehtoja on valtavasti.

Mä en tiedä mitä haluan.

Vaan kukapa tietäisi?

...

Mä haluan nähdä sinut, eiku haluanki olla yksin.

Mä haluun muuttaa maalle keskelle kaupunkia

...

Muista, että elämässä tärkeintä on tehdä lista lempileffoista.

Ja kauneimmista biiseistä lista hämähäkkimiehen vihollisista.

...

Älä hyvästele, älä mene.

Älä menetä unelmia.

Älä liukastu, älä lipeä valitsemaltasi polulta."

Minusta tuli Herra Ylppö -fani siltä istumalta.

Liekö hänkin käynyt kirjoittajakursseilla. Tai lukenut Goldbergeja ja Cameroneita, joita myötäillen eilisen kurssipäivän opettaja Taija Tuominen kehotti listojen tekemiseen. Kirjoittamisen tähden. Perjantaisella vankilareissulla minäkin listaamaan neuvoin, erästä kirjoittamisesta innostunutta lahjakasta kynäilijää. Romaanin työstämisessä.

Listoilla saa aikaan vaikka mitä. Selkeyttä. Ymmärrystä. Tilaa. Näkökulmia. Kirjoa. Ihmetystä. Iloa.

En malta olla vastaamatta Herra Ylpön Hämähäkkimies-videolla vilahtavia TOP3-lista -haasteisiin.

TOP3# biisit
1. Highway star
2. Matkustaja
3. Muinainen härkä

TOP3#metal
1. hopea
2. Trio Niskalaukaus
3. 2cellos

TOP3#päihteet
1. läsnäolevat keskustelut
2. runojen hiominen
3. ilmavirta

TOP3#kynät
1. Parker Jotter
2. sormi
3. geelikynä

TOP3#leffat
1. Before sunset
2. Paris, je t'aime
3. Indiscreet

TOP3#inhokit
1. mönkijät
2. vesiskootterit
3. voimalaitokset

TOP3#Grantit
1. Cary Grant
2. Hugh Grant
3. Grant's

TOP3#koomikot
1. Pirkka-Pekka Petelius
2. Frasier
3. Kummeli

TOP3#pressat
1. Urho Kekkonen
2. John Adams
3. Tarja Halonen

TOP3#kokit
1. äiti
2. Tiina Pitkänen
3. lähikokki

TOP3#inhokit
1. Jyrki Katainen
2. Anna-Liisa Tilus
3. Päivi Räsänen

TOP3#rocktähdet
1. Kauko Röyhkä
2. Tuomari Nurmio
3. Ismo Alanko

TOP3#suurmiehet
1. Jörn Donner
2. Hercule Poirot
3. Uuno Turhapuro

TOP3#näyttelijät
1. Mikael Persbrandt
2. Colin Firth
3. Tauno Palo

TOP3#tv-kasvot
1. Stephen Fry
2. Matti Rönkä
3. Kyösti Pöysti

TOP3#idolit
1. Pirkko Saisio
2. Tommy Hellsten
3. Rölli

TOP6#Hämähäkkimiehen viholliset
1. M.L.K.
2. Vähän viiniä. Vuode.
3. Je veaux
4. Good vibration
5. Innan allt försvinner
6. Azzurro

Näkökulmia omaan ja toisten arvokkuuteen

Juuri eilen näin tein. Konkreettisesti. Kävelin pysähtymättä sellaisen ihmisen ohi, jolla ei ole minulle mitään hyvää annettavaa. Hymyilin ja moikkasin, en muuta. Tunsin itseni todella arvokkaaksi jatkaessani matkaa. Tunsin äimistyneen katseen niskassani. Mutta minun ei tarvitse enää kuunnella sellaista puhetta, joka loukkaa minua, pahoittaa mieleni, saa minut tuntemaan itseni mitättömäksi, huonoksi.

Tuo oheisen kuvan lause sananmukaisesti tarkoittaa asioita, joilla ei ole enää (hyvää) virkaa elämässämme, mutta ihminenkin voi olla sellainen.

Yhä useammin kuulen ihmisenkokoisia uutisia siitä, että uskalletaan jättää ikäviä, huonoja asioita taakseen. Jos ne asiat ovat niitä, jotka saavat meidät tuntemaan itsemme turvalliseksi, taaksejättäminen ei ole ihan helppo juttu. Siihen valmistautuminen voi viedä vuosia. Kuten kummitätini sanoi, ihminen saattaa kokea ihan helvetilliset olot tai törkeän kohtelun turvakseen, eikä osaa lähteä pois. Pilaa mieluummin oman, ja todennäköisesti toisenkin elämän. Jatkamalla elämistä löysässä hirressä, kuritushuoneessa, kauhun tasapainossa tai miksi sitä sitten kutsutaankin. Ulkopuolisesta se tuntuu oudolta, käsittämättömältä suorastaan, mutta asianosainen ei sitä näe. Muutos, luopuminen on pelottavaa.

Yhtä käsittämättömältä saattaa kuulostaa se, että joku jättää aikansa tärkeältä tuntuneen ihmisen, joka osoittautuukin elämän mustaksi aukoksi, jonne katoaa kaikki ilo, hyvä olo, onnellisuus. Tuollainen jättävä ihminen tulkitaan julmaksi, kylmäksi, itsekkääksi hirviöksi, joka ei ajattele, miltä siitä toisesta tuntuu. Mitä kaikkea kauheaa siitä voi seurata, jos eroaa, ei pidä yhteyttä lähisukulaiseen, lakkaa tapaamasta vanhaa ystävää, välttelee negatiivista seuraa. Jättämällä taakseni olen itse ratkonut omaa elämääni, ja kuullut tai nähnyt syvää paheksuntaa. Joskus kuitenkin suurin rakkauden teko voi olla, että antaa paitsi itselle niin myös toiselle tilaa, mahdollisuuden elää toisin, muuttua, tulla omaksi arvokkaaksi itsekseen. Itsensä suojeleminen on opittavissa.

* * *

Eilen vedin Rasismin vastaisen viikon avajaispaneelia "Kaikki erilaisia - kaikki samanarvoisia" kohtaamispaikka Monikassa. En mahdollistanut juhlapuhejargonia, vaan annoin tilaisuuden olla ihmisenkokoinen. Kun luovan kirjoittamisen ryhmäni kirjoitti erilaisuudesta, nuori nainen totesi, että erilaisuus on sidoksissa aikaan ja paikkaan. Niinhän se on.

Lasta uusi ja erilainen kiehtoo, mutta aikuisena innostuksen tilalle tulee pelko. Pelko siitä, mitä erilaisuus tuo tullessaan. Joka puolestaan kertoo siitä, mitä emme itsessämme tiedosta. Kuten eräs panelisti sanoi, jokaisessa meissä on rasismin mahdollisuus. Siitä pääsee eroon kohtaamalla pelottavia asioita, erilaisia ihmisiä, koska silloin tutustuu itseensä, omiin ennakkoluuloihinsa ja siihen, mistä ne ovat peräisin. Kukaan toinen ihminen ei ole todellinen uhka, hän totesi.

Loppusanoikseen panelistit neuvoivat erilaisuuden siedättämiseksi rohkeutta erilaisten ihmisen kohtaamiseen lähietäisyydeltä. Pinnistelty sosiaalisuus - erään kurssilaiseni mainio uusi termi - voi olla hyvä alku toisten samanarvoiseksi kokemiselle. Sitäkin kautta harjoittelemalla tulee sinuksi sekä itselleen että kanssaihmisilleen. Saa elää turvallisesti yhdessä tässä erilaisuuksien maailmassa.

* * *

Facebookissa kohtasin äsken videopätkän, joka avaa monia silmiä, uskoisin: "Äiti älä pelkää, down-lapsestasi tulee onnellinen." Ei voi muuta todeta kuin, että onnellisuus tulee elämään mitä yllättävimmistä suunnista. Näe pinnan alle, hämmästy elämän viisautta ja voimaa!

On niin monta tapaa olla ihmisenä arvokas. Sitä kai päivänsankari Minna Canth'kin aikanaan toivotti. Kaikinpuolista arvokkuutta jokaiselle, eilen, tänään ja huomenna!!!

Lapsenlapsen kengättömyydestä vol.2

Tyhjän paperin kammo.

Työkseni siihen kikkakolmosia jakelen. Kokemuksen rintaäänellä. Tiedän, miten sen voi selättää. Helposti. Kirjoittamalla. Lause kerrallaan. Vaatimatta. Ihmetellen. Luottaen prosessiin. Ja itseensä.

Kaikki osaavat kirjoittaa, päästelen suustani alvariinsa. Ja näen kerta toisensa jälkeen, että näin on, todellakin.

Vaan kuinkas on minun laitani! Missä on usko, missä sisu, missä heittääntymisen lahja???

Opiskelen kirjoittamista Snellman-yliopistossa. Olen jo viikkoja tuskaillut, vaikeroinut. Tunnen epätoivoisesti, ettei tästä mitään tule. Omaelämäkertakirjoittamisen lopputehtävästä  Autofiktiosta. Kahdesta kolmeen liuskaan. Viimeisteltyä tekstiä, sanoi opettaja. Aaaa...

Sama paniikki leijui edellisen lopputehtävän yllä, kun piti kirjoittaa jonkun julkkiksen elämästä kohtaus. Josta lukija ajattelee sen aivan varmasti olevan totta. Yllätin tekstillä itsenikin. Sitten kun olin sen viimetipassa kirjoittanut. Kun kuulin ryhmän ja opettajan palautetta. Se luokiteltiin fantasianomaiseksi! Minä kun en fantasiakirjallisuutta lue juuri ollenkaan. Paitsi 'Elämäni kirjana' (Peter Jacobi) -tyylisiä hulvattomuuksia. Ja kuulin tekstini vaikuttavan postmodernilta. Mitä en oikein edes ymmärtänyt. Minun tekstinikö?! Vaan ei auta tuo kokemus tässä ja nyt yhtään.

Taas pitäisi sanoja sisukkaasti tuottaa. Vetkuttelen. Ja armottomia laususkelen kirjoittamisen taidoistani. Kuten huomaatte, kirjoittamisen aloittamista voi siirtää kirjoittamalla jotain muuta. Ei tehoa minuun samat kannustuslauseet, joilla omia kirjoittajiani tuuppailen eteenpäin.

Sama juttu kuin muussakin elämässä. Ystävälliset ystäväni palauttelevat omia sanomisiani takaisin, kun tuskailen käänteitä, joissa masennuksen hätävalot vilkuttavat minulle silmää. Miten ne viisastelut ovat niin paljon uskottavampia toiselle sanottuina. Tai kun toiset sanovat ne minulle. Itseäni en tiukan paikan tullen usko.

Onko niin, että on vain ryhdyttävä. Naputtelemaan tyhjään tiedostoon jotain, mistä minulla ei ole aavistustakaan. Muuta kuin että Saimi Ingrid on kuvassa mukana. Kuvassa 70-luvulta.

Suutarin lapsenlapsi

Istuin eilen parturin penkissä. Ystävällinen "mitä sinulle kuuluu" sai aikaan sellaisen negatiivisen puheen ryöpyn, minun suustani ja päästäni, että Puolangan pessimistitkin olisivat kunnioituksesta olleet hiljaa. Pipatin ihmisten pinnallisuutta, kun lapsia lähetetään provinssista lentokoneella Helsinkiin 'Vanhojen päivän' kampauksia ja meikkejä varten. Ylioppilastutkinnon ylikorostunutta asemaa, vaikkei yo-todistus takaa nykypäivänä mitään. Varsinkaan menestystä ja onnellista loppuelämää. Kulissielämiä, pettämistä ja sitä, etteivät pariskunnat arvosta toisiaan, vaikka ovat rakkauden kohdanneet, vaan vaativat toisiltaan kaiken ja vieläkin enemmän. Pirstovat palasiksi paitsi toisensa niin myös itsensä. Kuinka kohtuullisuus on kadonnut luonnonvara. Ja...

Ryöpytys kesti varttitunnin ennenkuin havahduin: Mitä helvettiä!!! Hämmästyin itseäni. Millaista puhetta oikein puhunkaan. Millaisilla ajatuksilla ja sanoilla mieleni täytän. Mitä ajatuksia ihmisten ilmoille syydän. Suu poikki! (Ei sentään vielä pää!) Tämä ei todellakaan ole oikea paikka oksentaa omaa pahaa oloa. Olen silti ilmiselvästi kuulijan tarpeessa.

Sain omakohtaisen huomautuksen siitä, että keho ja mieli kulkevat käsi kädessä. Monin tavoin. Suu muokkaa sanomisia sen mukaan, mitä ajattelen ja miltä kehossani tuntuu.

Reilu viikko sitten virus iski ja aloin yskiä kylkiäni helliksi. Kroppani nousi kapinaan ja nosti kuumeen. Putket korisivat ja hinkuivat aamusta iltaan, vinkuvat edelleen. Olen jo toipumassa, mutta keho voi vieläkin kurjasti ja voimattomuus velloo päästä varpaisiin. Paradoksaalisesti se, että huomaa selviävänsä koettelemuksesta, masentaa mieltä. Ajatuksissa alkaa kiertää epätoivoisia, synkkiä ajatuksia. Mutkut katsovat peilistä suoraan silmiin. "Ei tästä mitään tule. Mitäpä se hyvejää..."

Uusiminä kehottaa ottamaan käyttöön omat lääkkeet. Ajatusten voiman siis. Olen sitä kiitettävästi oppinut, mutta näitä toisenlaisiakin hetkiä tulee, kun pitää tehdä töitä paremman voinnin eteen enemmän kuin jaksaisi. Voimat eivät juuri nyt tunnu riittävän, tarvitsisin tukea. Toista ajatustenvoima-evankelistaa. Minua tsemppaamaan. Suutarinlapsella ei ole kenkiä sanotaan. Eikä suutarin lapsenlapsellakaan, joka olen. Tai ainakin ne välillä puristaa.

Virukset riehuvat kylillä. En ole ainoa sairaslomalainen tällä hetkellä. Petiin on kellahtanut moni, viikkotolkuksi. Voimien palaamiseen auttaa aika. Tuo ehtymätön luonnonvara. Kyllä se vielä hyväksi muuttuu, toistelen itselleni ja muille parannukseksi. Sisimmässäni siihen mitä lujimmin uskon, vaikka hetkellisesti Usko saattaakin vaikuttaa tekopirteältä klovnilta.

Ja mitä opin tästä. Satuin männäviikon liiketerapiatunnilla sanomaan, ettei minulla ole varaa olla heikko. Elämä vekkuliudessaan antoi minun tuta sanoneeni sellaista, joka on hetimiten toisin todistettava. Pakon edessä on varaa vaikka mihin. Minua koetellaan edelleen luottamaan joka hetki, niinä tiukimpinakin, elämän tarkoituksenmukaisuuteen, jopa hyväntahtoisuuteen. Mihin kolmenasatanakuutenakymmenenenä päivänä vuodessa vilpittömästi uskonkin.

Vaan kuten eräs kirjoittajakurssilaiseni - kaikella rakkauvella luulen ma - totesi: "Oletkos sinäkin vain ihminen?!"

Olen. Kaikkine sanoinenikin.