Vaatimattomuus

Elän ihan uudenlaista elämää. Vaatimatonta.

Vaatimatonta, koska minulla ei ole rahaa tuhlattavaksi eikä aina edes tarpeellisiin. Joiden tarpeellisuus kyseenalaistuu, kun huomaa pärjäävänsä niitä ilman vuosikausia. Niin ettei lopulta huomaakaan niiden puuttuvan.

Tiskikonetta minulla ei ole ollut koko uuden elämäni aikana. Viime viikolla hukkasin johonkin tiskialtaan tulpan -  niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, roskiksetkin olen käynyt penkomassa mutta ei missään ole se - ja olen tullut toista viikkoa toimeen ilman sitä. Mielikuvitus saa sytykettä, kun miettii, millä saa veden pysymään altaassa koko tiskin ajan. Keksitty on. Ei mitään kiirettä kauppaan katsomaan, millaisia tulpantapaisia olisi tarjolla.



Autoakaan minulla ei ole. Entisessä elämässä mentiin autolla joka paikkaan. Nykyään pääsen pyörällä (vanhalla Helkama Kaunottarella) mihin vain, säällä kuin säällä. Kun pääsen jonkun autokyydissä matkaan, lyhyestikin, olen onnessani. Saati jos saan ajaa itse. Niinkuin viime viikolla. Oi, ne ihanat 65 kilometriä!

Puhumattakaan kaikista pienemmistä tarvekaluista. Ilman voi elää ja olla, ilman että arki olisi sen kummempaa. Olla siitä huolimatta ja ehkäpä juuri sen takia näin onnellinen. Siitä mitä on. Kuten Viisaat neuvovat.

Vaatimatonta elämäni on myös siksi, etten vaadi itseltäni enää niin mahdottomasti kuin ennen vanhaan. Olin silloin ennen armoton (ystävieni antama määritelmä) itseäni kohtaan. Vaadin itseäni osaamaan, pystymään, ymmärtämään, jaksamaan, hyväksymään ja ottamaan vastaan kaiken. Väännyin korkkiruuviksi kuten runooni kerran kirjoitin. Ja helpottuiko elämä, olinko tyytyväinen itseeni ja tekemisiini? No ei ja en.

Kun hain Finnveralta yrityslainaa, nainen, jonka kanssa siitä neuvoteltiin, totesi minulle: "Ole niin kuin olisit uudelleen sapatilla!" Olin ihan hämmästyksestä ymmyrkäisenä. Eikös yrittäjän pidä tehdä töitä 24/7 eikä sekään riitä?! Mutta ymmärrän kyllä, mikä viisaus hänen sanomisessaan on. Ja olen hyvin hyvin kiitollinen siitä. Sain sellaista palvelua, inhimillisyyttä, jota en uskonut kylmässä yritysmaailmassa olevankaan. Rahan maailmassa.

Hiljaa hyvä tulee.
Mikään ovi ei aukea väkisin.
Maltti on valttia.
Kaikki käy hyvin, niin kuin on tarkoitettu.


Mutta on tähän totuttelemista. Tehdä asioita pikkuhiljaa, rauhallisesti, hötkyilemättä, hätäilemättä. Makustella, harkita, kuulostella, tunnustella, ottaa vastaan. Luottaa asioiden sujumiseen tarkoituksenmukaisella tavalla. Luottaa elämään. Elämä todistelee minulle lähes joka päivä, että asioilla on kuin onkin tapana järjestyä, ja yleensä vielä parhain päin. Klisee mikä klisee, jälleen kerran, ja niin totta. Että kaikki tapahtuu aina oikeaan aikaan.

Myönnän, että sisäinen tarkastaja välillä havahtuu luulemastani ikiunestaan. Ja kuiskii epäluuloa ja huonoja ennusteita. Vaan minäpä tainnutan sen hiljaiseksi kerta toisensa jälkeen. Elämä, luotettava kumppanini, rinnallani seisoen. Minulla on lupa olla levollinen.

Tänä päivänä olen itselleni armollinen. Tällaisesta esimiehestä pidän. Joka uskoo minuun ja kykyihini. Muttei vaadi enempää kuin mihin kykenen. Kulloinkin. Mitä hyvää itsensä piiskaamisesta olisi, tai moittimisesta, ylettömästä vaatimisesta?! Ei mitään. Sen olen onnekseni oppinut.

Vuoden päästä voin sitten katsella taaksepäin ja tarkastella, onko tällaisessa asenteessa järkeä. Jos järjessä jotain järkeä on. Viimeksi eilen keskusteltiin kaverin kanssa siitä, mikä on järkevää. Meidän mielestämme liika järkeily tappaa ja tuhoaa kaiken. Elon ja ilon. Niin ihmisten elämistä kuin yhteiskunnastakin. Järjen järjettömyys on nähtävissä joka päivä, lehtien sivuilla, uutisissa, kaupungin kaduilla kulkiessa, tuttujen ja tuntemattomien tarinoita kuunnellessa.

Täällä vaatimattomassa kodossani näin vaatimattomasti ajattelen. Ja odotan jännityksellä mitä minulle vuoden päästä kuuluu. Mitä silloin olen oppinut vaatimattomuudesta, yrittämisestä ja elämästä. Ja itsestäni. Vi ses!

Turvallisuushakuisuudesta

Viime aikoina olen saanut itseni kiinni teoista, jotka ovat ilmiselvää turvantunteen hakemista.

Olen tottunut turvallisuuden tunteiseen, tilanteessa kuin tilanteessa. Ihan vaan luonnostaan.

Aikanaan sain napakkaa tuulta siipien alle erinäisistä eroamisista. Alkoi heittääntymisten kukoistuskausi. Olen mennyt - joidenkuiden mielestä suorastaan uhkarohkeasti - sitä päin mikä eniten pelottaa.

Olen yllyttänyt siihen toisiakin, ja myönnän, vähän harmitellut, jos joku on alkuinnostuksensa jälkeen tehnyt u-käännöksen ja palannut takaisin vanhaan, tuttuun ja näennäisesti turvalliseen. (Vaikkei sellaista oikeasti olekaan. Kenelläkään. Milloinkaan. Mitään varmaa. Paitsi alituinen epävarmuus. Kaikessa. Kaikesta.)

Miksikö? No kun kukaan tuntemani ihminen, joka on uskaltanut lähteä uusille urille, ei ole katunut. Heillä on alkanut uusi täyteläinen elämä. He ovat olleet sen jälkeen vahvasti ja iloisesti elossa.

Tiedän hyvin, ettei isoja muutoksia voi tehdä ennen kuin niihin on valmis. Ja valmiiksi tuleminen kestää. Niin kauan, että huomaa, ettei valmiiksi tule koskaan. Eikä sitä oikeinta oikeaa aikaakaan ole olemassa. Mutta aikaa muutoksiin voimaantuminen ottaa silti. Että saa pähkittyä asiaa puoleen ja toiseen. Päättää jotain suurta, ja tulla sittenkin toisiin ajatuksiin. Satoja kertoja. Sitten on hyvä hypätä tuntemattomaan. Ja huomata, että kliseistä kliseisin klisee "Elämä kantaa" on totta.

Yksi läheisimmistä ystävistäni on minun vastakohtani, turvallisuusasioissa. Tiedämme kyllä syyn eroon. Ystäväni lapsuuteen liittyy hylkäämisiä. Perusihmissuhteisiin liittyi epävarmuutta, monenlaista. Vielä lähes viisikymppisenä hänen päivittäinen ja pidemmäntähtäimenkin elämänsä on suunniteltua ja harkittua. Niin pitkälle kuin mahdollista. Vaikka elämä on opettanut väliintulevien muuttujien voimasta, hänellekin, paljon. Mutta riskinotto ei ole hänen juttunsa, niin kuin on minun.

Minun lapsuuteni oli turvallista. Lähipiirissäni en juurikaan edes nähnyt turvattomuutta. Vaikka naapurin tytöillä ei ollut isää ja äidilläkin levoton elämäntapa, tai naapurin poika sai isältä selkäänsä syyttä suotta. Minun ei kotonani tarvinnut pelätä, hylkäämisiäkään. Kun isä oli toisella paikkakunnalla tuberkuloosiparantolassa, kirjeissäni hänelle ei ollut epäilyksen häivääkään siitä, tulisiko isä vielä kotiin. Ja tulihan hän. Olin rakastettu ja turvassa.

En luule edelleenkään, että elämäni tarvitsisi vankkoja, kaiken kestäviä turvaverkkoja. YEL-vakuutuksiakaan ottaessani tähtäimessäni ei ollut suuri eläke. Mutta ikäviin sattumuksiin varauduin niissä silti.

Mutta niistä turvahakuhetkistäni.

Teen asioita intuitiivisesti. Myös ruokaa.

Kun minua (vähän) pelottaa mitä tapahtuman pitää, yllätän itseni keittämästä mannapuuroa tai paistamasta makaronilaatikkoa, syömästä voipullaa ja juomasta viinimarjamehua. Lapsuuden turvaruokaa. Kyllähän sitä turvallisuudentunteita kaipaa. Sitä kai se parisuhteeseeen halajaminen on. Vaikka ajattelenkin, että turva on ihmisessä itsessään. Minussa on oma turvani.

Mutta tulee minulle niin levollinen ja hyvä olo, kun uudessa ihmisessä on jotain tuttua. Ajatuksissa. Hiusten värissä. Korvanlehden muodossa. Autoon istahtamisessa. Kahvinkeittämisessä. Naurun hörähdyksessä.
Käden karheudessa. Tekemisen ja olemisen tavoissa. Kokemisessa, tuntemisessa. Jopa tupakan tuoksussa - vaarin marjapussipöydässä sain pyöräyttää tuhkakuppia. Mutta se on jo toinen tarina.

Ja taitaa niitä olla jokunen muukin turvatekijä. Turvallisuuden tuoja. Minunkin elämässäni.

Turva. Turvallinen turvan tunne.

Josko minäkin olisin siihen taas valmis. Ettei aina tarvitse hyppiä jyrkänteiden reunoilta, olla pitämättä kaiteista kiinni, olla uusien hurjien tuulten vietävänä. Että josko jotain tuttua ja turvallista. Olisin valmis kokeilemaan.

Sovitaan niin, elämä!

Ylistystä yleisölle

'Pieni lyhytelokuvayö' on nyt eilistä.

Täydellistä se ei ollut, mutta oli kuitenkin. Minusta.

Mikä olisi pahin juttu, joka voisi tapahtua, kun esitetään elokuvia yleisölle? Se, ettei tekniikka toimi! Että elokuva on pikkuisen liian pikkuinen suhteessa valkokankaaseen. Ja yleisön silmille.

Kun tekniikan toimimattomuus eilen meille valkeni, siis ne asiat, joille paikallaolleet osaajatkaan ei mitään voineet, kylmä hiki tuli otsaan. Meneekö koko homma mönkään? Tähänkö tämä nyt tyssäsi? Lähteekö yleisö puuskuttaen koteihinsa? Onko Kuuloluuri ensi viikolla täynnä rumia puheita? Buuataanko meille kadulla seuraavat vuodet? Eikö mikään enää ikinä onnistu?

Oli aikamoinen järkytys todeta, että ainoa asia, johon satsasimme rahallisesti eli kunnon projektori käyttäjineen, ei pelittänyt kunnolla. Elokuvan näyttö oli ja pysyi pienenä, valkokangasta piti korjailla ennen näytöstä, vempeleissä oli hapettuneet patterit, joita piti rassailla, että ne toimisivat. Mukana tullut ns. koneenkäyttäjä ei osannut eikä tiennyt mitään. Uskomatonta! Jos olisi vainoharhainen, tulisi mieleen tahallinen sabotaasi. Jonkun, joka ei halunnut tapahtuman onnistuvan.

Mutta ihmeitä tapahtuu! Yleisö oli myötäinen. Se odotteli hymyssä suin, että homma pääsi alkamaan. Ihmiset seurustelivat keskenään, joivat kahvia ja söivät pullaa. Tarjoilu toimi. Kiitos nohevien Generaattorin ja Rauniokaupungin talkoolaisten. Ja puitteethan olivat miellyttävät. Senkin em. väki osaa luoda, lämpimän leppoisan tunnelman. Jälkeenpäin ajatellen myös se, että ihmiset viihtyvät ja nauttivat tilaisuudesta ilman kaljatelttaa, on hieno homma. Aina ei tarvita viinaa kyytipojaksi. Silloin kun tuote on muuten korkealaatuinen, nautinnollinen.

Näytösten kuluessa ja päätyttyä saimme paljon kannustavaa palautetta, kiitoksia ja kehuja. Monet ymmärsivät tekniikan ongelmia, niitä nykyään piisaa joka paikassa. Kun silmät tottuivat pieneen screeniin, katsoja pystyi nauttimaan upeista lyhytelokuvista. Niitä esittämämme filmit todella olivat. Hyviä ja vieläkin parempia. Ymmärrettävistä syistä maailmallakin palkittuja. Ja näimme myös yhden maailmanensi-illan. Vaikuttavan 'Hätäkutsun'.

Pieni paha mieli haihtui mielestä kaikkien halausten, hymyjen ja kiitosten myötä. Ei voinut muuta kuin ihmetellä ihmisten myötämielisyyttä, sympatiaa ja iloa siitä, että tällaistakin herkkua kajaanilaisille tarjotaan. Muun kulttuuritarjonnan lisäksi. Sillä sitä Kajaanissa on. Riittävästi. Kuten joku totesi: "kaikkiin ei edes ehdi". Nyt aloitetun perinteen toivotettiin jatkuvan ensi kesänä.

Itselleni iso ilo oli myös tutustua ohjaajavieraisiimme Hannes Vartiaiseen ja Pekka Veikkolaiseen. Viksuja, osaavia, miellyttäviä ja hauskoja nuoria miehiä, jotka ovat nöyriä taiteensa edessä, mutta silti ylpeitä tekemisistään. Heillä on sisua, vaistoa ja näkemystä. Nähdyt elokuvat olivat huikeita, niin 'Hanasaari A' kuin 'Erään hyönteisen tuhokin'. Näin ne kaksi kertaa ja kun olin saanut kuulla elokuvien tekemisen taustoista ja vaiheista, niiden arvo nousi entisestäänkin.

Hienoa että Hannes ja Pekka pääsivät jo päivällä kertomaan paikallisille opiskelijoille, kuinka unelmista tehdään totta. Kuinka upeisiin suorituksiin voi tavallinenkin ihminen (tavallaan tavallinen) päästä, kun on valmis satsamaan tavoitteen saavuttamiseksi, antamaan aikaa asioiden tapahtua, näkemään vaivaa haluamansa eteen ja varsinkin uskomaan asiaansa ja siihen, että kaikki asiat järjestyvät. Pekka ja Hannes elokuvineen saivat nuoret kuuntelemaan lähes hiiskumatta esityksen perjantai-iltapäivällä, viimeisellä tunnilla. Päälle päätteeksi lukion elokuvantekokurssi täyttyi, kiitos kiintoisan ja innostavat esityksen. Eikä siihen tarvittu show'ta eikä ylisanoja. Vain sitä, että he olivat läsnä, aitoina omina itsenään. Miten se lämmittikään minun sydäntäni.

Katselkaamme lyhytelokuvia aina, kun tilaisuus on! Vaikkapa sitten Pieni lyhytelokuvayö 2014.



ps. Käyhän huviksesi katsomassa, mitä muuta Veikkolaisen Pekka osaa, Pekuskashopissa.

Lahjoittamisen lumo 2

Olin tänään kuulolla seminaarissa, jossa kerrottiin, että Pohjanmaalla ollaan terveempiä ja elinvoimaisempia kuin muualla Suomessa. Koska siellä talkooperinne elää edelleen. Yhdessä tekeminen ja onnistuminen tuntuu hyvältä.

Minä uskon sen. Olen ollut monessa hommassa mukana, sellaisessa, jota voisi kutsua talkoiksi. Kun yhdessä tehdään ilmaista työtä jonkun päämäärän eteen. Mukana olemisen ilosta.
Lauluyhtye Alli oli välillä valmis maksamaan itse siitä, että pääsi esiintymään yleisölle. Lauluja, joiden eteen oli nähty vaivaa viikonloppu jos toinenkin.
Kainuun lausujien esitykset valmistellaan pyyteettä. Ne pienet korvaukset esiintymisistä, joita joskus saadaan, menevät Lausujien kassaan yhteiseen hyvään.
Runoviikko Kajaanissa perustuu talkoolaisten vapaaehtoiseen panokseen tilaisuuksien emäntinä ja ovimiehinä.

Tänä kesänä olin myös mukana toisessa kainuulaisessa tapahtumassa, Kuhmon kamarimusiikissa, jonka sujumisen edellytys ovat sadat talkootyötunnit. Eräs vanhempi kahvinkeittäjärouva Kontion koululla kertoi minulle, tiskarille, ettei hän ollut 20 vuoteen käynyt yhdessäkään konsertissa, vaikka se olisi ainoa palkkio, jonka talkoolaisena toimimisesta saa. Hän oli ollut mukana kaikki ne vuodet ihan vain mukanaolemisen ilosta. Kyllä siinä pitää jotain kummaa vetoa olla. Kuulumisessa ryhmään. Yhdessä tekevien ryhmään.

Viimeisin vapaaehtoinen (lue: palkaton) homma, jossa olen mukana on 'Pieni lyhytelokuvayö'. Kaverini Markku Heikkinen, dokumenttiohjaaja, oli kehitellyt mielessään ideaa tapahtumasta, jossa kajaanilaisille tuotaisiin nähtäville suomalaisten lyhytelokuvantekijöiden tekosia. Ilmaiseksi. Harvinasta herkkua täällä periferioissa.
                                     

Markku kokosi yhteen asiasta kiinnostuneita kajaanilaisia tuttaviaan. Ja kun monta kylähullua katsoo toisiaan silmiin, alkaa syntyä. Huolimatta siitä, että skeptisimmät eivät usko hommaa polkaistavan parissa viikossa ilman rahaa. Näinä kolmena valmisteluviikkona asiat ovat loksahdelleet kohdalleen. Yksi on ottanut hoitaakseen yhden homman, toinen toisen, kolmas seuraavan, ja niin kaikki alkaa olla valmista huomiseen h-hetkeen.

Kajaanissa on valtavasti kulttuurijuttujen tuottamiseen liittyvää osaamista. Tekijöitä on vaikka mihin hommaan. Sivusta saa ihailla ja ihmetellä. Eikä kukaan ole kyselemässä palkkion perään. Porukka uskoo asiaansa, hoitaa hommansa ja tsemppaa toisiaan. Pienestä voi lähteä ja saada aikaan jotain uutta, erilaista. Joka tuottaa kanssaihmisille iloa. Myös yleisöille. Ei vain tekijöille itselleen. Vaikka sekin on merkittävää, ei kai tällaista muuten tehtäisi.

Aina välillä sitä miettii, mihin kaikkeen tulee lähteneeksi mukaan. Kun mahdollisuuksia tekemiseen tulee jatkuvasti eteen. Mutta heti seuraavassa hetkessä on ihana kuulua porukkaan, joka toimii ja saa aikaiseksi - kts. Kainari. Ihan sulasta hulluudesta. Elämänilosta.

Tekojaankin voi lahjoittaa, talkoilemalla. Kiitti kaverrrit!

-

Lahjoittamisen lumo 1

Tiedätkö, että lahjoittamisesta tulee niiiiin hyvä mieli?! Parempi kuin myymisestä. Antaa sitä pois sitten mitä vaan. Kirjoja, levyjä, aikaa, sanoja, tekoja, hymyjä, pusuja, läheisyyttä tai lämmintä kättä. Ihan hypittää sydäntä, rakkaat, silloinkin kun niistä luopuu.

Sanotaan, ettei lahjoittamisistaan pidä numeroa tehdä. Mutta pakko minun on puhua tästä. Tänään.

Lahjoittelun ilo tuli minun elämääni pikkuhiljaa. Tai tarkemmin ajatellen onhan se ollut minussa aina, äidinperintönä, mutta erilaisessa muodossa. 

Ennemmin ostelin kaikille vaikka mitä, lahjoiksi. Sittemmin lahjoiksi silloinkin, kun ei ollut mitään erityistä syytä. Teki mieleni vaan ilahduttaa läheisiäni. Myöhemmin aloin tehdä käsilläni kaikenlaista potentiaalista lahjoitettavaa. Lahjoin siitä ilosta, että osasin tehdä. Jotain omilla pikkukätösilläni. Villasukkia, huoneentauluja, nappikoruja. Nyttemmin lahjoittelen olemassaolevaa omaisuuttani. Sitä tarvitseville, tai muuten vain hyvään kotiin.

Lahjoittaminen liittyy monesti johonkin riittiin omassa elämässä. Luopumisiin. Ihmisistä, asioista, ajatuksista. Kun symbolisesti pitää osoittaa, itselle lähinnä, ja elämälle, että tekee asioita vanhan mennä ja uuden tulla. Tilalle.

Entisen elämäni tavaroista olen luopunut kiihtyvään tahtiin. Monet sellaiset tavarat, jotka luulin ikuisesti tärkeiksi, ovat nyt jossain muualla. Sunnuntaina ystäväni vei yhden entisenelämäni taulun omalle seinälleen. Sain vastalahjaksi taulun, joka kertoo enemmän minusta, tänä päivänä. En halua kieltää mennyttä, mutta sillä en tahdo nykyisyyttäni täyttää. Sitä paitsi ajatukset säilyvät mielen sopukoissa, sieltäkin ne voi kaivaa esiin. Halutessaan hyvästi muistaa. Virikkeitä muistamisiin tulee vastaan joka päivä, nurkkien takaa, sivuilta ja sivustoilta. Ei tärkeimpiä asioita unohda.

Olen luopunut myös kirjoista. Pysyvistä rakkaistani. Joista en osannut männävuosina kuvitellakaan luopuvani. Mutta niin vaan olohuoneen nurkassa on kolme laatikollista kirjoja, joista kyläilijä voi lähtiessään ottaa haluamansa. Äsken vein Generaattorin Iippa-ryhmään kaksi kassillista lastenkirjoja. Hyvään tarkoitukseen. Vastaanottaja ilahtui. Ja minä. Hyvä mieli nauratti ääneen. Ja päivä valostui entisestään.

Ullakolla minua odottaa ainakin kymmenen laatikollista vaatteita. Joista en ole raaskinut luopua, jos joskus niitä vielä pitäisin, kun niin kivoja ovat. Pengon ne joka kesän ja talven alussa läpi, mutta otan käyttöön vain muutaman. Tänä kesänä tajusin, etten tule niitä käyttämään koskaan. Kirppareilla niistä ei saa montakaan euroa. Pitämättömistäkään vaatteista. Ne eurot menevät pöydän vuokraan. Aion lahjoittaa ne kaikki pois. Kunhan sattuu kohdalle autoileva ystävä, jolta saan kuljetusapua. Entrinkiin.

Luopumisen helpottumisesta - kyllä kyllä, siitä tulee kerta kerralta helpompaa ja iloisempaa  - on muutoinkin hyötyä. Männävuosina itkin jokaista äidinaikaista astiaa, joka meni rikki. Nyt olen rikkonut (vahingossa) TommyTabermann-shamppanjalasit, jotka tyttäreni antoi minulle 50-vuotislahjaksi. Harmittihan se, mutta sirpaleet tietävät onnea. Kliseinen lohtulause. Mutta se toimii. Ja itselleen voi uskotella tapahtumien synkronisiteetin.

Aion jatkaa lahjoittamisen ja luopumisen linjoilla. Hyvän mielen takia. Itsekkäistä syistä. Niin kuin kaikki tekomme teemme. Sanoo kuka vaan mitä vaan.

-

ps. 'Lumo' lipsahti otsikkoon Aitoahon Pirkon tämänpäiväisestä kolumnista. Kiitos, Pirkko, tahattomasta lahjoituksesta.

Tervehtiminen kortilla

En lakkaa hämmästelemästä. Tuttuja ihmisiä, jotka eivät tervehdi. Samassa tilassa oleillessa tai kadulla vastaantullessa. Tai jopa samaan pöytään, samaan seurueeseen istahtaessa. Niin minulle kävi taas pari päivää sitten. Olin ihan ällikällä lyöty.

Jos emme olisi koskaan vaihtaneet sanaakaan, sen ymmärtäisin. (Vaikka heitäkin on, jotka tervehtivät ilman että tiedämme toisistamme mitään, paitsi sen, että kuljemme samoissa paikoissa, tulemme silloin tällöin vastakkain.) Silti toista voi tervehtiä, tunnistamisen merkiksi. Sen merkiksi, että olemme olemassa. Toistemme maailmassa. Se saa aikaan hetkellisen hyvän mielen. Hymyileminen. Pienikin hymy.

Joskus varmaan itsekin jätän tervehtimättä, kun en ajatuksissani huomaa jotakuta tuttua. Mutta jos kohtaan tutut kasvot, tervehdin. Olen ollut niin paljon erilaisissa porukoissa elämäni aikana, ja jo Kajaanissa asuessanikin, etten aina muista, kuka tervehtimäni henkilö on, mistä hänet tiedän tai tunnen. Mutta tuntisin itseni pöljäksi, jos en moikkaisi. Ja mitä se haittaa, jos huikkaa hei'n jollekin tutuksi luulemalleen. Ei minua ainakaan haittaa, jos en tunne moikkaajaani. Eihän sitä halailemaan tarvitse ruveta, pelkkä nyökkäys ja/tai äänetön huulien heiluttelu moi'nomaisesti riittää, tervehdykseksi.

Pöljäksi tunnen itseni silloinkin, kun minun tervehdykseeni ei vastata. Katsotaan muualle tai ollaan olevinaan, ettei muka nähdä, vaikka ihan selvästi nähdään. Pohdiskelen monesti heti tapahtuman jälkeen, jätänkö seuraavan kerran tervehtimättä kyseistä ihmistä vai jatkanko itsepäisesti tervehtimistä, koska joka tapauksessa tunnemme toisemme. Kumpi tuntuu  minusta paremmalta, olla typerä tuntemattomien tervehtijä vai moukka tervehtimättä jättäjä. Pitäisikö lopettaa turhat tervehtelyt...

Onhan olemassa suhteellisen hyväksyttäviäkin syitä olla tervehtimättä. Jos vaikka ei oikeasti noteeraa huonon näön takia. Tai että ei pidä tapanaan tervehtiä kuin tuttuja tuttuja. Todella tuttuja. Ei mitään epämääräisiä jossain vain kohdattuja. Tai on ujo. Vaikka luulisi, ettei ujo ja pelokas nimenomaan kehtaisi käyttäytyä huonosti.

Olen silti taipuvainen etsimään vikaa on siitä toisesta, kertakaikkisen huonoista käytöstavoista. (Eihän minussa voi olla mitään niin kauheaa vikaa, että minun tervehtimisenikin olisi arveluttavaa, epämiellyttävää, vastenmielistä tai merkki jostain pahasta teostani, jota en muista, tai ole huomannut tehneeni.) Tykkää jostakusta ihmisestä tai ei, voi häntä tervehtiä silti. Mutta vaatiahan en voi mitään, keltään. Jokaisella on oikeus määritellä omat tapansa olla tekemisissä ihmisten kanssa. Ovat ne 'Käytöksen kultaisen kirjan' mukaisia tai ei.

Kerroin eräälle kaverilleni, ettei hänen kaverinsa, jonka kanssa olemme olleet samoissa tilaisuuksissa ja puheseuroissa monta kertaa, tervehdi minua koskaan. Katsoo vain päin, muttei sano mitään, vaikka hihamme hipoisivat toisiaan. Kaverini selitti, että menee todella pitkään ennen kuin se kaveri hyväksyy toisen omaan tuttavapiiriinsä. Voi hyvänen aika! Mitä hänen päässään oikein liikkuu? Mitä hän itsestään oikein ajattelee?

Nykyisin minua useimmiten hymyilyttää moinen mielenosoitus kanssaihmisiä kohtaan. Mutta kyllä se myös hyhkittää: Mitä hemmettiä se oikein meinaa?!
Ja mikäs se minä itte luulen olevani, kun kaikkien pitäisi minua tervehtiä, joku kuningatar Elisapetti vai...

Kuvista ja todellisuudesta

Tämä päivä on pyörinyt valokuvien ympärillä. Luin heti aamusta kiintoisan jutun, jossa todettiin, että omakuvien katsominen on prosessi: http://www.city.fi/tyyli/blogit/2470/kuvastukseni/124142

Paula Ojansuu kirjoittaa: "Itse itsestä otetuissa kuvissa päätät ja kontrolloit miltä näytät. Joskus ne ovat kuvia joita on helpointa itsestä katsoa. Sinä valitset jokaisen raajan asennon, ja myöskin muu outfittisi on määrämälläsi tavalla."

Tiedän. Nykyisin tulee otettua itsestä kuvia suht' tiuhaan. Facebook-sivua varten. Ne eivät ole valokuvauksellisesti kummoisiakaan. Minulla on kepoinen idioottikamera ja toinen kamera kännykässä. Valituksi tulevat sellaiset otokset, joista välittyy jotain olennaista siitä hetkestä. Sen lisäksi niissä haluaa näyttää kohtalaisesti sellaiselta, miltä toivoisi näyttävänsä, näine näköineen.

Ojansuu jatkaa: "Dokumentaariset ja varsinkin salaa otetut kuvat voivat olla joskus itsestä kaikista vaikeimpia katsoa. Näissä kuvissa et näe itseäsi sellaisena kuin normaalisti peiliin (tai iPhoneen) katsoessasi."

Jos joskus ohimennen huolimattomasti katsoo itseään näyteikkunan tai vaatekaupan peilistä, näky on hyvin toisenlainen. Ei ollenkaan sellainen kuin millaiseksi itselleen poseeratessa ja viisitoista kuvaa räpsittyään saa kuvansa asettumaan. Tässä iässä sen pystyy minuutissa unohtamaan, todellisen habituksensa. Vaikeammin unohdettavia näkyjä ovat esim. lehtikuva tai videon pätkä, jossa maha pömpöttää törkeästi ja naama näyttää ällöttävältä positiivarilta. 

Ojansuu jatkaa vielä: "Toiselle poseeratut kuvat taas ovat joko järkytys tai ihastus. Riippuen hyvin paljon kemioista kuvaajan kanssa. Ja miten ammattitaitoinen tai onnekas hän on saamaan sinusta parhaat puolesi esiin, ja saako hän sinut rentoutumaan/ haluttuun tunnetilaan."

Senkin olen kokenut. Exäni osasi ottaa minusta mieluisia kuvia, ja esim. Sirviön Teemu, jonka otti oheisen kuvan POMOn käyttöön. Oli ja on ihanaa kuvitella näyttävänsä edes jotenkin hyvältä, edes joskus, edes jostain kulmasta, edes jossain valossa, edes kuvassa. 

Kun itsetutkiskeluvaiheeni oli pahimmoillaan, tein jonkun gurun neuvosta itselleni kuvagallerian niistä kautta-aikojen kuvista, joista mieleni tulee hyväksi, jotka voimaannuttavat minua. (Miina Savolainen on nykyään valokuvavoimauttamisen guru.) Albumi on minulla vieläkin tallella. Sitä täydentelin tänään. Itsetunnon kohotukseksi.
Sen albumin vastapainoksi ja itseni koulimiseksi keräsin aikanaan yhteen pinoon myös kaikki ne kuvat, joissa olen epäonnistunut, hävettävän ruma. Tutkiskeltuani kuvien kautta armotonta minäkuvaani, palautin ne takaisin arkistojen kätköihin. Talteen mutta unohduksiin.

Yksi kauheimmista julkisista kuvistani oli minun kirjahyllystäni kertovassa Kainuun Sanomien kuvassa. Se oli otettu laajakulmalla ja näytin siinä järkyttävältä. Halusin uskoa, että kamalammalta kuin todellisuudessa. (Itsesuojelusyistä en aio sitä tähän liittää.) En meinannut päästä siitä yli millään. Olin Lahdessa ja mietin, voinko enää koskaan ihmistenilmoilla näyttäytyä. Varsinkin kun se jäi googlattavaksi kaikelle kansalle. Sitä ei voinut piilottaa mihinkään, vain antaa olla, unohtaa. Ihmettelin kyllä, kuinka joku kuvaamisen ammattilainen, nainen vielä, saattoi toisesta naisesta pistää julki sellaisen kuvan. Se oli minusta ikävä teko. Hän ei voinut olla sitä tajuamatta. Ei millään. 

Tänä kesänä järkytyin myös. Piirretystä kuvasta. Eräs taiteilija teki ohimennen minusta karikatyyrin. Onhan minulla paksut käsivarret, ja onhan minun naamani kuin seinästä repäisty, ja olenhan miä valtavankokoinen, mutta... Silti en ymmärrä, miksi hän minut sennäköiseksi piirsi. Vaikka ihminen olisi kuinka iso rumilus, ei sitä tarvitse hänelle korostaa. Jäin miettimään kyseisen miehen vaikuttimia. Kenestäkään kenestä hän pitää, hän ei sellaista kuvaa piirtäisi, tai ainakaan sitä asianomaiselle näyttäisi. Miksi hän minua näpäytti?! Hän tiesi kyllä, miltä minusta tuntuisi. Tai ehkä hän halusi käänteisen psykologian kautta vihjata, että voisin laihduttaa. Eli ajatus taustalla oli kuitenkin hyväätahtova.
Aioin ensin jättää kuvan muistuttamaan itseäni raadollisuudestani. Tai jopa laihdutuskannustimeksi jääkaapin oveen. Mutten kyennyt. Negatiivisuuden kautta en tule kannustuneeksi. Revin kuvan. Unohdan. Muistan sen vain pahimpina itsesäälin hetkinä. Sen verran saa todellisuutta paeta, itseään tuntevakin ihminen.

Nooh. Vähän sen jälkeen tulin hyvästi huomatuksi useamman ihmisen, useamman miehenkin taholta, joten ehkä minua sietää vielä katsella. Ihan nenäkkäinkin. Niin on nainen herkästi heiluteltavissa. Myönnän.

Ulkonäkö on vavahduttava asia, kun sopivasti sattuu, vielä tässäkin iässä. Vaikka itsensä kanssa sinut onkin. Lähes aina. Kuviensakin kanssa.

Rauha hänen olemukselleen!

Rakkautta ennen...

Jos minulta nyt kysytään kaikkien aikojen parasta elokuvaa, vastaan: "Rakkautta ennen..."- trilogia: 'Rakkautta ennen aamua (Before sunrise)', 'Rakkautta ennen auringonlaskua (Before sunset)' ja 'Rakkautta ennen keskiyötä (Before midnight)'.

Se on rakkautta. Se on ihmissuhdedraamaa. Se on yksinkertaista. Se on totta, joka sana.

Se on enemmän teatterimaista kuin elokuvataidetta. Mutta pelkästään näyttämöllä tarinat eivät toimisi samoin kuin nyt. Taustalle tarvitaan Wien, Pariisi ja Messinia. Silti pelkistetyt yhden päivän tarinat ovat täyttä elämää. Avainkohtauksia Jessen ja Celinen elämässä.

Näiden elokuvien dialogi on häikäisevää. Aivan kuin Julie Delpy ja Ethan Hawke eivät näyttelisi ollenkaan. Kuin katsoja seuraisi heidän oikeaa elämäänsä, jota nyt vain on satuttu kuvaamaan. Ilman että kukaan varsinaisesti olisi kameran takana kuvaamassa tai ohjaamassa. Tai varsinkaan että sitä olisi muka käsikirjoitettu. Näyttelijät ovat olleet mukana käsikirjoittamassa, mutta sekään ei selitä kokonaan sitä, miten dialogi toimii käsittämättömän jouhevasti ja on niin uskottavaa. Olen katsellut kaksi ensimmäistä osaa 4-5 kertaa, enkä ole huomannut mitään, mikä epäilyttäisi minua. Uskomattoman pitkiä keskusteluja on kuvattu yhdellä otolla. Ihailen.

Sen sijaan tunnistan jokaisessa elokuvassa suoria lainauksia minun elämästäni. Olen käynyt samoja keskusteluja, lähes sanasta sanaan mutta suomeksi. Olen tuntenut samoja tunteita, samalla intensiteetillä. Haudanvakavien äärihetkien välittömässä läheisyydessä on kepeää ja kipeää huumoria, tunneälykästä sanailua. Parantavaa, hyvää tekevää.
Jesse: "You are the fucking mayor of Crazytown, do you know that? You are!"

En voi olla luulematta, että Delpy, Hawke ja käsikirjoittaja-ohjaaja Richard Linklater ovat kokeneet samaa kuin elokuvan Jesse ja Celine. Ja minä. Samuuksia, vertaisia ainakin minä haen, tiedostamattani osin mutta silti. Elokuvista, teatterista, kirjoista, kuvataiteista, tanssista. Ja kun 'Before midnight' on kuvattu vielä rakkaassa Kreikassani, niin voiko ihminen enempää elokuvalta pyytää.

'Rakkautta ennen' -elokuvat ovat ihmisenkokoista elämää. Tavallista elämää. Niissä puhutaan oikeista asioista. Ollaan kikkailematta. Ja mikä huikeinta, elokuvat on tehty oikeasti yhdeksän vuoden välein, ihan niinkuin tarinoidenkin välillä on yhdeksän vuotta. Päähenkilöt vanhenevat oikeasti, elävästi elämässä. Se on loistava toteutustapa, liekö suht' ainutlaatuinenkin...

Kahdessa ensimmäisessä osassa ei juuri muita henkilöitä ollut. Kolmannen osan alkupuolella on mukana myös eri-ikäisiä peilejä pääpariskunnalle. Se sai aikaan uutta säväystä sekä trilogiaan että rakastavaisten suhteeseen. Niinhän rakkaudellekin käy, se muuttuu ajan kuluessa, mutta se voi silti jatkua, rakkautena, ei vain tottumuksena, tai siitä pelosta, ettei uskalla luopua huonosta suhteesta. Jesse ja Celine uskaltavat panna rakkautensa koetukselle puhumalla avoimesti siitä, mikä ei tunnu hyvältä, mikä sattuu. Kuten Celine hotellihuoneessa toteaa, riitely on mahdollisuus eteenpäin menemiseen, hyviin muutoksiin parisuhteessa. Ainoastaan niin särmät hioutuvat kestävän rakkauden suuntaan. Ei niin, että kipeydet lakaistaan maton alle ja ollaan niin kuin ei oltaisikaan. Kulisseja muille ja itselle ylläpitäen. Rakkauteen voi luottaa - pikkupettämisistä huolimatta. Paradoksaalista kyllä.

Rakastan tätä trilogiaa, ja myönnän, että itseni takia. Mutta miten muuten voisikaan taideteoksia arvioida. Objektiivisuuteen taipuvaiset kriitikotkin ovat oman historiansa muokkaamia. Eivät hekään pysty sulkemaan omaa elämäänsä kritiikkiensä ulkopuolelle.

Ilokseni huomasin juuri, että Hesarin Pertti Avola antoi viimeisimmälle elokuvalle viisi tähteä, kehui samalla edellisiäkin, mutta piti tätä parhaana. En osaa sanoa, onko joku näistä kolmesta mielestäni paras. Paikallinen elokuvafriikki Kainuun Sanomien Seppo Turunenkin piti kolmosesta. Vaikkei ollut aiempia osia nähnytkään. Hänen kritiikkinsä otsikkoa en kyllä tunnista. Mutta whose care.

Minulle 'Rakkautta ennen' on kokonaisuus. Täydellinen kokonaisuus. Aion katsoa kaikki kolme elokuvaa vielä monta kertaa. Nautin huipputekijöistä, huipputyöstä. Ihailen ihailemasta päästyäni.

'Rakkautta ennen keskiyötä' elokuvan kreikkalaisen illallisen aikana vanhempi rouva Natalie sanoo: "Like sunlight, sunset, we appear, we disappear. We are so important to some, but we are just passing through."

Kuhmon henkeä

Olen viettänyt pari viikkoa kamarimusiikillista aikaa Kuhmossa. Olen talkoolainen ja hoitelen pääosin majoitushommia. Tein syrjähypyn myös Kontion kahvilan tiskarina. Ja parhaillaan vahdin pyykkikonetta, kun jollekulle kävi kämmi.

Koen eloni etuoikeutetuksi, kun olen saanut töiden ohessa kuunnella konsertteja sen minkä ennätän. 'Ihminen saa mitä toivoo' toteutui jälleen kerran, ja sellaisella tavalla, jota ei osannut ennustaa. En ainoastaan päässyt Kamarimusiikkiin vaan pääsin tänne koko festivaalin ajaksi ja vähän ylikin. Huh ja kiitetty!!!

Täällä on paljon väkeä. Monissa konserteissa talkoolaiset joutuvat istumaan portailla, kun kaikki istumapaikat on täynnä sanankuulijoita, tai siis sävelten. Se on hienoa! Portailla istuen pääsee samaan fiilikseen kuin penkissäkin. Ja näin Kamarimusiikin tulevaisuus on taattu eteenkin päin.

Kuuntelin äskettäin radiosta ohjelmaa, jossa toimittaja ruoti näkemiään oopperoita. Joka ainoasta oopperasta hän löysi negatiivista arvosteltavaa ja niitä hän ensimmäiseksi korosti. Varsinkin lavastukset olivat aina huonoja. Hänelle syntyi outoja mielleyhtymiä kaikesta, minkä lavastaja oli esille pannut. Miksi ihmeessä hän pyrkii niitä livenä katsomaan. Kuuntelisi vain radiota ja cd-levyjä. Saisi lavastaa mieleisensä näyttämön joka oopperaan.

Kuhmossa henki on ihan toinen. Yleisö on kiitollinen kaikesta kuulemastaan. Taiteilijat kutsutaan lähes aina uudelleen kumartamaan, vaikuttavimmat montakin kertaa. Usein kiihkeisiin aplodeihin onkin syytä. Täällä on vain hyviä ja loistavia esityksiä. Lähes.
Ainoa taiteilija, joka on jätetty pariin kertaan yksille kumarruksille, on ollut Erik Erikssonin kuoro. (Niistä konserteista, joissa olen ollut kuulemassa.) Minun mielestäni syystä. Porukka on taitava, mutta kyseiset esitykset olivat aika lailla läpihuutokeikkoja. Minun korviini. Innotonta ja huolimatonta. Kuunnellessa tuli mieleen monta suomalaista kuoroa ja yhtyettä, jotka ovat ainakin yhtä hyviä tai parempiakin. Ja jotka ottaisivat ehkä vakavammin tällaiset konserttiputket. Vaikka taiteilijat esittävätkin kuhmolaiseen tapaan vain yhden kappaleen konsertissaan - ja ehkä juuri siksi.

Viimeisenä iltanaan he kyllä olivat huikeita esittäessään supervaikean Magnus Lindbergin teoksen 'Songs from North and South'. Ylen taitavaa, mutta vähemmän koskettavaa. Jota itse musiikilta toivon. Tunteita. Kuorolaisilla oli ääniraudat, joilla he kilauttelivat otsaan ja pohkeeseen pysyäkseen nuottikartalla. Ja kelpaahan sellaista musikaalisuutta näyttää, ja katsella. Ainakin joskus. Mutta kerta kuuleminen riitti minulle.

Hmmm... Nythän huomaan, että itsekin rupean kriittiseksi. Kun on aihealue, josta jotain tiedän. Kuorolaulusta siis. Ihan kuten tuo aiemmin mainittu radiotoimittajatar. Hyi minnuu!

Vaan summa summarum. Viimeisiä konsertteja soitellaan tänään ja huomenna. Pari taidan itsekin vielä kuunnella, vaikka enin musiikillisten elämysten nälkä onkin tyydytetty vähäksi aikaa - 25 konserttia on takana. Paljon tyytyväisiä kuulijoita olen kohdannut ja kuullut. Läheltä ja kaukaa tulleita. Myös talkoolaisia, jotka urakalla kuuntelevat kamarimusiikkia ja heitä, jotka eivät ole ikinä yhtään festivaalikonserttia kuunnelleet, mutta antavat sille silti työpanoksensa vuosi toisensa jälkeen.

Lisäksi olen tutustunut talkoolaisten ja festivaalityöväen ahkeraan, aikaansaavaan, taitavaan ja joustavaan joukkoon. Ette arvaakaan kuinka valtavasti asioita pitää ottaa huomioon, että tällainen festivaali pyörii niin, että yleisö luulee se on vain a piece of concerto. Työmäärä taustalla on mahoton. Todellakin. Olen sen omin silmin todistanut näiden viikkojen aikana. Ja se mitä olen nähnyt, on vain pieni osa siitä työstä, joka on talven aikana tehty, ja menneinä vuosina. Ei kaikki tämä sutjakka sujuminen ja Kuhmon henki ole tyhjästä nyhjästy. Ihailen toiminnanjohtajaa, tuottajaa, esimiehiä ja koko sakkia.

Nyt minä odotan kotiinpääsyä. 24/7 -päivät ottavat voimille, vaikka musiikillista virvoitusta olenkin saanut kylliksi. Kokenut talkoolainen kertoi minulle, että tähän aikaan festivaalia uhotaan, ettei koskaan enää tällaista ruljanssia vapaaehtoisesti. Mutta kun kevät koittaa ja Rusasen Sari kyselee, tuletko taas kesällä mukaan, niin siihen vastataan 'kyllä'. Sen täten todistavat pitkät Kamarimusiikkiurat - nuorella väelläkin kokemusta on vuositolkulla.

Onpahan tämä ollut mielenkiintoinen, antoisa pesti. Taiteilija-asuntolanhoitajuus. Yhden kesän kamarikriitikkopohjalta, pari kertaa Kuhmossa pikaisesti käyneenä. Eräs kajaanilainen tuttu kysyi tavatessa: missäs roolissa sinä täällä olet?! Niin. Ensi kesäksi harkitsen hakeutumista autonkuljettajaksi, ehkä. Sellainen miä taidan olla. Suhteellinen sivustaseuraajaa yhdessä jos toisessakin tapauksessa.

Väristä kutinaa

Vaikka rutistun enkä kutistu, on minulla omia pinnallisia ilonaiheita. Kuten värit.

Tutut vuosien takaa muistavat minun mustavalkoisen kauteni. Se alkoi jo ennen äidin kuolemaa ja jatkui kymmenisen vuotta sen jälkeen.

Kun kuoropaitoja tilattiin, minulta ei kysytty minkävärisen otan. Ja kun kesäleirillä puin päälleni valkoisen paitapuseron, jonka hihassa kulki ohuenohut punainen raita, se sai valtavaa huomiota kuorokavereideni keskuudessa.
Mustan eri sävyistä olin hyvin tarkkana. Kuten oli myös kollegani Merja. Eräällä ay-risteilyllä vaihdoimme mustia puseroita, jotta ne sopisivat paremmin housujemme mustaan. 

Elämäni oli kovin mustavalkoista, myönnän. Värikästä mustaa mutta silti.

Jokunen vuosi sitten, sapatin seurauksena, oranssi tunki esiin. Ensin sisäisesti ajatuksena elämänilosta ja -voimasta. Sitten ulkokuorissani.

Nyt vaatteeni värisevät uutta. Istuin eilen Kuhmo-talon terassilla ja tunsin olevani auringonpaisteen kanssa yhtä. Ympärilläni oli enimmäkseen mustavalkoista väkeä, tai muuten vaatimattoman väristä, kesään nähden kalvakkaa. Yksi sitruunankeltainen housupuku, pari punaista huivia, yhdet lilat aurinkolasit osuivat silmään. Ja tietenkin yhdet oranssihkot housut, miehen jaloissa. Vaikka ne aika harvinaisia ovatkin, niin niitä Kuhmossa näkyy silloin tällöin. (Näen ne jo kaukaa, sillä odotan oranssihousuisen miehen kosintaa. Aion vastata siihen 'kyllä'.)

Siinä ohessa näin muutakin, josta peilautuivat omat ulkonäkökummajaiseni.

Kaksi kuusikymppistä hoikansimpsakkaa rouvaa minglaili mustavalkoisissa kesämekoissaan ja korkeissa koroissaan. Sukattomat sääret olivat muodoltaan sorjat, mutta suonikohjuiset, mustelmaiset ja ryppyiset.
Voisin ottaa opikseni. Hymy ja ryhti kiinnittää enemmän huomiota kuin ruttuiset polvet ja kelmeän värinen iho. Ellei heitä katsele sillä silmällä alaviistosta kateellisesti panetellen. Voisin ehkä tunnustaa, minä, jonka vyötäröltä ei uumaa löydy.
Itselläni on ollut aina pohjeongelma. Joskus 90-luvulla se iski armottomasti, huolimatta exäni vakuutteluista, että niitä kelpaa näyttää. Minusta ei. Päätin, etten mene Kreikanlomilla edes uimaan ilman mustaa kaapua, jollaisessa kreikkalaiset lesket vedessä vilvoittautumassa käyvät. Nooh, uin uikkareissa, mutta trauma jäi pysyväksi. Siksi näen toistenkin pohkeet.

Ikä tuo levollisuutta ulkonäön suhteen. Osaksi siksi, ettei enää luulottele onnen tai menestyksen liittyvän siihen. Osaksi myös siksi, että oppii konstailemaan omien ulkonäöllistenkin heikkouksiensa ja vahvuuksiensa kanssa. Nykyään vahvuuteni keskittyvät omasta mielestäni lähinnä suun seutuville. Huulteni kaarista en ole vielä tähän ikään mennessä löytänyt vikaa. Pidän hymystä kiinni. Huulilla, vaatetuksessa ja elämässä.

Vaikka sinut olemmekin, 55 vuottani ja minä, ikä ja ulkonäkö on ollut viimeisen vuoden aikana monasti mielessä. Alan olla yhä enemmän äitini näköinen. Ja ilmiselvästi ikäiseni. Kriisiytymään en silti ala. Hyvä näin.

Tänä aamuna näin televisiossa nuoruuden kaverini Jopen. Lukioaikana vaaleakiharaisen salskean poikamaisen nuorukaisen. Oli hämmentävää nähdä kaikki se tuttu vanhemmaksi muuttuneena. Vaalea ja salskea hän näytti olevan edelleen, mutta poskien silo, jota aikanaan ihailin, oli karhistunut keski-ikäisyyteen. Siitä voi päätellä paljon itsestään.

Toivottavasti myös omien kolttujensa väristä.