Tapasin Ollin.
Olemme keskustelleet kirjakaupalla lukemisesta jokusen kerran. Ja baarissa musiikista. Rönsyilleet aiheesta sivummallekin - adhd:sta tai muusta syystä. Vaikka eihän muu elämä vierasta ole kirjallisuudelle eikä musiikillekaan. Puheiden päätteeksi löimme kättä päälle, että marraskuussa pidetään Baronissa ukulele-kurssi. Meidän myötävaikutuksellamme. Vaihdoimme tietoja ryhtyäksemme facebook-kavereiksi. Ettemme unohda.
Tapasin Marjan.
Huomasimme sielunsiskouden kirjallisuusterapiakurssilla. Vaihdoimme muutamia kauniita sanoja puolin ja toisin säpostissa. Ryhdyttyämme fbkavereiksi on tapahtunut monta ihmeellistä asiaa. Olemme kohdanneet toisemme. Oikeasti kohdanneet. Ja lisää kohtauksia on tulollaan.
Tapasin...
Näitä tarinoita on moniaita j.fl. (jälkeen facebookiin liittymisen eli 4. lokakuuta 2007). Olen fbn ansiosta käynyt purjelentämässä, kirjoittanut improrunoja radioon, alkanut pitää julkista blogia, tavannut uusia ihmisiä, pitänyt yhteyttä vanhoihin, käynyt kylissä ja tapahtumissa extempoore ja vähän pidemmilläkin tähtäimillä, kuullut musiikkia ja lukenut juttuja, joista en tietäisi mitään ilman fbkavereiden myötävaikutusta, jakanut iloja ja saanut myötätuntoa... yms yms yms yms...
Siksi saan hepandereita yksisilmäisistä, vai pitäisikö sanoa yksikaistaisista fbkriitikoista. Luin jonkun jutun jossain sivustolla ja rupesin väittämään vastaan tuolle tuntemattomalle kritisijälle.
Juuei facebookiin ole välttämätöntä mennä. Elämää ilman facebookiakin on. Hyvää elämää. Mutta se, mitä siellä roikkuminen itsekullekin tarkoittaa, on suhteellista. Samanlaista kuin muutkin suhteet elämässä, väittäisin. Jos on pinnallinen live-elämässä, niin on sellainen fbssa. Jos ottaa ihmiset vakavasti elämässä, niin samoin heidät kohtaa fbssakin. Sitä paitsi, fbkeskustelut ovat monesti liveä, eläviä sekä ajallisesti että kaikessa värikkyydessään. Ja eikähän siinäkään ole mitään pahaa, jos on kevyesti kuulolla sellaistenkin kavereiden kanssa, joihin ei ilman fbtä pitäisi minkäänlaista yhteyttä, paitsi satunnaisesti tapaisi. Iloa voi saada sitäkin kautta. Kummallekin.
Siksi ärsyynnyn myös esim. Isä Peen puheista kirkossa. Kun hän keuhkoaa sähköisen median vastaisuuksia joka saarnassa. Kyllä vain, tänäänkin hautajaisissa. Voi että! Etten paremmin sano. Jokainen tekee makkaran mieleikseen, sanoi entinenkin kollega. Fb-makkarankin.
Ja se vasta paskapuhetta on, että ihmiset muka olisivat enemmän tekemisissä toistensa kanssa kodin ulkopuolella, jos eivät olisi fbssä. Höpöhöpöjahuomennalissää! Jos he eivät olisi fbssä, he eivät lähtisi yhtään enempää kylille ja kyliin, tai kilauttaisi kaverille. Kotonaan yskiskelisivät yksikseen. Huuhaisivat kuka mitäkin, omiaan. Toljottaisivat teeveetä kuten ennen vanhaan tai syljeskelisivät kattoon. Eivätkä lähtisi edes ulkomaille Sotkamoon. Olen varma.
Minun elämääni facebook on uskomattomalla tavalla rikastuttanut. Se on silkka ilo. Olen siitä niiiin kiitollinen. Mikäs sen mukavampaa kuin joskus yksinollessaan tsättäillä kaverin kamssa. Hyvässä lykyssä saatetaan lähteä samoin tein yhdessä oluselle, tai lounaalle, tai kävelemään, tai kirjoittelemaan, tai... Tai sitten vaan osoitetaan olevamme olemassa toisillemme, välittävämme toisistamme, iloitsevamme yhteisistä hetkistä, facebookilla tai ilman.
Huutelen (ainakin) kolminkertaisen Eläköön-huudon facebookille!!!
-
ps. Herraisä, onko siitä jo niin kauan, kun kaikki hyvä facebookin tarjoama on ollut elämässäni läsnä?!??? Aion juhlia viisivuotista fbtaivaltani tuona merkkipäivänä, 4.10.2012. Skoolia!!!
lauantai 25. elokuuta 2012
keskiviikko 22. elokuuta 2012
585 sivua ja varjoisia ajatuksia
Luin maailmanlaajuista kohua ja menestystä saavuttaneen Fifty Shades of Grey'n. Vastoin parempaa ennakkoluuloani ja perinteikästä tunnuslausettani "Minä vastustan!".
En lukenut sitä sanasta sanaan, kaikkia 585 sivua. Ekana iltana luin 48 sivua ja toisena hompsin loput. Koukutuin siis. Mistä tässä oikein on kysymys??? Ja jos en olisi "lukenut" kirjaa loppuun, olisin jäänyt ihan eri aatoksiin kuin nyt.
Teksti oli sutjakkaa, mutta heti aluksi tuntui että amerikkalaisen pinnallisuuden vaivaamaa. Mitään Twilighteja en tarinassa nähnyt, vaikka jossain oli tätä kirjaa siihen maailmaan verrattu. Heh, enhän ole nähnyt tai lukenut niitäkään. Mutta siis sitä, millaiseksi ne kuvittelen, juttujen perusteella.
Anastasian ja Christianin tarina - tai siis sen alku, tarinahan jatkuu kaksi kertaa yhtä paksun kirjan verran - herätti ajatuksia. Kymmeniä ajatuksia. Enemmän kuin sen etukäteen virinneen, eli miksi tällaista luetaan. Ja sen toisen eli miksi ihmiset haluavat lukea Toreyhaydeneitä, Stiglarssoneita, Nälkäpelejä... Tai tiedänhän minä, ja luulenkin, mutta silti.
Annan ajatusteni virrata...
- mikä on kirjan menestyksen salaisuus? pelkkä yksityiskohtaisesti kuvattujen seksikohtausten määrä?
- mikä on fantasioimisen ja toden ero? jos fantasioit raiskatuksi tulemisesta (kuten kai edelleen monet naiset ja ehkä miehetkin fantasioivat), et todellakaan halua kokea sitä oikeasti, ainoastaan leikkimielellä, siis kun tosiasiassa et halua mutta leikisti juu; oikea raiskaus on ihan jotain muuta
- ravistellaanko tässä amerikkalaista unelmaa miljonääri(i)n rakastumisesta?
- mikä on huoraamista? milloin se on hyväksyttävää?
- voiko (kalliiksi) huoraksi ryhtyjä pelastaa isäntänsä tai rakastunut ihminen rakastettunsa? opettaa häntä rakastamaan?
- osaako tämä nainen itsekään rakastaa?
- voiko äitiä pitää rakkauden asiantuntijana, koska hän on jo neljännessä liitossaan?
- selittääkö kurja lapsuus, ilmeisesti hyväksikäyttö yms, sadomasokismin? ja mitä sitten?
- mitä kaikkea rahalla saa? ihan antajan "vapaasta tahdosta"? entä epävarmoilla rakastamisoptioilla?
- millaiseksi muodostuu käsitys omasta seksuaalisuudesta, kun ensimmäinen rakastaja on sadomasokisti, vallan vammauttama?
- mihin kaikkeen sitä suostutaan rakkauden toivossa? mikä on rakkautta?
- miten ihminen sumuttaa itseään kuvitellakseen saaneensa juuri sitä mitä toivoo ja tarvitsee?
- mitä kaikkea manipuloiminen voikaan olla?
- mitä kertoo terapian mahdollisuuksista parantaa menneet kauheat kokemukset, kun terapoitava edelleen jatkaa toisten alistamista, kaikilla elämänalueilla ja saa toisen uskomaan, että kyllä hän tässä yrittää antaa mahdollisuuden myös rakastumiselle, oikealle rakastamiselle?
- miten ylistämällä alistetaan? ja näennäiskehumisella hämätään uskomaan, että enhän minä mitään sinulle väkisin tee, vaan oikeastaan sinäkin tätä tahdot?
- miten kumppanin sairaasta ajattelusta tulee ihan hyväksyttävää ja muka ymmärrettävää?
- mistä kaikesta voi sopia? pitäisikö parisuhteissa tehdä kirjallisia sopimuksia muustakin kuin siitä mikä on seksissä sallittua, mitä välineitä voi käyttää, mihin ei suostuta?
- miten paljon jää silti sopimatta ja ymmärtämättä, vaikka sopimuspaperi näyttäisi sisältävän kaiken mahdollisen?
- mihin asti toisen reaktioita, ajatuksia, voi kontrolloida? elämääkin, luvan kanssa ihan?
- voittaako järki?
- tähänkö on tultu, että minä, järkirakkauksien kritisoija, vaadinkin jotakuta olemaan järkevä?
- eli minun mielestäni tässä ei ole rakkauden kanssa mitään tekemistä???
-
-
-
"Lasken kädet pääni päälle. Tiedän, että hän haluaa minun pitävän niitä siellä, jotta en koskisi häneen. Olen hirvittävän kiihottunut ja tunnen jo, kuinka lantioni liikahtelee tavoitellen hänen rytmiään - haluan hänet sisääni juuri tällä tavalla, kovaa ja rajusti. Ah, odottelu on järjettömän kiihottavaa...
...
Olen loukussa. Christian hukuttaa minut alleen ja melkein tukahduttaa minut. Tunne on samaan aikaan taivaallinen: tilanne on minun aikaansaannostani, sillä villitsen hänet näin täydellisesti. Tunnen oloni itsevarmaksi ja voitonriemuiseksi..."
Ystäväni Sanna, parisuhde- ja seksuaaliterapeutti, aloittelee sivutoimista uraansa. Ehkä hänenkin pitäisi lukea tämä kirja. Hän tietää, mitä ajassa liikkuu, seksuaalisuudenkin suhteen, mutta silti...
Kuuntelin ilolla Sannan haastattelun radiosta eilen aamulla. Hän on todella alansa ammattilainen. Toivon Sannalle menestystä työssään! Ja paljon asiakkaita! Että terve ja nautinnollinen, värikäskin seksuaalisuus olisi mahdollisimman monelle arkista juhlaa. Ja että ymmärrettäisiin, mikä kaikki on normaalia, ihan normaalissakin seksielämässä. Ilman harmaita varjoja...
-
ps. Ihanhan tässä unohtui pipattaa siitä, että kun Christianin hiukset olivat kurittomat ainakin kymmenettä kertaa, niin alkoi kiristää...¨
-
pps. Luin pari arvostelua ja nyt tiedän mitä Alle ja Clle tulee jatkossa tapahtumaan. Voi voi. Ja huomaan olevani taas erilainen lukija, otan asiat niin vakavasti, heh. Opin myös uuden termin 'mommy porn'. Ja hämmästelen, että vielä tänäkin päivänä porno on niin salamyhkäistä, ettei siitä voi vihjata kuin ehkä kuiskaamalla bestikselle.
En lukenut sitä sanasta sanaan, kaikkia 585 sivua. Ekana iltana luin 48 sivua ja toisena hompsin loput. Koukutuin siis. Mistä tässä oikein on kysymys??? Ja jos en olisi "lukenut" kirjaa loppuun, olisin jäänyt ihan eri aatoksiin kuin nyt.
Teksti oli sutjakkaa, mutta heti aluksi tuntui että amerikkalaisen pinnallisuuden vaivaamaa. Mitään Twilighteja en tarinassa nähnyt, vaikka jossain oli tätä kirjaa siihen maailmaan verrattu. Heh, enhän ole nähnyt tai lukenut niitäkään. Mutta siis sitä, millaiseksi ne kuvittelen, juttujen perusteella.
Anastasian ja Christianin tarina - tai siis sen alku, tarinahan jatkuu kaksi kertaa yhtä paksun kirjan verran - herätti ajatuksia. Kymmeniä ajatuksia. Enemmän kuin sen etukäteen virinneen, eli miksi tällaista luetaan. Ja sen toisen eli miksi ihmiset haluavat lukea Toreyhaydeneitä, Stiglarssoneita, Nälkäpelejä... Tai tiedänhän minä, ja luulenkin, mutta silti.
Annan ajatusteni virrata...
- mikä on kirjan menestyksen salaisuus? pelkkä yksityiskohtaisesti kuvattujen seksikohtausten määrä?
- mikä on fantasioimisen ja toden ero? jos fantasioit raiskatuksi tulemisesta (kuten kai edelleen monet naiset ja ehkä miehetkin fantasioivat), et todellakaan halua kokea sitä oikeasti, ainoastaan leikkimielellä, siis kun tosiasiassa et halua mutta leikisti juu; oikea raiskaus on ihan jotain muuta
- ravistellaanko tässä amerikkalaista unelmaa miljonääri(i)n rakastumisesta?
- mikä on huoraamista? milloin se on hyväksyttävää?
- voiko (kalliiksi) huoraksi ryhtyjä pelastaa isäntänsä tai rakastunut ihminen rakastettunsa? opettaa häntä rakastamaan?
- osaako tämä nainen itsekään rakastaa?
- voiko äitiä pitää rakkauden asiantuntijana, koska hän on jo neljännessä liitossaan?
- selittääkö kurja lapsuus, ilmeisesti hyväksikäyttö yms, sadomasokismin? ja mitä sitten?
- mitä kaikkea rahalla saa? ihan antajan "vapaasta tahdosta"? entä epävarmoilla rakastamisoptioilla?
- millaiseksi muodostuu käsitys omasta seksuaalisuudesta, kun ensimmäinen rakastaja on sadomasokisti, vallan vammauttama?
- mihin kaikkeen sitä suostutaan rakkauden toivossa? mikä on rakkautta?
- miten ihminen sumuttaa itseään kuvitellakseen saaneensa juuri sitä mitä toivoo ja tarvitsee?
- mitä kaikkea manipuloiminen voikaan olla?
- mitä kertoo terapian mahdollisuuksista parantaa menneet kauheat kokemukset, kun terapoitava edelleen jatkaa toisten alistamista, kaikilla elämänalueilla ja saa toisen uskomaan, että kyllä hän tässä yrittää antaa mahdollisuuden myös rakastumiselle, oikealle rakastamiselle?
- miten ylistämällä alistetaan? ja näennäiskehumisella hämätään uskomaan, että enhän minä mitään sinulle väkisin tee, vaan oikeastaan sinäkin tätä tahdot?
- miten kumppanin sairaasta ajattelusta tulee ihan hyväksyttävää ja muka ymmärrettävää?
- mistä kaikesta voi sopia? pitäisikö parisuhteissa tehdä kirjallisia sopimuksia muustakin kuin siitä mikä on seksissä sallittua, mitä välineitä voi käyttää, mihin ei suostuta?
- miten paljon jää silti sopimatta ja ymmärtämättä, vaikka sopimuspaperi näyttäisi sisältävän kaiken mahdollisen?
- mihin asti toisen reaktioita, ajatuksia, voi kontrolloida? elämääkin, luvan kanssa ihan?
- voittaako järki?
- tähänkö on tultu, että minä, järkirakkauksien kritisoija, vaadinkin jotakuta olemaan järkevä?
- eli minun mielestäni tässä ei ole rakkauden kanssa mitään tekemistä???
-
-
-
"Lasken kädet pääni päälle. Tiedän, että hän haluaa minun pitävän niitä siellä, jotta en koskisi häneen. Olen hirvittävän kiihottunut ja tunnen jo, kuinka lantioni liikahtelee tavoitellen hänen rytmiään - haluan hänet sisääni juuri tällä tavalla, kovaa ja rajusti. Ah, odottelu on järjettömän kiihottavaa...
...
Olen loukussa. Christian hukuttaa minut alleen ja melkein tukahduttaa minut. Tunne on samaan aikaan taivaallinen: tilanne on minun aikaansaannostani, sillä villitsen hänet näin täydellisesti. Tunnen oloni itsevarmaksi ja voitonriemuiseksi..."
Ystäväni Sanna, parisuhde- ja seksuaaliterapeutti, aloittelee sivutoimista uraansa. Ehkä hänenkin pitäisi lukea tämä kirja. Hän tietää, mitä ajassa liikkuu, seksuaalisuudenkin suhteen, mutta silti...
Kuuntelin ilolla Sannan haastattelun radiosta eilen aamulla. Hän on todella alansa ammattilainen. Toivon Sannalle menestystä työssään! Ja paljon asiakkaita! Että terve ja nautinnollinen, värikäskin seksuaalisuus olisi mahdollisimman monelle arkista juhlaa. Ja että ymmärrettäisiin, mikä kaikki on normaalia, ihan normaalissakin seksielämässä. Ilman harmaita varjoja...
-
ps. Ihanhan tässä unohtui pipattaa siitä, että kun Christianin hiukset olivat kurittomat ainakin kymmenettä kertaa, niin alkoi kiristää...¨
-
pps. Luin pari arvostelua ja nyt tiedän mitä Alle ja Clle tulee jatkossa tapahtumaan. Voi voi. Ja huomaan olevani taas erilainen lukija, otan asiat niin vakavasti, heh. Opin myös uuden termin 'mommy porn'. Ja hämmästelen, että vielä tänäkin päivänä porno on niin salamyhkäistä, ettei siitä voi vihjata kuin ehkä kuiskaamalla bestikselle.
maanantai 20. elokuuta 2012
Jokainen kirja ei ole päähenkilönsä arvoinen
Veikko Lavista, idolistani, kirjoitettu elämäkerta, tai sen ensimmäinen osa - huhhuhh - on nimeltään 'Kun suksi ei luista'.
Ei luista ei. Tai, no juu, suorastaan lipsuu, elämäkerran kirjoittajan suksi. Eli kynä.
Lukiessani tulin niin surulliseksi. En kaiken sen tähden, mitä Toivo Veikko Lavi lapsena ja nuorena miehenä teki. Kaikkea vähemmän ihailtavaakin. Vaikkakin hyvin inhimillistä. Vaan lavilogiksi itseään nimittävän kirjoittajan Matti Halmeahon takia, ja kustantaja Art Housen.
Halmeaho on tehnyt valtavan työn haastatellessaan asianosaisia ja penkoessaan arkistoja monien vuosikymmenten ajan. Mutta. Hän olisi voinut kirjata ylös kaiken, mitä sai selville. Sen jälkeen varsinaisen elämäkerran kirjoittamisen olisi voinut tehdä joku ammattilainen. Tai edes kustannustoimittaja olisi voinut käyttää punakynää ja ohjata selkeämpään ilmaisuun. Jos ammattikirjoittajan käyttäminen olisi ollut liian kallista. Mutta en malta olla ajattelematta, millaisen tarinan Lavi-fani Peter von Bagh olisi kirjoittanut.
Koko Vepan elämä olisi, kaikesta värikkyydestään huolimatta, mahtunut kolmeensataan sivuun, yhteen osaan. Nyt pikkufaktojen toistelu kymmeniä kertoja, edestakainen hyppiminen ajasta toiseen ja takaisin ilman logiikkaa, oli uuvuttavaa, vei terän koko jutusta. Voi voi. Pikkuasiat tekevät tarinan eläväksi, eikä niitä olisi tarvinnut jättää pois, mutta kymmenennennennennennen kerran sama asia ei enää huvita.
Voisihan tekstien sekavuutta selitellä analogialla: Vepan sekainen elämä - kirjan sekainen rakenne. Mutta se on kaukaa haettu, myönnän.
Kirjoittaja vesitti myös hauskan oivalluksensa laittaa lavilogi, siis hän itse, kommentoimaan sinne tänne sivun laitaan jotain sellaista, mikä ei varsinaiseen tekstiin sovellu. Nyt niitä oli liikaa, ja samantasoisia, jopa samoja sivuhuomautuksia oli itse tekstissäkin. Kyllä kustannustoimittaja on tarpeellinen henkilö, lukijan kannalta.
Tulipa vaan mieleen, että lavilogi halusi, amatööriyttään ehkä, tuoda itseään esille eikä antanut Vepan olla ainut päähenkilö. Mikä olisi meille ihailijoille riittänyt. Minua ainakaan ei Halmeaho kiinnosta kahta lausetta enempää, varsinkaan tämän jälkeen, vaan itse Toivo Veikko Lavi!
On harmillista, että niin myönteinen asia Suomen musiikkielämässä kuin Veikko Lavi, hänen kirjava tuotantonsa ja kiintoisa kotkalainen elämänsä jättää tällaisen jälkimaun. Minutkin 'Kun suksi ei luista' sai kirjoittamaan näin negatiivisia arvioita. Voi minua.
Voi Vepaa.
Kirjan lukemisen jälkeenkin ihailen edelleen sanallista taituruutta, terävää näköä ja itsenäistä huomiokykyä, joka Vepalle oli luontaista. Onneksi 'Elävässä arkistossa' on jäljellä Vepan haastatteluja, joista voi iloita. Iloita hänen kymiläisestä suoruudestaan, rönsyilystään, innostumisistaan, dramatiikantajustaan, sana-akrobatiastaan, elämänviisaudestaan, hauskuudestaan ja ihmisenkokoisuudestaan.
Ne vetoavat minuun, ymmärrätte kyllä miksi...
ps. Kiintoisia yksityiskohtia kirjassa olivat mm. että näyttelijät Eino Kaipainen (alunperin poliisi) ja Kullervo Kalske olivat kotkalaisia. Enpä tiennyt ennestään.
Ei luista ei. Tai, no juu, suorastaan lipsuu, elämäkerran kirjoittajan suksi. Eli kynä.
Lukiessani tulin niin surulliseksi. En kaiken sen tähden, mitä Toivo Veikko Lavi lapsena ja nuorena miehenä teki. Kaikkea vähemmän ihailtavaakin. Vaikkakin hyvin inhimillistä. Vaan lavilogiksi itseään nimittävän kirjoittajan Matti Halmeahon takia, ja kustantaja Art Housen.
Halmeaho on tehnyt valtavan työn haastatellessaan asianosaisia ja penkoessaan arkistoja monien vuosikymmenten ajan. Mutta. Hän olisi voinut kirjata ylös kaiken, mitä sai selville. Sen jälkeen varsinaisen elämäkerran kirjoittamisen olisi voinut tehdä joku ammattilainen. Tai edes kustannustoimittaja olisi voinut käyttää punakynää ja ohjata selkeämpään ilmaisuun. Jos ammattikirjoittajan käyttäminen olisi ollut liian kallista. Mutta en malta olla ajattelematta, millaisen tarinan Lavi-fani Peter von Bagh olisi kirjoittanut.
Koko Vepan elämä olisi, kaikesta värikkyydestään huolimatta, mahtunut kolmeensataan sivuun, yhteen osaan. Nyt pikkufaktojen toistelu kymmeniä kertoja, edestakainen hyppiminen ajasta toiseen ja takaisin ilman logiikkaa, oli uuvuttavaa, vei terän koko jutusta. Voi voi. Pikkuasiat tekevät tarinan eläväksi, eikä niitä olisi tarvinnut jättää pois, mutta kymmenennennennennennen kerran sama asia ei enää huvita.
Voisihan tekstien sekavuutta selitellä analogialla: Vepan sekainen elämä - kirjan sekainen rakenne. Mutta se on kaukaa haettu, myönnän.
Kirjoittaja vesitti myös hauskan oivalluksensa laittaa lavilogi, siis hän itse, kommentoimaan sinne tänne sivun laitaan jotain sellaista, mikä ei varsinaiseen tekstiin sovellu. Nyt niitä oli liikaa, ja samantasoisia, jopa samoja sivuhuomautuksia oli itse tekstissäkin. Kyllä kustannustoimittaja on tarpeellinen henkilö, lukijan kannalta.
Tulipa vaan mieleen, että lavilogi halusi, amatööriyttään ehkä, tuoda itseään esille eikä antanut Vepan olla ainut päähenkilö. Mikä olisi meille ihailijoille riittänyt. Minua ainakaan ei Halmeaho kiinnosta kahta lausetta enempää, varsinkaan tämän jälkeen, vaan itse Toivo Veikko Lavi!
On harmillista, että niin myönteinen asia Suomen musiikkielämässä kuin Veikko Lavi, hänen kirjava tuotantonsa ja kiintoisa kotkalainen elämänsä jättää tällaisen jälkimaun. Minutkin 'Kun suksi ei luista' sai kirjoittamaan näin negatiivisia arvioita. Voi minua.
Voi Vepaa.
Kirjan lukemisen jälkeenkin ihailen edelleen sanallista taituruutta, terävää näköä ja itsenäistä huomiokykyä, joka Vepalle oli luontaista. Onneksi 'Elävässä arkistossa' on jäljellä Vepan haastatteluja, joista voi iloita. Iloita hänen kymiläisestä suoruudestaan, rönsyilystään, innostumisistaan, dramatiikantajustaan, sana-akrobatiastaan, elämänviisaudestaan, hauskuudestaan ja ihmisenkokoisuudestaan.
Ne vetoavat minuun, ymmärrätte kyllä miksi...
ps. Kiintoisia yksityiskohtia kirjassa olivat mm. että näyttelijät Eino Kaipainen (alunperin poliisi) ja Kullervo Kalske olivat kotkalaisia. Enpä tiennyt ennestään.
perjantai 17. elokuuta 2012
Aikatauluttomuuden autuus
Saatuaan maistaa aikatauluttoman elämän ihanuutta, sitä haluaa saada lisää, lisää, lisää...
Heittäydyin vuoden 2008 alusta täysin tyhjään, ajattomaan elämään. En ostanut edes kalenteria, vaan merkitsin ne muutamat pakolliset menot ammattiyhdistyksen lähettämään ilmaiskalenteriin. Yleensä siihen tuli merkintä kuukaudessa, tyyliin "Joensuu" tai "Edu". Jos merkintöjä oli useampi kuten "hammaslääkäri" tai "työvoimatoimisto", alkoi ahdistaa. Kuinka ehtisin tehdä kaiken...
Kun 2010 vuoden loppupuolella aloitin taas työt, epäsäännölliset sellaiset, oli ostettava uusi kalenteri. Aikatauluton elämä oli kuitenkin muuttanut suhdettani menoihin. En yritäkään pitää mielessä, mitä minäkin päivänä on ohjelmassa. Edellisiltana tarkistan, moneltako on mentävä töihin. Ja aamulla, onko mitään muuta sovittua. Muun ajan olen ajattelematta aikaa. Paitsi iltaisin, puolen yön lähestyessä, vanha tapa ajatella seuraavan aamun ylösnousua kaikertaa mieltä. Annan periksi ajan voimalle.
Kirjakaupan työvuoroni alkaa usein klo 12. Aamuisin on aikaa tunteja - joskus jopa kuusi - olla omissa oloissaan. Ne tunnit sujahtavat niin sukkelasti, että minun on laitettava puhelimeen muistutus siitä, milloin tuhrailemiset on lopetettava ja poistuttava suihkun kautta työmaalle. Etten myöhästyisi.
Minulla ei ole seinässä kelloa, johon vilkuilisin. Luotan puhelimen merkinantoon.
Välillä mielessä käyvät uudet kiintoisat pikkuprojektit, mutta kun huomaa, että silloin olisi kalenteriin tehtävä merkintöjä, tulee katumapää. Sen varmistamiseksi, että muistan katumapään olemassaolon, valitsin täksi vuodeksi hyvin pienen kalenterin. Että huomaan ajanahtauden, jos hetkellinen innostus meinaa karata käsistä.
Viimeisen vuorokauden aikana olen keskustellut kahden kanssani samanikäisen rouvan kanssa sitoutumisesta. Molemmat miettivät kansalaisopiston kursseille ilmoittautumista. Haluaako sitoutua siihen, että "joka maanantai kello kuusi" on oltava tietyssä paikassa tekemässä jotain tiettyä? On niin ihanaa olla vapaa sanomaan 'kyllä' jollekin yllättävälle kutsulle, tai halutessaan olla tekemättä mitään ja jäädä kotiin möllöttelemään omiaan.
Sitäkö se on "Keski-iässä villinä ja vapaana" kuten Maija Hapuoja laulaa?!
Heittäydyin vuoden 2008 alusta täysin tyhjään, ajattomaan elämään. En ostanut edes kalenteria, vaan merkitsin ne muutamat pakolliset menot ammattiyhdistyksen lähettämään ilmaiskalenteriin. Yleensä siihen tuli merkintä kuukaudessa, tyyliin "Joensuu" tai "Edu". Jos merkintöjä oli useampi kuten "hammaslääkäri" tai "työvoimatoimisto", alkoi ahdistaa. Kuinka ehtisin tehdä kaiken...
Kun 2010 vuoden loppupuolella aloitin taas työt, epäsäännölliset sellaiset, oli ostettava uusi kalenteri. Aikatauluton elämä oli kuitenkin muuttanut suhdettani menoihin. En yritäkään pitää mielessä, mitä minäkin päivänä on ohjelmassa. Edellisiltana tarkistan, moneltako on mentävä töihin. Ja aamulla, onko mitään muuta sovittua. Muun ajan olen ajattelematta aikaa. Paitsi iltaisin, puolen yön lähestyessä, vanha tapa ajatella seuraavan aamun ylösnousua kaikertaa mieltä. Annan periksi ajan voimalle.
Kirjakaupan työvuoroni alkaa usein klo 12. Aamuisin on aikaa tunteja - joskus jopa kuusi - olla omissa oloissaan. Ne tunnit sujahtavat niin sukkelasti, että minun on laitettava puhelimeen muistutus siitä, milloin tuhrailemiset on lopetettava ja poistuttava suihkun kautta työmaalle. Etten myöhästyisi.Minulla ei ole seinässä kelloa, johon vilkuilisin. Luotan puhelimen merkinantoon.
Välillä mielessä käyvät uudet kiintoisat pikkuprojektit, mutta kun huomaa, että silloin olisi kalenteriin tehtävä merkintöjä, tulee katumapää. Sen varmistamiseksi, että muistan katumapään olemassaolon, valitsin täksi vuodeksi hyvin pienen kalenterin. Että huomaan ajanahtauden, jos hetkellinen innostus meinaa karata käsistä.
Viimeisen vuorokauden aikana olen keskustellut kahden kanssani samanikäisen rouvan kanssa sitoutumisesta. Molemmat miettivät kansalaisopiston kursseille ilmoittautumista. Haluaako sitoutua siihen, että "joka maanantai kello kuusi" on oltava tietyssä paikassa tekemässä jotain tiettyä? On niin ihanaa olla vapaa sanomaan 'kyllä' jollekin yllättävälle kutsulle, tai halutessaan olla tekemättä mitään ja jäädä kotiin möllöttelemään omiaan.
Sitäkö se on "Keski-iässä villinä ja vapaana" kuten Maija Hapuoja laulaa?!
sunnuntai 12. elokuuta 2012
Vapaaehtoinen ryöstö
Pysähdyin 'Lapsi jäi pesuveden jalkoihin' -sivulla JP Vuorelan kysymyksen äärelle: "mikä olisi vapaaehtoinen ryöstö?"
Me suostumme maksamaan huikeita summia... asunnoista, autoista, huviloista... Kohtuuttomia pienistä... kahvikupillisista, muovirasioista, napeista... Ja suostumuksen kysymättäjättämisestä välittämättä näkymättömiä sivukuluja... pankkikorttimaksuista, luotollisista tileistä, ylihintaisista tuotteista, joilla maksetaan huikeat tarjoukset ja kanta-asiakasbonukset... Ja...
Rahat hupenevat tililtä hetkisessä. Ahdistusta piisaa hamaan seuraavaan tilipäivään. Kun kaikkea ei saa, vaikka yrittää ja tekee töitä niin, että päässä suhisee nukkumaan käydessä... niin ettei unta saa ilman nukahtamislääkettä...
Selitämme itsellemme tämän oravanpyörän: Eläminen on kallista. Ja se johtuu kaikenmaailman kustannuksista... tuotantokustannuksista, kuljetuskustannuksista... Niin. Mutta miksi kustannukset ovat nämä mitä ovat? Mille tileille ne meiltä kerätyt raharöykkiöt muodostavat yhä piteneviä euro/dollari/jeninumerosarjoja?
Selitämme itsellemme tämän oravanpyörän: Eläminen on kallista. Ja se johtuu kaikenmaailman kustannuksista... tuotantokustannuksista, kuljetuskustannuksista... Niin. Mutta miksi kustannukset ovat nämä mitä ovat? Mille tileille ne meiltä kerätyt raharöykkiöt muodostavat yhä piteneviä euro/dollari/jeninumerosarjoja?
Huhut kertovat, etteivät konkurssin partaalla ole pelkästään eurohurjastelijavaltiot vaan myös Se, jonka nimessä on kolme suurinta ja kauneinta kirjainta. Jokaisen kunnon kuluttajan unelmien kotimaa.
Millainen maailma on meillä, ja lapsillamme, joiden edestä olemme uhranneet kaiken? Kaiken elämän levollisuuden, arkisen onnen ja tasapainon. Tavallisuudessaan niin hyvän. Sen kaikkein parhaimman. Tämäkö on sellainen elämä, mistä olemme unelmoineet? Ja se tuleva, jonka perinnöksi haluamme jättää.
Mitä saamme palkaksi tästä kaikesta pyyteettömästä rahan kierrättämisestä? Tilaisuuden käyttää yhä enemmän rahaa kaikkeen tarpeettomaan tarpeelliseen... Kiitos, kiitos. Vai?!?
"Tyhmä rikollinen kuten kaikki roistot" toteaa samainen febukirjoittelija JP. Miten minusta tuntuu, että on hyvinkin fiksuja rikollisia, joita ei rikollisiksi noteerata?! Ja jos noteerataan, noteeraajat leimataan vanhanaikaisiksi, kelkasta pudonneiksi sosialisteiksi. Halveksuttaviksi ressukoiksi, luusereiksi. Voi voi.
Voi meitä, voi meitä...
Voi meitä, voi meitä...
torstai 9. elokuuta 2012
Sään syyntakeisuudesta
Olen ollut useamman vuoden aika välinpitämätön säiden suhteen. Mikä tietysti on hyvinhyvin hämmästyttävää sellaisen hellefriikki-menneisyyden omaavalle kuin minä.
Männäelämässä piti joka vuosi varmistaa pari viikkoa pilvetöntä taivasta ja kolmeakymmentä astetta hipovaa lämpötilaa per kesä. Kreikassa ja muualla Välimerellä lomaillessaan saattoi suunnitella päivän touhut ja pukea päälle hellevaatteet katsomatta säätiedotuksia tai edes ikkunasta ulos. Ulkona oli takuuvarmasti riittävän lämmin. Jos jonain päivänä taivaanrannalla purjehti kolme pikkuruikkuista poutapilveä, siitä piti oikein erikseen mainita. Lomasäistä kyselijöille.
Tai silloin nuorna tyttönä, kun keväisin aloitettiin auringonotto eli lepolassissa makoilu saunan edustalla bikineissä ja villasukat jalassa. Että tarkeni. Rusketusraidat sai aikaan joka kesä. Muutkin kuin minä, joka ruskettun, kun vähänkin käsivartta auringonvalolle altistaa.
Tämä kesäkin on minusta tähän asti ollut ihan ok. Keski-ikäinen kroppani ei enää jaksa helteitä, ei ainakaan niitä kostean hikisiä helteitä, joita ne Suomessa viime kesinä ovat olleet. (Siksi en mitään thaimaidenlomiakaan haikaile, kun siellä on niin kosteata ja tukalaa, helteellä. Olen antanut itselleni kertoa.)
Mutta nyt, kun jokapäiväistä valitusta huonosta säästä on jatkunut pari kuukautta, alkaa minullakin olla mitta täynnä. Alan inhota näitä säitä. Mieleni mustenee. Ei säistä sinänsä, vaan siitä, etten jaksa enää kuunnella sitä yhtä ja samaa. Tyytymättömyyttä. Kun vettä sataa joka päivä. Kun on kesäksi viileää.
Voi voi.
Kesä on muutakin kuin sää. Ja varsinkin lomat ovat.
Varsinkin elämä on muutakin kuin säätä. Kaikkea muuta.
Onko se niin ihanan vapauttava tunne, kun säälle ei mahda mitään??? Analogista sille, ettei elämällekään voi. Elämälle aika moni väittää voivansa. Tai ainakin haluaisi voida. Siis hallita sitä. Jos vain osaisi. Mutta säälle ei mahda mitään. Saa ihan ilmaiseksi tekosyyn olla tekemättä joitain asioita, ja varsinkin saa olla tyytymätön tavalla, jota harvat arvostelevat. Säiden moittiminen on yleisesti hyväksyttävää marinaa. Tänä kesänä sitä saa harrastaa ainakin riittävästi, jos vain haluaa.
Sitä vain ihmettelen että. Olen esittänyt marisijoille vaihtoehdon, että varaisivat loman ajaksi matkan paremmalle rannalle. Lomasää olisi taatusti kesäinen. Mutta!!! He valitsevat mieluummin tällaisen kesän - ja valittamisen - kuin nautinnolliset helleviikot etelämmässä. Vedän tästä johtopäätökseni.
Vaikka kaikenlaisia tulevaisuuden visiota viritelläään, kukaan ei sitä vielä kai edes ennustele. Että joskus tulevaisuudessa saisi jokainen valita itselleen mieluisimmat säät. Joskus aikanaan puhuttiin, että suuren ja mahtavan naapurimme johtajalle järjestettiin pilvettömiä lomapäiviä hävittäjälentokoneiden hajotellessa pilviä, tai jotain... Mutta meidän lie tyytyminen tähän. Ainakin toistaiseksi.
Edelleen on niin, että "Hän säät ja ilmat säätää". Eikä kukaan mahda Hänelle mitään.
Lopuksi pääsen tässäkin yhteydessä viisastelemaan ajatuksella, jota olen jankuttanut jankuttamasta päästyänikin.
- Hahaa!! Kukas se oikein itseään toisteleekaan jatkuvasti. Sehän se toisissa ärsyttää eniten, mikä itsessä.
- Juujuu, tiedetään...
"Se on viisas, joka nöyrästi myötäilee todellisuutta, tekee yhteistyötä väistämättömän kanssa. Kun lakkaa vaatimasta, alkaa helpottaa."
-
Männäelämässä piti joka vuosi varmistaa pari viikkoa pilvetöntä taivasta ja kolmeakymmentä astetta hipovaa lämpötilaa per kesä. Kreikassa ja muualla Välimerellä lomaillessaan saattoi suunnitella päivän touhut ja pukea päälle hellevaatteet katsomatta säätiedotuksia tai edes ikkunasta ulos. Ulkona oli takuuvarmasti riittävän lämmin. Jos jonain päivänä taivaanrannalla purjehti kolme pikkuruikkuista poutapilveä, siitä piti oikein erikseen mainita. Lomasäistä kyselijöille.
Tai silloin nuorna tyttönä, kun keväisin aloitettiin auringonotto eli lepolassissa makoilu saunan edustalla bikineissä ja villasukat jalassa. Että tarkeni. Rusketusraidat sai aikaan joka kesä. Muutkin kuin minä, joka ruskettun, kun vähänkin käsivartta auringonvalolle altistaa.
Tämä kesäkin on minusta tähän asti ollut ihan ok. Keski-ikäinen kroppani ei enää jaksa helteitä, ei ainakaan niitä kostean hikisiä helteitä, joita ne Suomessa viime kesinä ovat olleet. (Siksi en mitään thaimaidenlomiakaan haikaile, kun siellä on niin kosteata ja tukalaa, helteellä. Olen antanut itselleni kertoa.)
Mutta nyt, kun jokapäiväistä valitusta huonosta säästä on jatkunut pari kuukautta, alkaa minullakin olla mitta täynnä. Alan inhota näitä säitä. Mieleni mustenee. Ei säistä sinänsä, vaan siitä, etten jaksa enää kuunnella sitä yhtä ja samaa. Tyytymättömyyttä. Kun vettä sataa joka päivä. Kun on kesäksi viileää.
Voi voi.
Kesä on muutakin kuin sää. Ja varsinkin lomat ovat.
Varsinkin elämä on muutakin kuin säätä. Kaikkea muuta.
Onko se niin ihanan vapauttava tunne, kun säälle ei mahda mitään??? Analogista sille, ettei elämällekään voi. Elämälle aika moni väittää voivansa. Tai ainakin haluaisi voida. Siis hallita sitä. Jos vain osaisi. Mutta säälle ei mahda mitään. Saa ihan ilmaiseksi tekosyyn olla tekemättä joitain asioita, ja varsinkin saa olla tyytymätön tavalla, jota harvat arvostelevat. Säiden moittiminen on yleisesti hyväksyttävää marinaa. Tänä kesänä sitä saa harrastaa ainakin riittävästi, jos vain haluaa.
Sitä vain ihmettelen että. Olen esittänyt marisijoille vaihtoehdon, että varaisivat loman ajaksi matkan paremmalle rannalle. Lomasää olisi taatusti kesäinen. Mutta!!! He valitsevat mieluummin tällaisen kesän - ja valittamisen - kuin nautinnolliset helleviikot etelämmässä. Vedän tästä johtopäätökseni.
Vaikka kaikenlaisia tulevaisuuden visiota viritelläään, kukaan ei sitä vielä kai edes ennustele. Että joskus tulevaisuudessa saisi jokainen valita itselleen mieluisimmat säät. Joskus aikanaan puhuttiin, että suuren ja mahtavan naapurimme johtajalle järjestettiin pilvettömiä lomapäiviä hävittäjälentokoneiden hajotellessa pilviä, tai jotain... Mutta meidän lie tyytyminen tähän. Ainakin toistaiseksi.
Edelleen on niin, että "Hän säät ja ilmat säätää". Eikä kukaan mahda Hänelle mitään.
Lopuksi pääsen tässäkin yhteydessä viisastelemaan ajatuksella, jota olen jankuttanut jankuttamasta päästyänikin.
- Hahaa!! Kukas se oikein itseään toisteleekaan jatkuvasti. Sehän se toisissa ärsyttää eniten, mikä itsessä.
- Juujuu, tiedetään...
"Se on viisas, joka nöyrästi myötäilee todellisuutta, tekee yhteistyötä väistämättömän kanssa. Kun lakkaa vaatimasta, alkaa helpottaa."
-
maanantai 6. elokuuta 2012
Turvallisen elämän uudelleen määrittely
Tommy Hellstenin opetukset ovat oman elämäni turvatyynyt. Tai eiväthän ne pelkästään hänen ajatuksiaan ole. Monet viisaat ovat sanoneet samoja asioita vuosituhanten ajan. Mutta hän ne minulle tarjoilee, aina uudelleen, sellaisessa muodossa, joka minun on helppo ymmärtää. Kun olen sitä kieltä opiskellut vuosia. Intensiivisesti vuodesta 2005 alkaen.
Silloin otin käteeni Sovittelu ry:tä lahjaksi - viisi vuotta aiemmin - saamani 'Saat sen mistä luovut'.
Muistan sen yön, kun luin kirjaa ja itkin. Elämäni ensimmäisessä omassa asunnossani.
Soitin Tiinalle ennen aamukahta ja luin hänelle kirjaa ääneen. "Kuuntele, kuuntele, tää on ihan ku mulla..." En ymmärtänyt kaikkea. Vastustin jotakin. Mutta sen jälkeen elämästä on tullut toisenlaista. Olen ymmärtänyt yhä enemmän, huomannut ne lauseet todeksi omassa elämässäni. Pikkuhiljaa.
Samansuuntaista ohjausta olen saanut muualtakin. Tai olen ollut sellaiselle vastaanottavainen. Siksi se kai minussa niin vahvasti elää, hellsteniläisyys.
Olen saanut todistaa monta kertaa, että saan sen mistä luovun. Ennemmin tai myöhemmin.
Ja mistä tämä herkkä hetki???
Ihminen tavattavissa eli Tommy H sanoi minulle tänään: "Kun pelko käy sietämättömäksi, on tullut aika hyväksyä oma voimattomuus ja luopua hallinnasta. Opetella luottamaan ja olemaan hiljaa."
Tajusin, että sehän tässä taustalla onkin. Pelko!
Olen vetäytynyt tänne neljän seinän sisälle. Pelkäämään. Omien turvatyynyjeni keskelle. Sohvalle ja sängylle ei muita mahdu, sillä kukkuraiset kasat tyynyjä ovat vallanneet ne. Ja uusia en voi vastustaa. Paitsi kalliita sellaisia. Turvatyynyjä on oltava, että muistan. Luottaa.
Määrittelen mielessäni turvallisen elämän uudelleen. Ja sitä kautta elämänhallinnan, joka on minulle absurdi käsite, yhä edelleen. Paitsi jos määrittelen sen luottamukseksi elämään.
Olen niin hiljaa kuin osaan. Ja yritän olla vielä hiljempaa. Että olen valmiina kuulemaan.
Tiedän, että on maltettava olla hiljaa, ehkä pidempään kuin haluaisin. Mutta olen.
Hyvin hiljaa.
-
ps. Heti, kun olin kirjoittanut tämän, luin eräästä kirjasta Goethen lausuman:
" Elämässä on loppumattomasti vaaroja ja niiden joukossa yksi on turvallisuus."
Silloin otin käteeni Sovittelu ry:tä lahjaksi - viisi vuotta aiemmin - saamani 'Saat sen mistä luovut'.
Muistan sen yön, kun luin kirjaa ja itkin. Elämäni ensimmäisessä omassa asunnossani.
Soitin Tiinalle ennen aamukahta ja luin hänelle kirjaa ääneen. "Kuuntele, kuuntele, tää on ihan ku mulla..." En ymmärtänyt kaikkea. Vastustin jotakin. Mutta sen jälkeen elämästä on tullut toisenlaista. Olen ymmärtänyt yhä enemmän, huomannut ne lauseet todeksi omassa elämässäni. Pikkuhiljaa.
Samansuuntaista ohjausta olen saanut muualtakin. Tai olen ollut sellaiselle vastaanottavainen. Siksi se kai minussa niin vahvasti elää, hellsteniläisyys.
Olen saanut todistaa monta kertaa, että saan sen mistä luovun. Ennemmin tai myöhemmin.
Ja mistä tämä herkkä hetki???
Ihminen tavattavissa eli Tommy H sanoi minulle tänään: "Kun pelko käy sietämättömäksi, on tullut aika hyväksyä oma voimattomuus ja luopua hallinnasta. Opetella luottamaan ja olemaan hiljaa."
Tajusin, että sehän tässä taustalla onkin. Pelko!
Olen vetäytynyt tänne neljän seinän sisälle. Pelkäämään. Omien turvatyynyjeni keskelle. Sohvalle ja sängylle ei muita mahdu, sillä kukkuraiset kasat tyynyjä ovat vallanneet ne. Ja uusia en voi vastustaa. Paitsi kalliita sellaisia. Turvatyynyjä on oltava, että muistan. Luottaa.
Määrittelen mielessäni turvallisen elämän uudelleen. Ja sitä kautta elämänhallinnan, joka on minulle absurdi käsite, yhä edelleen. Paitsi jos määrittelen sen luottamukseksi elämään.
Olen niin hiljaa kuin osaan. Ja yritän olla vielä hiljempaa. Että olen valmiina kuulemaan.
Tiedän, että on maltettava olla hiljaa, ehkä pidempään kuin haluaisin. Mutta olen.
Hyvin hiljaa.
-
ps. Heti, kun olin kirjoittanut tämän, luin eräästä kirjasta Goethen lausuman:
" Elämässä on loppumattomasti vaaroja ja niiden joukossa yksi on turvallisuus."
sunnuntai 5. elokuuta 2012
Jeesuksesta seuraavalle tikkua silmään
"Säälivä ihminen on mielestään Hyvä Ihminen. Voi olla. Ei mun mielestä. Säälijä on aina säälittävän yläpuolella ja jo asetelma on hierarkkinen. Minä haluan myötätuntoa, mitä ei olekaan niin helppo saada osakseen! Se vaatii antajaltaan todellista tasa-arvoa." Sanoi Pirkko A muutama päivä sitten.
Ensin ilahduin. Olen heittääntynyt sokeaksi säälille, säälille minua kohtaan. Minussa ei ole mitään säälittävää. Ne asiat, joista minua saattaisi sääliä, ovat omia valintojani.
Näennäisesti pitkä puutelista - monilla mittareilla. Ulkoisesti vaatimattomat elinolosuhteet. Useimmiten tyhjä tili. Pienet piirit. Kapea reviiri. Yksinäinen elämä. Kaikki nuo minulle rakkaat, omiksi tulleet.
Mutta mutta. Pirkon tarkka analyysi säälijästä särähtää kipeästi korvaani. Ja kavahdan itseäni.
Tunnen monesti sääliä kanssaihmisiäni kohtaan. Kun he ovat onnettomia suhteissaan, kroonisesti väsyneitä töissään, pettyneitä elämässään, pieniin ja isoihin asioihin. En silloin, jos he tietoisesti ovat niin päättäneet. Harkinneet muitakin vaihtoehtoja, mutta päätyneet siihen, että nykyelämä on paras mahdollinen. Johon kykenee. Jonka itselleen haluaa.
Mutta jos he eivät uskalla nähdä muunlaista elämä. Silloin olen säälinyt heitä. Asettautunut heidän yläpuolelleen, paremmaksi ihmiseksi. Kai Jeesuksesta seuraavaksi muiden silmissä, jos olen ääneen sanonut sen, mitä ajattelen.
Miksi ylipäätään mietin muiden elämiä? Nyt kun en työksenikään tarvitse. Toivoa ihmisille täydempää, onnellisempaa elämää. Mitä se minulle kuuluu, todellakaan.
Jokainen valitsee oman tapansa elää, olla onnellinen tai onneton, tai esittää onnellista, tai kuvitella olevansa onnellinen. Miksi ajattelen, etteivät kaikki salli itselleen hyvää elämää? Olen taipuvainen kuulemaan vain niitä itsetutkiskeluja, joissa vilahtelee muutoksen toiveita tyyliin jos vain, sitten kun höystettynä sitkuilla ja mutkuilla. Eikä mitään tapahdu. Sen tietää jo kuullessaan. Jos eivät salli, mitä sitten? Muitakin selitysmalleja lie...
Ryhtyäkö myös kuuroksi... tällä alatasanteella, jonne laskeuduin.
Minulle riittää tämä oma elämä. Sen tahdon itselleni sanoa. Tässä ja nyt.
Omassa elämisessä on kyllin haastetta. Hankaluutta. Tilaisuuksia olla tyytymätön, onneton, pettynyt, jos niin haluan. Enkä halua, toistaiseksi. Valitsen vieläkin onnellisuuden. Vaikka hetkittäin tunnen kulkevani sumussa, unelmieni ohi, ja harhailevani loputtomiin epävarmuuden hetteikössä.
Ehkä kohta taas kantaa. Ja kantaahan se. Elämä.
Ensin ilahduin. Olen heittääntynyt sokeaksi säälille, säälille minua kohtaan. Minussa ei ole mitään säälittävää. Ne asiat, joista minua saattaisi sääliä, ovat omia valintojani.
Näennäisesti pitkä puutelista - monilla mittareilla. Ulkoisesti vaatimattomat elinolosuhteet. Useimmiten tyhjä tili. Pienet piirit. Kapea reviiri. Yksinäinen elämä. Kaikki nuo minulle rakkaat, omiksi tulleet.
Mutta mutta. Pirkon tarkka analyysi säälijästä särähtää kipeästi korvaani. Ja kavahdan itseäni.
Tunnen monesti sääliä kanssaihmisiäni kohtaan. Kun he ovat onnettomia suhteissaan, kroonisesti väsyneitä töissään, pettyneitä elämässään, pieniin ja isoihin asioihin. En silloin, jos he tietoisesti ovat niin päättäneet. Harkinneet muitakin vaihtoehtoja, mutta päätyneet siihen, että nykyelämä on paras mahdollinen. Johon kykenee. Jonka itselleen haluaa.
Mutta jos he eivät uskalla nähdä muunlaista elämä. Silloin olen säälinyt heitä. Asettautunut heidän yläpuolelleen, paremmaksi ihmiseksi. Kai Jeesuksesta seuraavaksi muiden silmissä, jos olen ääneen sanonut sen, mitä ajattelen.
Miksi ylipäätään mietin muiden elämiä? Nyt kun en työksenikään tarvitse. Toivoa ihmisille täydempää, onnellisempaa elämää. Mitä se minulle kuuluu, todellakaan.
Jokainen valitsee oman tapansa elää, olla onnellinen tai onneton, tai esittää onnellista, tai kuvitella olevansa onnellinen. Miksi ajattelen, etteivät kaikki salli itselleen hyvää elämää? Olen taipuvainen kuulemaan vain niitä itsetutkiskeluja, joissa vilahtelee muutoksen toiveita tyyliin jos vain, sitten kun höystettynä sitkuilla ja mutkuilla. Eikä mitään tapahdu. Sen tietää jo kuullessaan. Jos eivät salli, mitä sitten? Muitakin selitysmalleja lie...
Ryhtyäkö myös kuuroksi... tällä alatasanteella, jonne laskeuduin.
Minulle riittää tämä oma elämä. Sen tahdon itselleni sanoa. Tässä ja nyt.
Omassa elämisessä on kyllin haastetta. Hankaluutta. Tilaisuuksia olla tyytymätön, onneton, pettynyt, jos niin haluan. Enkä halua, toistaiseksi. Valitsen vieläkin onnellisuuden. Vaikka hetkittäin tunnen kulkevani sumussa, unelmieni ohi, ja harhailevani loputtomiin epävarmuuden hetteikössä.
Ehkä kohta taas kantaa. Ja kantaahan se. Elämä.
keskiviikko 1. elokuuta 2012
Lama, Dalaille sukua
Eteen tulee juuri sellaisia peilejä kuin tarvitsee. Juuri oikeaan aikaan. Siitä huolehtii Elämä, tuo logistiikka-asiantuntijoista parhain.
Petri Tamminen: Rikosromaani, Otava 2012.
"Kirjailija kertoi nukkuvansa paljon mutta huonosti. Päivät hän makasi sohvalla, lounaaksi ja päivälliseksi söi suklaapatukoita, illat tuijotti televisiota.
Oireet kuulostivat Vehmaksesta tutuilta. Jos suklaan olisi vaihtanut konjakkiin, kuvaus olisi täsmännyt hänen omiin heikkouden kausiinsa. Kuvaus olisi täsmännyt ihan kenen tahansa heikkouden kausiin, Vehmas epäili, pääministeriä ja työtehoseuran puheenjohtajaa myöten. Jos maailmaa katseli Aleksanterinkadun varrella, saattoi kuvitella, että ihminen on kone, mutta kun näitä koneita seurasi Aleksilta kotiin, huomasi piankin että sohvalla lamaannuttiin siellä ja täällä. Maata kansoitti kokonainen sohvalle lamaantuneiden veljeskunta, ja tämän veljeskunnan jokainen jäsen joutui lamaantumaan sohvallaan yksin."
Olen tuo kuka tahansa. Jos vaihdan suklaan ja konjakin siihen, mitä kaapista sattuu löytymään. Esimerkiksi hillo-tahinivoileipiin, pähkinöihin ja pipareihin.
"Vehmas istui arki-illan puolityhjässä junassa. Sanojen merkitysten tutkiminen väsytti häntä. Ongelma ei ollut siinä, että sanat olivat vain sanoja - monet hänen murheistaankin olivat vain sanoja. Ongelma oli siinä, että hän ei saanut sanoista otetta. Ja kun hän oikein ajatteli asiaa, hän kaipasi myös jotakuta joka pitäisi häntä kädestä. Radanvarressa vilahteli sumuisia valoja.
Ajatus armosta oli käväissyt mielessä, nyt hän istui junassa matkalla Pasilaan."
En saa otetta. Siitä, mitä minun mielessäni oikein velloo. Kaipaan junamatkalle.
"Isotalo työnsi paperit syrjään, nojautui taakse ja katseli kattoon. Hän aloitti pitkän asiallisuuteen naamioidun puheenvuoron, jonka kaari oli niin ennalta arvattava, että Vehmas vajosi omiin ajatuksiinsa. Nämä omat ajatukset olivat pelkkiä mieleenjuolahduksia, mutta sellaisinakin ne johdattivat hänet jonnekin, jota hän piti omana itsenään. Vehmakselle oma itse tarkoittin juuri niitä hajanaisa ajatuksia, joita saapuili tajuntaan, kun istui tällaisessa puhuttelussa tai kirkon penkissä tai liiton vuosijuhlassa. Vehmas epäili, että kaikki ihmiset vajosivat vastaavissa tilanteissa omiin ajatuksiinsa ja että juuri niin oli jossakin suunniteltu: karkottamalla ihmiset omiin ajatuksiinsa viralliset tahot kykenivät luomaan yhteyden ihmisten sisimpään."
En kykene tunnistamaan, kumpi saapuu ensin, lamaannus vai ne seinät, joihin törmää. Omien ajatustensa kanssa. Yhteydet omaan itseen on, periaatteessa, mutta en näe riittävän selkeästi, mitä haluan. Mitä haluan itselleni sanoa.
" Se tunne että tämmöinen olen ja tuommoinen pitäisi olla ja välissä aukeaa kanjoni, niin iso kanjoni että koko tähän maailmaan ei mahdu yhtä isoa mutta päähänpä vain mahtuu. Ihmisen pää on merkillinen laitos. Sinne mahtuu hyvin isoja asioita. Se on hieno juttu jos suunnittelee satelliittia mutta murehtiessa siitä on pelkästään haittaa."
Ja vielä sekin, kun ei tiedä mitä murehtia. Tai miksi. Tai sen tiedän, ettei murehtia tarvitse. Eikä siitä seuraa mitään. Ainakaan mitään hyvää.
Petri Tamminen: Rikosromaani, Otava 2012.
"Kirjailija kertoi nukkuvansa paljon mutta huonosti. Päivät hän makasi sohvalla, lounaaksi ja päivälliseksi söi suklaapatukoita, illat tuijotti televisiota.
Oireet kuulostivat Vehmaksesta tutuilta. Jos suklaan olisi vaihtanut konjakkiin, kuvaus olisi täsmännyt hänen omiin heikkouden kausiinsa. Kuvaus olisi täsmännyt ihan kenen tahansa heikkouden kausiin, Vehmas epäili, pääministeriä ja työtehoseuran puheenjohtajaa myöten. Jos maailmaa katseli Aleksanterinkadun varrella, saattoi kuvitella, että ihminen on kone, mutta kun näitä koneita seurasi Aleksilta kotiin, huomasi piankin että sohvalla lamaannuttiin siellä ja täällä. Maata kansoitti kokonainen sohvalle lamaantuneiden veljeskunta, ja tämän veljeskunnan jokainen jäsen joutui lamaantumaan sohvallaan yksin."
Olen tuo kuka tahansa. Jos vaihdan suklaan ja konjakin siihen, mitä kaapista sattuu löytymään. Esimerkiksi hillo-tahinivoileipiin, pähkinöihin ja pipareihin.
"Vehmas istui arki-illan puolityhjässä junassa. Sanojen merkitysten tutkiminen väsytti häntä. Ongelma ei ollut siinä, että sanat olivat vain sanoja - monet hänen murheistaankin olivat vain sanoja. Ongelma oli siinä, että hän ei saanut sanoista otetta. Ja kun hän oikein ajatteli asiaa, hän kaipasi myös jotakuta joka pitäisi häntä kädestä. Radanvarressa vilahteli sumuisia valoja.
Ajatus armosta oli käväissyt mielessä, nyt hän istui junassa matkalla Pasilaan."
En saa otetta. Siitä, mitä minun mielessäni oikein velloo. Kaipaan junamatkalle.
"Isotalo työnsi paperit syrjään, nojautui taakse ja katseli kattoon. Hän aloitti pitkän asiallisuuteen naamioidun puheenvuoron, jonka kaari oli niin ennalta arvattava, että Vehmas vajosi omiin ajatuksiinsa. Nämä omat ajatukset olivat pelkkiä mieleenjuolahduksia, mutta sellaisinakin ne johdattivat hänet jonnekin, jota hän piti omana itsenään. Vehmakselle oma itse tarkoittin juuri niitä hajanaisa ajatuksia, joita saapuili tajuntaan, kun istui tällaisessa puhuttelussa tai kirkon penkissä tai liiton vuosijuhlassa. Vehmas epäili, että kaikki ihmiset vajosivat vastaavissa tilanteissa omiin ajatuksiinsa ja että juuri niin oli jossakin suunniteltu: karkottamalla ihmiset omiin ajatuksiinsa viralliset tahot kykenivät luomaan yhteyden ihmisten sisimpään."
En kykene tunnistamaan, kumpi saapuu ensin, lamaannus vai ne seinät, joihin törmää. Omien ajatustensa kanssa. Yhteydet omaan itseen on, periaatteessa, mutta en näe riittävän selkeästi, mitä haluan. Mitä haluan itselleni sanoa.
" Se tunne että tämmöinen olen ja tuommoinen pitäisi olla ja välissä aukeaa kanjoni, niin iso kanjoni että koko tähän maailmaan ei mahdu yhtä isoa mutta päähänpä vain mahtuu. Ihmisen pää on merkillinen laitos. Sinne mahtuu hyvin isoja asioita. Se on hieno juttu jos suunnittelee satelliittia mutta murehtiessa siitä on pelkästään haittaa."
Ja vielä sekin, kun ei tiedä mitä murehtia. Tai miksi. Tai sen tiedän, ettei murehtia tarvitse. Eikä siitä seuraa mitään. Ainakaan mitään hyvää.
"Murheellinen tapaus, Ångström edesvastuuseen."
Aivan.
"- Eihän sun tarvitse muuta kuin hengittää.
- Hengittää?
- Hengität vaan. Se riittää."
- Hengität vaan. Se riittää."
Kun saisi ajatukset teoiksi. Ne ajatukset, joista on saanut otteen. Vimmattu yrittäminen on vitsaukseni.
Keskityn hengittämään. Tässä sohvalla. Piirrän verkkokalvolle kuvan Dalai Lamasta.
Keskityn hengittämään. Tässä sohvalla. Piirrän verkkokalvolle kuvan Dalai Lamasta.
sunnuntai 29. heinäkuuta 2012
Elämät kameran takana, ja edessä
Tuulaliina Varis sanoi viimeisessä Voimalassa (14.7.2012):
"Pidän aika kyynisenä sitä tapaa, millä media tunkeutuu asiaankuulumattomien ihmisten tunteisiin, ja paisuttaa niitä, hypettää sitä, että ihmiset, jotka eivät ole koskaan kuulleetkaan tällaisista henkilöistä ja elävät omaa elämäänsä, saadaan elämään näiden tragediaperheiden (mm. viimeaikaisiin perhesurmiin viitaten, kirj. huom.) elämää. Minusta siinä on jotain aika vaarallista."
Samaa asiaa olen miettinyt minäkin. Kaikenmaailman Dianankuolemien, Konginkangaskuolemien ja Victoriahäiden yhteydessä. Juuh, ovat kaukana menneisyydessä, mutta kun en seuraa nykyään uutisia, en muista yhtään uudempia. Mutta tuo ilmiö on yksi syy, miksi tulen toimeen ilman päivittäisuutisten pinnallista, harmaata löyhkää. Epäkohtia ja ikävyyksiä, joille kukaan ei tee kuitenkaan mitään, ei edes aio. Joista vain valitetaan ja tullaan huonolle tuulelle, tyytymättömiksi. Tai kierolla tavalla tyytyväisiksi, kun itselle ei mitään niin kamalaa...
Saman ilmiön toinen kulma on se, mistä Heli ärsyyntyi ölympiälaisten avajaisissa. Kameroidensa takaa elämänsä huippuhetkiä tarkkailevista urheilijoista. En katsellut happeningia, mutta olen kanssaärsyyntyjä.
Eihän heistä tarvitsisi välittää, ihmisistä, jotka pelkäävät tunteita ja osallistumista omaan elämäänsä. Mutta kun he sattuvat näkökenttään - joka sinänsä on itselläkin rajallinen - on vaikea olla näkemättä. Ja provosoitumatta.
Ensimmäinen tietoinen suuremman mittaluokan tämänsortin ärsyyntymiseni tapahtui pojan sotilasvalatilaisuudessa jokusia vuosia sitten. Vaikka olin muinoin elätellyt toiveita sivariudesta, en voinut olla vaikuttumatta tilaisuudesta. Olin vaipumassa hartauden tilaan geometrisesti silmäähivelevien nuortenmiesten rivistöjen, isänmaallisten laulujen ja jonkun ison sotaherran puheesta, joka oli hyvin hyvä. Edessäni häärivät kamerataitelijat eivät kuunnelleet, eivät keskittyneet, eivät pysyneet paikallaan. Harmistuin syvästi heidän häirinnästään.
Mietiskelin, mitä he myöhemmin niitä kuvia katsellessaan muistelevat... Omaa kuvaamissessiotaan?! Eiväthän he kuulleet, mitä pohdittavaa sotaherra heitteli sotapoikien omaisille, tai liikuttuneet laulaessaan mukana 'Kuullos pyhä valaa'... Edes minä, naissukupuolen edustaja (, joka kykenee tekemään monia asioita yhtä aikaakin,) en kykenisi moiseen, vaan huomio menisi kuvakulmien etsimiseen. Minun arvelujeni mukaan heille ei jäänyt muistoihin voimakkaita tunteita, joita kyseinen hetki, kun lapsesta tulee potentiaalinen isänmaata henkeen ja vereen puolustaja, voisi aiheuttaa. Se on kova juttu, henkisesti. Muistavat kyllä, että olivat tilaisuudessa mukana. Heillä olisi ollut tilaisuus osallistua muutenkin kuin vain olemalla fyysisesti läsnä.
Olinkin tosi ilahtunut, kun tämänkesän enonkoskelaisten juhannushäiden alla morsio ja sulho ilmoittivat, ettei kuvaaminen ja varsinkaan kuvausten jakaminen sosiaalisessa mediassa ole suotavaa. Kameroita ja kuvaajia olikin vain sivuseikan verran. Hääväki oli aidosti läsnä ja tunnelma senmukainen. Rakkaudellinen, onnellinen. Ikimuistoinen.
Etäelämistä sekin, kun tositeeveissä ja idolskisailuissa ne toiset asettuvat puolestamme alttiiksi kokemuksille ja tunteille. Minun ei tarvitse. Siis niiden, jotka elävät teevee-elämää. Eikä kyllä minunkaan, kun ei voisi vähempää kiinnostaa.
Mieluummin samaistun vaikka Hyacinth Bucket'in tai Uuno Turhapuron elämään ja ajatuksiin. Säilytän silloin selkeästi oman minäni, ja saan tarvittavan peilin omaan piskuiseen, inhimilliseen elämääni. Niin kuin kanssaeläjienikin oikeista elämistä heijastuvista peileistä. Ne eivät kalpene tv-sarjojen ja elokuvien rinnalla. Ja ovat totta myös minulle, niiden siivujen verran, joita he kanssani jakavat. Ne riittävät minulle. Ikiomien elämysten ja tunteiden lisäksi.
"Pidän aika kyynisenä sitä tapaa, millä media tunkeutuu asiaankuulumattomien ihmisten tunteisiin, ja paisuttaa niitä, hypettää sitä, että ihmiset, jotka eivät ole koskaan kuulleetkaan tällaisista henkilöistä ja elävät omaa elämäänsä, saadaan elämään näiden tragediaperheiden (mm. viimeaikaisiin perhesurmiin viitaten, kirj. huom.) elämää. Minusta siinä on jotain aika vaarallista."
Samaa asiaa olen miettinyt minäkin. Kaikenmaailman Dianankuolemien, Konginkangaskuolemien ja Victoriahäiden yhteydessä. Juuh, ovat kaukana menneisyydessä, mutta kun en seuraa nykyään uutisia, en muista yhtään uudempia. Mutta tuo ilmiö on yksi syy, miksi tulen toimeen ilman päivittäisuutisten pinnallista, harmaata löyhkää. Epäkohtia ja ikävyyksiä, joille kukaan ei tee kuitenkaan mitään, ei edes aio. Joista vain valitetaan ja tullaan huonolle tuulelle, tyytymättömiksi. Tai kierolla tavalla tyytyväisiksi, kun itselle ei mitään niin kamalaa...
Saman ilmiön toinen kulma on se, mistä Heli ärsyyntyi ölympiälaisten avajaisissa. Kameroidensa takaa elämänsä huippuhetkiä tarkkailevista urheilijoista. En katsellut happeningia, mutta olen kanssaärsyyntyjä.
Eihän heistä tarvitsisi välittää, ihmisistä, jotka pelkäävät tunteita ja osallistumista omaan elämäänsä. Mutta kun he sattuvat näkökenttään - joka sinänsä on itselläkin rajallinen - on vaikea olla näkemättä. Ja provosoitumatta.
Ensimmäinen tietoinen suuremman mittaluokan tämänsortin ärsyyntymiseni tapahtui pojan sotilasvalatilaisuudessa jokusia vuosia sitten. Vaikka olin muinoin elätellyt toiveita sivariudesta, en voinut olla vaikuttumatta tilaisuudesta. Olin vaipumassa hartauden tilaan geometrisesti silmäähivelevien nuortenmiesten rivistöjen, isänmaallisten laulujen ja jonkun ison sotaherran puheesta, joka oli hyvin hyvä. Edessäni häärivät kamerataitelijat eivät kuunnelleet, eivät keskittyneet, eivät pysyneet paikallaan. Harmistuin syvästi heidän häirinnästään.
Mietiskelin, mitä he myöhemmin niitä kuvia katsellessaan muistelevat... Omaa kuvaamissessiotaan?! Eiväthän he kuulleet, mitä pohdittavaa sotaherra heitteli sotapoikien omaisille, tai liikuttuneet laulaessaan mukana 'Kuullos pyhä valaa'... Edes minä, naissukupuolen edustaja (, joka kykenee tekemään monia asioita yhtä aikaakin,) en kykenisi moiseen, vaan huomio menisi kuvakulmien etsimiseen. Minun arvelujeni mukaan heille ei jäänyt muistoihin voimakkaita tunteita, joita kyseinen hetki, kun lapsesta tulee potentiaalinen isänmaata henkeen ja vereen puolustaja, voisi aiheuttaa. Se on kova juttu, henkisesti. Muistavat kyllä, että olivat tilaisuudessa mukana. Heillä olisi ollut tilaisuus osallistua muutenkin kuin vain olemalla fyysisesti läsnä.
Olinkin tosi ilahtunut, kun tämänkesän enonkoskelaisten juhannushäiden alla morsio ja sulho ilmoittivat, ettei kuvaaminen ja varsinkaan kuvausten jakaminen sosiaalisessa mediassa ole suotavaa. Kameroita ja kuvaajia olikin vain sivuseikan verran. Hääväki oli aidosti läsnä ja tunnelma senmukainen. Rakkaudellinen, onnellinen. Ikimuistoinen.
Etäelämistä sekin, kun tositeeveissä ja idolskisailuissa ne toiset asettuvat puolestamme alttiiksi kokemuksille ja tunteille. Minun ei tarvitse. Siis niiden, jotka elävät teevee-elämää. Eikä kyllä minunkaan, kun ei voisi vähempää kiinnostaa.
Mieluummin samaistun vaikka Hyacinth Bucket'in tai Uuno Turhapuron elämään ja ajatuksiin. Säilytän silloin selkeästi oman minäni, ja saan tarvittavan peilin omaan piskuiseen, inhimilliseen elämääni. Niin kuin kanssaeläjienikin oikeista elämistä heijastuvista peileistä. Ne eivät kalpene tv-sarjojen ja elokuvien rinnalla. Ja ovat totta myös minulle, niiden siivujen verran, joita he kanssani jakavat. Ne riittävät minulle. Ikiomien elämysten ja tunteiden lisäksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)





