Armosta kuuntelemista

Tein eteen. Itselleni. Armoharjoituksen.

Olin armollinen IsmoAlangolle.

Ostin 'Maailmanlopun sushibaarin' heti sen ilmestyttyä. Suurin toivein. Tai en edes toivonut, kun kuvittelin, että hyvää on tulossa. Loistavaa suorastaan, kun tekijät hekumoivat etukäteen. Ja viimeiset 10 vuotta olin ollut aina yhtä innoissani IAn uutuuksista. Jaksanut kuunnella ne puhki. Kymmeniä ja kymmeniä kertoja. "Yhä uudelleen, uudelleen ja uudelleen" kuten IA yhdessä levyn laulussa laulaa.

Kuuntelin 'Sushibaarin' kerran. Pettymysten pettymys! Huano. Hirveän huano.

Soitin siis Sushibaarin toiseen kertaan aurinkoisella kaupunginlammella, sillä siellä kaikki kuulostaa paremmalta. Kahden ensimmäisen biisin ajan luulin olleeni väärässä, turhan armoton, mutta ei.

IA on ollut idolini siinä, kuinka hänen sanansa sointuvat musiikkiin, tarinoihin ja toisiinsa täydellisesti. Niin että taituruus huokailuttaa. Ei vain ensi kuulemalta vaan joka kerran.. Olen hämmstellyt, kuinka hän upottaa vanhoja kliseitä lauluihinsa niin, että ne kuulostavat uusilta. Nyt ei.

Sushibaarin musiikki on enimmin mitäänsanomatonta. Innotonta. Entisillä levyillä hurmanneet sävelpätkät nousevat esiin hahmottomasta, joltain toisilta lainatun oloisesta dippaduidaasta - no, melkein. Soittajat ovat hyviä, se on entistä. Mutta sovituksetkaan eivät ihastuta. Mitään uutta ei kuulu.

Ihmehän se olisikin, toisaalta, jos aina uutta syntyisi. Mutta tähän asti on syntynyt. Jokaisella levyllä tyyli on ollut vaihteluistaan ja uudistumisistaan huolimatta Ismoista. Herkullista, hurmaavaa, häikäisevää iloittelua. Synkillä asioilla monesti mutta silti.

Ihmettelen sanoitusten triviaaliutta. Kuulostaa, että biisin idea on ollut ok, jopa hieno, mutta tarina ei ole lähtenyt lentoon. Sanojen esteettinen kauneus ja yhteensopivuus kuuluu ja tuntuu kahdessa ensimmäisessä laulussa ('Tukahdutettu tango' ja 'Vanha nuori'), mutta vain satunnaisesti muissa. Jossain biiseissä ei ole yhden yhtä sanaleikkiä tai oivallusta. Jotka IAlla ovat yleensä monella - ajatuksen ja kuulokuvan - tasolla toimivia. Vanhoja tuttuja sanoja uusina yhdistelminä. Nyt sanoitukset ovat kuin Kenentahansa jutustelua, sanoja peräkkäin, miltäsattuu kuulostavia, sanoja sikin sokin, löytämättä Sitä Jotain. Omaa. Yhteyttä.

Biisejä sunnuntaiaamun hartaudella kuunnellessani luulin ajoittain jotain hyvää olevan tulossa ihan just, mutta odotukset tuottivat pettymyksiä toisensa jälkeen.

Tuli mieleen, onko IAn olkapäälle istahtanut sisäinen tarkastaja, jostain syystä. Se saa hyvät ideat usein vetistymään. Omat sanat väistyvät, kun voimallisesti koettu tunne silottuu. Sen olen nähnyt omissa ja toisten kirjoittajien teksteissä sen sata kertaa. Vai onko IAn elämässä jokin suvanto? Vai joko kaikkensa on antanut hän?

'Sushibaari' jää unholahyllyyn. Kahta em. suosikkia kuunteleiksen jatkossa YouTube-listoillani. Silti aion olla IAlle armollinen. Vain keskinkertaisuudet tuottavat tasalaatua, on joku viisas sanonut. IA säilyttää tämän flopin jälkeenkin asemansa minun sanoittajien TOP3ssä, musiikintekijöidenkin TOP5ssä.

Odotan seuraavaa. Onnistumista. IAlta.

Ehkä itseltänikin.

"Laulan, koska laulamaton laulu jättää eloon pelon."  Siinä sitä syytä levyttää joskus vaatimattomampaakin.

Tämä on upea 'Tukahdutettu tango'.

Giljotiinin terän alla kurkotamme kaulojamme'

Nähdäksemme paremmin
Pelko tappaa

Yksinäinen lapsukainen riippuu vallan kahvassa

Ei päästä irti otettaan

Pelko tappaa

älä kuljeta kättäsi pitkin reittäni

Ellet ole valmis kuolemaan kanssani

Minä olen vakava, elämäni on takanani

Eikä multa puutu mitään, mitä sä voisit antaa

Kuolleiden kadulla on ruuhka-aika

Ja eläviä odotetaan

Kuolleiden kadulla on ambulanssi

Jolla syntyviä kuljetetaan sairaalaan

älä kuljeta kättäsi pitkin reittäni

Ellet ole valmis kuolemaan kanssani

Minä olen vakava, elämäni on takanani

Eikä multa puutu mitään, mitä sä voisit antaa

Kuolleiden kadulla on ruuhka-aika

Ja eläviä odotetaan

Kuolleiden kadulla on ambulanssi

Jolla syntyviä kuljetetaan sairaalaan

älä kuljeta kättäsi pitkin reittäni

Ellet ole valmis kuolemaan kanssani

Minä olen vakava, elämäni on takanani

Eikä multa puutu mitään, mitä sä voisit antaa

älä kuljeta kättäsi pitkin reittäni

Ellet ole valmis kuolemaan kanssani

Minä olen vakava, elämäni on takanani

Eikä multa puutu mitään, mitä sä voisit antaa

Humalainen nainen

Ja mies riekaleina

Tukahdutettu tango

Tulisuudelma

Tulisuudelma

Lukuviikko ja Vanhan kirjan päivä

"Kirjabloggaajat haluavat Vanhan kirjan päivällä muistuttaa niistä luetuista ja koetuista kirjoista, joiden parasta ennen -päivä saattaa kirjakaupassa olla jo ohi. Uutuuskirjat saavat paljon huomiota myös blogeissa. Niissä nostetaan kuitenkin jatkuvasti esille myös vanhempaa kirjallisuutta, sillä kirja ei happane vanhetessaan."

Vaikken varsinainen kirjabloggaaja olekaan, vain bloggaaja, joka joskus kirjoittaa kirjoista, tässä ja Lukeminen.fi:n sivulla Seuraa sivuista -blogissa, haluan osallistua kampanjaan, joka on jatkuvasti voimassa minun kirjasydämessäni.

Kun vielä niin sopivasti sattui, että haluan hehkuttaa Camille Laurensin 'Mieheni' - kirjaa (WSOY 2001). Koska, kuten ystävättäreni, jolle sen luettuani lainasin, alkuun päästyään totesi: "Joka sivulla on jotain mikä kolahduttaa, osuu ja uppoaa."

Luin kirjan hitaasti, mitä suurimmalla nautinnolla. Sekä kielen, rakenteen että ajatusten tähden.Vähän väliä piti pysähtyä hengittelemään ja ihailemaan.

"Minun äidinkieltänikö? Sitäkö te haluatte kuulla, oletteko varma?
Saatte kuulla sitä. Lupaan että saatte vielä joskus kuulla sitä.
Haluatteko sitä todella? Vai onko se uteliaisuutta? Ettekö te pelkää, ettekö kauhistele huutavaa ääntä? Ettekö pelkää rakkautta, naisten rakkautta?"

'Mieheni' on rohkea, oivaltava, hienosti ja omanlaisesti kirjoitettu autofiktio.

"Miksi minä en puhu koskaan äidistäni... Ai, te olette huomannut... Siksi, että äitini on yhtä kuin minä. Minä olen hänen sisällään, ymmärrättekö, olen aina ollut hänen sisällään. Tiedän hänestä kaiken, ymmärrän häntä sisältä käsin, mitä minun pitäisi sanoa? Tytär on aina jonkun naisen sisällä. Mutta isä on eri juttu - mies. Hän on vieressä, minä olen vieressä, siinä on välimatkaa, erilaisuutta, välissä on ylittämätöntä tilaa..."

Aivàn.

".. Camille, joka jo yrittää tutkailla valokuvaajan katseesta mahdollisuuttaan olla rakastettu, ansaita rakkautta, aivan kuin rakkauden voisi jotenkin ansaita."

Niih.

"Kun hän tapaa miehen, joka miellyttää häntä, hän ei koskaan mieti - eikä koskaan kysy - onko mies yksin.
Periaatteessa kaikki miehet ovat yksinäisiä."

Ohho.

"Minä haluan olla toiselle tuntematon maa, en sellainen, jonka valloittamisesta, alistamisesta tai polttamisesta hän haaveilee, vaan sellainen jota hän haluaa tutkia, niin, tai sellainen josta hän haluaa ottaa edes vähän selvää. Minä pidänn tutkimusmatkailijoista, miehistä jotka ovat uteliaita tietämään naisista ja siitä osasta itseään joka piilee toisessa näkymättömänä, hämäränä ja haluttavana."

Niin minäkin.

"...ajatus, että jos kaikki miehet ovatkin veljiä keskenään, niin onneksi kaikki naiset eivät sentään ole heidän sisariaan."

No just.

"Miehissä hän pitää vapaasta aaltoliikkeestä, kiinnityksestä joka jättää tilaa, siteistä jotka sallivat liikkumisen.
Periaattessahan kaikki miehet ovat kiinni jossakin. Mutta joillakin on pelivaraa."

Sinäpä sen sanoit!

"Minä en nyt puhu, jotta te sanoisitte "niin", niin se on, siinä kaikki, minä vaikenen kuullakseni teitä, tehdä ette sano mitään, mutta minaä haluan teidän puhuvan, haluan teidän äänennen tulevan luokseni, koskettavan minua. Odotan että sanoisitte "niin" kuten viime kerralla, kun lopetin puhumisen, silloin te parin minuutin päästä sanoitte "niin", ihanalla äänellä niin, en osaa sanoa sitä yhtä hyvin, mutta minä muistan sen, niin, sanoo mies joka rakastaa naista, niin, kuin tulisitte hakemaan minua täältä ,missä olen, olin miten kaukana tahanasa te tulisitte, sellaista minä haluan, haluan että sanotte sen niin moneen kertaan että minä vihdoinkin ukson, että se vihdoinkin avaa minut ja jättää auki, niin, kun te sanotte "niin, sillä tavalla, se kuulostaa rakkaudelta, niä tiedän, minun pitäisi vaieta, minä poltan sillat takanani, tiedän, te ette aio totella minua, taitaa käydä päinvastoin, te varotte kovasti sanomasta niin, minä tiedän, te jätätte minut hiljaisuuteeni, suruuni, kuolemaani, kun te yhtä hyvin voisitte sanoa vielä toisen kerran yksinkertaisesti niin."

Oi joi.

"Kun sellaista näkee miehen silmissä, olisi tietenkin syuytä lähteä karkuun, paeta. Usein sitä kuitenkin jää. Naiset etsivät elämänsä miestä, mutta joskus tämä muistuttaa heidän kuolemansa miestä, joskus mies on sama."

Aattelepa sitä.

"Niin, miehet ovat kuin isoja lapsia. he lähtevät, enkä minä pidättele heitä. He ovat vapaita - he ottavat vapauksia, rakkautta ei ole olemassa, on vain rakkaudenosoituksia, eikö se ollutkin niin? Vartalo on ainoa rakkaudenosoitus - tai ei oikeastaan, ei se ole ainoa: vapaat miehet voivat lähteä, mutta joskus he jäävät - kaikkein kaunein rakkaudenosoitus on, että ottaa vapauden jäädä silloin kun voisi lähteä pois."

Juurikin niin. Vai onko sittenkään...

Sanat eivät riitä kertomaan. Huokailen. Kiitän onneani, että olen tämän kirjan intuitiolla joskus alehyllystä
mukaani kopannut. Ja että onnekkaasti satuin muutama viikko sitten surffailemaan sivulle, jossa se ohimennen mainittiin. Ja että muistin kirjan kannen perusteella sen olevan hyllyssäni. Ja että lukemaan ryhdyin.

Kymmenen pistettä ja viisi tähteä. Plus. Plusplus.

Osaisipa kirjoittaa kuin Camille Laurens!

Suosiooni suljen tämän kirjan. Kaikkien aikojen TOP10iin, varauksetta.

Hyvää Agricolan päivää suomen kielen rakastajille ja sitä muuten vaan käyttäville!!!

-

ps. "Ystävyys on hänelle aina surullinen asia, se on tavallaan rakkaussuru."

Vain kaksi sanaa

Not her, get laid, live free, thank you, love thyself, be you, trust yourself, dream bigger, run now, don't fear, stay classy, slow down, miss u, love u, don't worry, think twice, soon enough, be patient, stay true, dream big, be happy, choose wisely, come back, don't marry, study harder, keep running, work hard, don't grow, face book, trust nobody, be strong, live life, cheer up, be free, take risks, game on, carpe diem, stop procrastinating, don't sacrifice, your God, be brave, stay strong, just live, fucked up, be yourself, turn around, just leave, well done, enjoy life, stop it, you're perfect, keep trying, say no, never regret, go on, always beautiful, good job, think wisely, Embrace. Laugh., expect none, wonderful child, don't cry, gets better, no regrets, get emancipated, stupid ass, don't rush, keep breathing, think again, be still, you fool, find peace, start now, be sober, tell him, keep walking, live now, you rock, time flies, live happily, have fun, be careful, be alone, fear not, shut up, don't smoke, do it, it's ok, lucky bastard, kill yourself, keep trying, don't quit, be fearless, try harder, be reckless, be more, find out, condom first, write daily, trust God, expectations hurt, be humble, love desperately, be yourself, screw you, don't reply, eat less, save money, free spirit, say sorry, love me, travel more, be there, don't settle, hakuna matata, lighten up, wake up, let go, seek truth, slow down, help mom, get life, other way, hang on, be serious, think first, die now, future sucks, learn more, stay positive, turn around, work hard, stay forever, exercise mind, keep fit, focus focus, smile always, start over, create facebook, be aware, be rich, sell books, tell her, you idiot, screw you, be tired, two words, envy u, no "I", don't try, a legend, read more, you're great...

Näin vastattiin tänään facebookin The Idealist -sivulla. Hyviä neuvoja ympäri maailman.

Mitä sinä lappuseesi kirjoittaisit?

Herra Ylppö hotellihuoneessani

Hotellissa yöpymisen potentiaalinen ihanuus on televisio. Kaukosäädin. Kanavien paljous. Isompi scriini kuin läppärissä, josta YleAreenan ohjelmia yleensä katselen. Silloin kun teeveestä jotain kiinnostavaa tai huvittavaa lähetetään.

Potentiaalinen ihanuus se on siksi, ettei sieltä yleensä tule mitään, mitä viitseisin katsella. Perjantai-iltaisin ainakaan. Televisio saa seurallisuutensa tähden silti olla auki, iltani ja aamuni ratoksi.

Eilenaamulla Kuopion Cumuluksessa annoin jonkin musiikkikanavan soida. Biisien jatkumosta korvaani otti Herra Ylppö. Jonka biisejä en ole tietoisesti kuullut koskaan. Nimen olen noteerannut. Jos olisin nähnyt biisin nimen, se olisi suunnanut sen ohi korvien: Lista hämähäkkimiehen vihollisista. Rakkauteni listoihin, ja lista-sanaan, olisi hävinnyt Hämähäkkimieheen, joka on minulle kaukainen hahmo - lapsenikaan eivät siitä aikanaan intoilleet - ja hämähäkki on suorastaan vastenmielinen elukka. Eikä vihollisnäkökulma ole minun tapani hahmottaa maailmaa. Sanoilla on merkitystä, you see.

Silti kuulin sanoman melkein ensimmäisistä säkeistä lähtien.

"Mä en tiedä mitä haluan.

Vaihtoehtoja on valtavasti.

Mä en tiedä mitä haluan.

Vaan kukapa tietäisi?

...

Mä haluan nähdä sinut, eiku haluanki olla yksin.

Mä haluun muuttaa maalle keskelle kaupunkia

...

Muista, että elämässä tärkeintä on tehdä lista lempileffoista.

Ja kauneimmista biiseistä lista hämähäkkimiehen vihollisista.

...

Älä hyvästele, älä mene.

Älä menetä unelmia.

Älä liukastu, älä lipeä valitsemaltasi polulta."

Minusta tuli Herra Ylppö -fani siltä istumalta.

Liekö hänkin käynyt kirjoittajakursseilla. Tai lukenut Goldbergeja ja Cameroneita, joita myötäillen eilisen kurssipäivän opettaja Taija Tuominen kehotti listojen tekemiseen. Kirjoittamisen tähden. Perjantaisella vankilareissulla minäkin listaamaan neuvoin, erästä kirjoittamisesta innostunutta lahjakasta kynäilijää. Romaanin työstämisessä.

Listoilla saa aikaan vaikka mitä. Selkeyttä. Ymmärrystä. Tilaa. Näkökulmia. Kirjoa. Ihmetystä. Iloa.

En malta olla vastaamatta Herra Ylpön Hämähäkkimies-videolla vilahtavia TOP3-lista -haasteisiin.

TOP3# biisit
1. Highway star
2. Matkustaja
3. Muinainen härkä

TOP3#metal
1. hopea
2. Trio Niskalaukaus
3. 2cellos

TOP3#päihteet
1. läsnäolevat keskustelut
2. runojen hiominen
3. ilmavirta

TOP3#kynät
1. Parker Jotter
2. sormi
3. geelikynä

TOP3#leffat
1. Before sunset
2. Paris, je t'aime
3. Indiscreet

TOP3#inhokit
1. mönkijät
2. vesiskootterit
3. voimalaitokset

TOP3#Grantit
1. Cary Grant
2. Hugh Grant
3. Grant's

TOP3#koomikot
1. Pirkka-Pekka Petelius
2. Frasier
3. Kummeli

TOP3#pressat
1. Urho Kekkonen
2. John Adams
3. Tarja Halonen

TOP3#kokit
1. äiti
2. Tiina Pitkänen
3. lähikokki

TOP3#inhokit
1. Jyrki Katainen
2. Anna-Liisa Tilus
3. Päivi Räsänen

TOP3#rocktähdet
1. Kauko Röyhkä
2. Tuomari Nurmio
3. Ismo Alanko

TOP3#suurmiehet
1. Jörn Donner
2. Hercule Poirot
3. Uuno Turhapuro

TOP3#näyttelijät
1. Mikael Persbrandt
2. Colin Firth
3. Tauno Palo

TOP3#tv-kasvot
1. Stephen Fry
2. Matti Rönkä
3. Kyösti Pöysti

TOP3#idolit
1. Pirkko Saisio
2. Tommy Hellsten
3. Rölli

TOP6#Hämähäkkimiehen viholliset
1. M.L.K.
2. Vähän viiniä. Vuode.
3. Je veaux
4. Good vibration
5. Innan allt försvinner
6. Azzurro

Näkökulmia omaan ja toisten arvokkuuteen

Juuri eilen näin tein. Konkreettisesti. Kävelin pysähtymättä sellaisen ihmisen ohi, jolla ei ole minulle mitään hyvää annettavaa. Hymyilin ja moikkasin, en muuta. Tunsin itseni todella arvokkaaksi jatkaessani matkaa. Tunsin äimistyneen katseen niskassani. Mutta minun ei tarvitse enää kuunnella sellaista puhetta, joka loukkaa minua, pahoittaa mieleni, saa minut tuntemaan itseni mitättömäksi, huonoksi.

Tuo oheisen kuvan lause sananmukaisesti tarkoittaa asioita, joilla ei ole enää (hyvää) virkaa elämässämme, mutta ihminenkin voi olla sellainen.

Yhä useammin kuulen ihmisenkokoisia uutisia siitä, että uskalletaan jättää ikäviä, huonoja asioita taakseen. Jos ne asiat ovat niitä, jotka saavat meidät tuntemaan itsemme turvalliseksi, taaksejättäminen ei ole ihan helppo juttu. Siihen valmistautuminen voi viedä vuosia. Kuten kummitätini sanoi, ihminen saattaa kokea ihan helvetilliset olot tai törkeän kohtelun turvakseen, eikä osaa lähteä pois. Pilaa mieluummin oman, ja todennäköisesti toisenkin elämän. Jatkamalla elämistä löysässä hirressä, kuritushuoneessa, kauhun tasapainossa tai miksi sitä sitten kutsutaankin. Ulkopuolisesta se tuntuu oudolta, käsittämättömältä suorastaan, mutta asianosainen ei sitä näe. Muutos, luopuminen on pelottavaa.

Yhtä käsittämättömältä saattaa kuulostaa se, että joku jättää aikansa tärkeältä tuntuneen ihmisen, joka osoittautuukin elämän mustaksi aukoksi, jonne katoaa kaikki ilo, hyvä olo, onnellisuus. Tuollainen jättävä ihminen tulkitaan julmaksi, kylmäksi, itsekkääksi hirviöksi, joka ei ajattele, miltä siitä toisesta tuntuu. Mitä kaikkea kauheaa siitä voi seurata, jos eroaa, ei pidä yhteyttä lähisukulaiseen, lakkaa tapaamasta vanhaa ystävää, välttelee negatiivista seuraa. Jättämällä taakseni olen itse ratkonut omaa elämääni, ja kuullut tai nähnyt syvää paheksuntaa. Joskus kuitenkin suurin rakkauden teko voi olla, että antaa paitsi itselle niin myös toiselle tilaa, mahdollisuuden elää toisin, muuttua, tulla omaksi arvokkaaksi itsekseen. Itsensä suojeleminen on opittavissa.

* * *

Eilen vedin Rasismin vastaisen viikon avajaispaneelia "Kaikki erilaisia - kaikki samanarvoisia" kohtaamispaikka Monikassa. En mahdollistanut juhlapuhejargonia, vaan annoin tilaisuuden olla ihmisenkokoinen. Kun luovan kirjoittamisen ryhmäni kirjoitti erilaisuudesta, nuori nainen totesi, että erilaisuus on sidoksissa aikaan ja paikkaan. Niinhän se on.

Lasta uusi ja erilainen kiehtoo, mutta aikuisena innostuksen tilalle tulee pelko. Pelko siitä, mitä erilaisuus tuo tullessaan. Joka puolestaan kertoo siitä, mitä emme itsessämme tiedosta. Kuten eräs panelisti sanoi, jokaisessa meissä on rasismin mahdollisuus. Siitä pääsee eroon kohtaamalla pelottavia asioita, erilaisia ihmisiä, koska silloin tutustuu itseensä, omiin ennakkoluuloihinsa ja siihen, mistä ne ovat peräisin. Kukaan toinen ihminen ei ole todellinen uhka, hän totesi.

Loppusanoikseen panelistit neuvoivat erilaisuuden siedättämiseksi rohkeutta erilaisten ihmisen kohtaamiseen lähietäisyydeltä. Pinnistelty sosiaalisuus - erään kurssilaiseni mainio uusi termi - voi olla hyvä alku toisten samanarvoiseksi kokemiselle. Sitäkin kautta harjoittelemalla tulee sinuksi sekä itselleen että kanssaihmisilleen. Saa elää turvallisesti yhdessä tässä erilaisuuksien maailmassa.

* * *

Facebookissa kohtasin äsken videopätkän, joka avaa monia silmiä, uskoisin: "Äiti älä pelkää, down-lapsestasi tulee onnellinen." Ei voi muuta todeta kuin, että onnellisuus tulee elämään mitä yllättävimmistä suunnista. Näe pinnan alle, hämmästy elämän viisautta ja voimaa!

On niin monta tapaa olla ihmisenä arvokas. Sitä kai päivänsankari Minna Canth'kin aikanaan toivotti. Kaikinpuolista arvokkuutta jokaiselle, eilen, tänään ja huomenna!!!

Lapsenlapsen kengättömyydestä vol.2

Tyhjän paperin kammo.

Työkseni siihen kikkakolmosia jakelen. Kokemuksen rintaäänellä. Tiedän, miten sen voi selättää. Helposti. Kirjoittamalla. Lause kerrallaan. Vaatimatta. Ihmetellen. Luottaen prosessiin. Ja itseensä.

Kaikki osaavat kirjoittaa, päästelen suustani alvariinsa. Ja näen kerta toisensa jälkeen, että näin on, todellakin.

Vaan kuinkas on minun laitani! Missä on usko, missä sisu, missä heittääntymisen lahja???

Opiskelen kirjoittamista Snellman-yliopistossa. Olen jo viikkoja tuskaillut, vaikeroinut. Tunnen epätoivoisesti, ettei tästä mitään tule. Omaelämäkertakirjoittamisen lopputehtävästä  Autofiktiosta. Kahdesta kolmeen liuskaan. Viimeisteltyä tekstiä, sanoi opettaja. Aaaa...

Sama paniikki leijui edellisen lopputehtävän yllä, kun piti kirjoittaa jonkun julkkiksen elämästä kohtaus. Josta lukija ajattelee sen aivan varmasti olevan totta. Yllätin tekstillä itsenikin. Sitten kun olin sen viimetipassa kirjoittanut. Kun kuulin ryhmän ja opettajan palautetta. Se luokiteltiin fantasianomaiseksi! Minä kun en fantasiakirjallisuutta lue juuri ollenkaan. Paitsi 'Elämäni kirjana' (Peter Jacobi) -tyylisiä hulvattomuuksia. Ja kuulin tekstini vaikuttavan postmodernilta. Mitä en oikein edes ymmärtänyt. Minun tekstinikö?! Vaan ei auta tuo kokemus tässä ja nyt yhtään.

Taas pitäisi sanoja sisukkaasti tuottaa. Vetkuttelen. Ja armottomia laususkelen kirjoittamisen taidoistani. Kuten huomaatte, kirjoittamisen aloittamista voi siirtää kirjoittamalla jotain muuta. Ei tehoa minuun samat kannustuslauseet, joilla omia kirjoittajiani tuuppailen eteenpäin.

Sama juttu kuin muussakin elämässä. Ystävälliset ystäväni palauttelevat omia sanomisiani takaisin, kun tuskailen käänteitä, joissa masennuksen hätävalot vilkuttavat minulle silmää. Miten ne viisastelut ovat niin paljon uskottavampia toiselle sanottuina. Tai kun toiset sanovat ne minulle. Itseäni en tiukan paikan tullen usko.

Onko niin, että on vain ryhdyttävä. Naputtelemaan tyhjään tiedostoon jotain, mistä minulla ei ole aavistustakaan. Muuta kuin että Saimi Ingrid on kuvassa mukana. Kuvassa 70-luvulta.

Suutarin lapsenlapsi

Istuin eilen parturin penkissä. Ystävällinen "mitä sinulle kuuluu" sai aikaan sellaisen negatiivisen puheen ryöpyn, minun suustani ja päästäni, että Puolangan pessimistitkin olisivat kunnioituksesta olleet hiljaa. Pipatin ihmisten pinnallisuutta, kun lapsia lähetetään provinssista lentokoneella Helsinkiin 'Vanhojen päivän' kampauksia ja meikkejä varten. Ylioppilastutkinnon ylikorostunutta asemaa, vaikkei yo-todistus takaa nykypäivänä mitään. Varsinkaan menestystä ja onnellista loppuelämää. Kulissielämiä, pettämistä ja sitä, etteivät pariskunnat arvosta toisiaan, vaikka ovat rakkauden kohdanneet, vaan vaativat toisiltaan kaiken ja vieläkin enemmän. Pirstovat palasiksi paitsi toisensa niin myös itsensä. Kuinka kohtuullisuus on kadonnut luonnonvara. Ja...

Ryöpytys kesti varttitunnin ennenkuin havahduin: Mitä helvettiä!!! Hämmästyin itseäni. Millaista puhetta oikein puhunkaan. Millaisilla ajatuksilla ja sanoilla mieleni täytän. Mitä ajatuksia ihmisten ilmoille syydän. Suu poikki! (Ei sentään vielä pää!) Tämä ei todellakaan ole oikea paikka oksentaa omaa pahaa oloa. Olen silti ilmiselvästi kuulijan tarpeessa.

Sain omakohtaisen huomautuksen siitä, että keho ja mieli kulkevat käsi kädessä. Monin tavoin. Suu muokkaa sanomisia sen mukaan, mitä ajattelen ja miltä kehossani tuntuu.

Reilu viikko sitten virus iski ja aloin yskiä kylkiäni helliksi. Kroppani nousi kapinaan ja nosti kuumeen. Putket korisivat ja hinkuivat aamusta iltaan, vinkuvat edelleen. Olen jo toipumassa, mutta keho voi vieläkin kurjasti ja voimattomuus velloo päästä varpaisiin. Paradoksaalisesti se, että huomaa selviävänsä koettelemuksesta, masentaa mieltä. Ajatuksissa alkaa kiertää epätoivoisia, synkkiä ajatuksia. Mutkut katsovat peilistä suoraan silmiin. "Ei tästä mitään tule. Mitäpä se hyvejää..."

Uusiminä kehottaa ottamaan käyttöön omat lääkkeet. Ajatusten voiman siis. Olen sitä kiitettävästi oppinut, mutta näitä toisenlaisiakin hetkiä tulee, kun pitää tehdä töitä paremman voinnin eteen enemmän kuin jaksaisi. Voimat eivät juuri nyt tunnu riittävän, tarvitsisin tukea. Toista ajatustenvoima-evankelistaa. Minua tsemppaamaan. Suutarinlapsella ei ole kenkiä sanotaan. Eikä suutarin lapsenlapsellakaan, joka olen. Tai ainakin ne välillä puristaa.

Virukset riehuvat kylillä. En ole ainoa sairaslomalainen tällä hetkellä. Petiin on kellahtanut moni, viikkotolkuksi. Voimien palaamiseen auttaa aika. Tuo ehtymätön luonnonvara. Kyllä se vielä hyväksi muuttuu, toistelen itselleni ja muille parannukseksi. Sisimmässäni siihen mitä lujimmin uskon, vaikka hetkellisesti Usko saattaakin vaikuttaa tekopirteältä klovnilta.

Ja mitä opin tästä. Satuin männäviikon liiketerapiatunnilla sanomaan, ettei minulla ole varaa olla heikko. Elämä vekkuliudessaan antoi minun tuta sanoneeni sellaista, joka on hetimiten toisin todistettava. Pakon edessä on varaa vaikka mihin. Minua koetellaan edelleen luottamaan joka hetki, niinä tiukimpinakin, elämän tarkoituksenmukaisuuteen, jopa hyväntahtoisuuteen. Mihin kolmenasatanakuutenakymmenenenä päivänä vuodessa vilpittömästi uskonkin.

Vaan kuten eräs kirjoittajakurssilaiseni - kaikella rakkauvella luulen ma - totesi: "Oletkos sinäkin vain ihminen?!"

Olen. Kaikkine sanoinenikin.

Uskotko uskottomuuteen?

AAMIAINEN BRYSSELISSÄ JA MUITA HAURAITA IDYLLEJÄ

3.
Me petämme toisiamme hienotunteisesti
se joka saapuu kaupunkiin sunnuntaina
saapuu puhtaisiin lakanoihin
joissa yöllisten vieraiden tuoksu ei tunnu

Kun palaamme molemmat kotiin
olemme hyvin ystävälliset
sinä peset astiat, minä vien matot ulos

Illalla riisuutuessa iholla satunnainen jälki
ohitse kiitävänä hetkenä
kiinnijäämisen pelko
kuin se pahaenteinen sävähdys raitiovaunussa
ennen kuin tarkastajat sanovat kuuluvalla äänellä
hyvää päivää matkalippujen tarkastus

(Anni Sinnemäki: Aleksis Kiven katu)

"Tiukkaa teki, mutta läpi meni", sanoi mies. Oli jälleen kerran valehdellut epäluuloiselle vaimolleen. Syystä epäluuloiselle. Sisimmässään sen tietää, kun toinen pettää. Se on selvää kuin pläkki, kun se tulee ilmi. Ennemmin tai myöhemmin.

Intuitiomme, joka perustuu kaikkiin niihin havaintoihin, joita jatkuvasti rekisteröimme huomaamattamme muistiimme, mutta jotka tallentuvat sellaisiin osastoihin, jotka eivät päivätajuntaa tavoita, tietää. Tiedämme, vaikka emme tiedä miksi. Syytämme uskottomuudesta, mutta emme halua kuitenkaan kuulla totuutta. Epäilemme sitä. Varsinkin kun toinen sättii "Vainoharhainen olet!". Niin kauan kuin sitä ei ole ääneen sanottu - "minä olen pettänyt sinua" - sitä ei ole olemassa. Mutta sitten kun se on sanottu, sitä ei saa sanomattomaksi. Kaikki on hetkessä toisin. Täysin toisin.

Edellinen kirjoitukseni sai muistelemaan kaikkia niitä uskottomia miehiä, joita varsinkin tämän itsellisen elämän aikana olen kohdannut, lähemmin ja kauempaa. Yksi ystävättäreni ei usko uskollisia miehiä olevankaan. On kai niitä, ja naisiakin, uskollisia ja pettäjiä, mutta tilaisuuden tullen tai vasiten varkaaksi ryhtyjiä on enemmän kuin haluaisi uskoa.

Ikäviä tilanteita ovat ne, kun tietää, että kaverin puoliso on uskoton, mutta hänelle ei voi kertoa. Ei koe voivansa kertoa. On raastavaa käydä itsensä kanssa keskustelua, pitäisikö solidaarisuuden nimissä kertoa vai ei. Mitä siitä seuraa? Sitä kun ei voi tietää.

Siinä ottaa melkoisen riskin. Voi saada syytöksiä elämien pilaamisesta. Jos kyseinen ihminen olisikin mieluummin elänyt valheessa. Jotkut haluavat. Usein kuvitellaan, että "minä kyllä haluaisin ystävien kertovan minulle, jos minua petetään". Mutta sisältyykö siihen harras toive, etten tule koskaan petetyksi. Paha paha paikka.

Eräs ystäväni oli avioliiton ulkopuolisessa suhteessa yhdeksän vuotta. Aluksi se oli salaista, mutta pikkuhiljaa kaikki muut tiesivät siitä vuosien ajan paitsi pettäjien puolisot. Se oli kiusallista erinäisissä tilaisuuksissa. Lopulta petetyn vaimon perheystävänainen sai tietää, oli suoraselkäinen ja mielestään pakotettu paljastamaan suhteen. Se oli shokki petetyille. "Yhdeksän vuotta elin elämää, mikä ei ollut ollenkaan totta. Mikään ei voi olla loukkaavampaa", totesi petetty nainen. Silloin minä päätin, että jos sellainen tulee eteen, rollin. Mutta myönnän, että senkin jälkeen olen ollut vaiti. En kertaakaan ole ottanut riskiä. Tuskittelen aikani, mutten raaski. Itseni takia, koska siinä voi saada loat niskaansa, ja toisten. kun tiedän, että silmien sulkeminen voi olla tietoinen, välttämättömäksi määritelty valinta.

Olen ollut myös sivusta kuulemassa, kuinka uusi aviovaimo hehkutteli baarin vessassa olevansa täydellisen onnellisessa parisuhteessa. Tiesin satavarmasti, että hänen uusi miehensä oli muutamaa kuukautta aikaisemmin pettänyt häntä. Mies oli kertonut iskemälleen naiselle olevansa eronnut ja haluavansa suhteeseen. Pieni yksityiskohta oli jäänyt kertomatta. Hän oli mennyt uudelleen naimisiin edelliskesänä. Se selvisi, kun nainen kertoi uudesta tuttavuudestaan kaverilleen. Niin, mies oli ihan omalla (tunnetulla) nimellään tehnyt koko tempun. Ja tietysti tämä kaveri oli sen petetyn naisenkin kaveri. Oli siinä kaverilla kärvistelyä, kertoako vai ei. Ei kertonut, koska rakastunut nainen olisi todennäköisesti syyttänyt viatonta huijattua naista miehensä viettelemisestä. Sitä kaverini ei halunnut. Rohkeutta hänellä olisi ollut, naisten oikeuksien puolustaja kun on. Hän joutui valitsemaan solidaarisuutensa kohteen.

Melkoisen salattuja elämiä tavallisten ihmisten kesken. Ja miten paljon halua uskoa pariinsa. Hyvä niin. Vaikka toisaalta. Joskus silloin Suomi24:n aikoihin, suutuspäissäni, kun kohtasin satoja salarakkaita etsiviä miehiä, aioin kirjoittaa yleisönosastoon: Haloo, naiset, herätkää! Haluatteko te, että miehenne "on parempi puoliso, kun saa välillä vähän vierasta" kuten miehet monesti tekojaan perustelivat. Mutta olin hiljaa. Vaikka olin surullinen siitä, että naisia kohdellaan niin huonosti. Rakastetaan, muka, loukkaamalla pahiten.

Miksi? Olen edelleen vaiti. Myös lähempien piirien tapahtumista. Juuh, se on tätä nykyaikaa, kaikki huolehtikoon vain omista asioistaan. Niinkö?

Valheella on jäljet

Kun joku teema elämässä aktivoituu, se tulee esille monen nurkan takaa.

Valehteleminen. Se se on nyt. Ajankohtainen kakkonen.

Olen aina ollut huono valehtelemaan. Joskus sitä yritin, mutta jäin aina kiinni. Muistan myöhemmin vain sen, mitä oikeasti on tapahtunut enkä osaa pitää keksimästäni tarinasta kiinni. Totesin kantapään kautta, ettei minusta ole siihen. Minulla on siihen liian huono muisti. Politikoija Timo Soini totesi joskus jossain: "Totuuden muistat aina, pysy siinä."

Omaelämäkertakurssia käyvänä voin tietysti kyseenalaistaa koko homman. Muistot muokkaantuvat. Se on lohdullista. "Aina kun muistamme, teemme jossain mielessä työtä ja muunnamme muistojamme. Niitä ei vain kutsuta varastosta, ja ne eivät palaa varastoon muuttumattomina, kun niitä on käsitelty. Muistomme syntyvät uudelleen joka kerta, kun muistamme ne." (Steven Rose kirjassa 'Molekyyleistä muistiksi').

Vaan valehtelu on muuta kuin väärin muistamista. Kukaan ei unohda totuutta parissa päivässä tai eikä sitä, mitä teki tunti sitten. Kun kerron jotain, mistä tiedän, ettei se ole totta, teen sen tieten. Omista hyvistä syistäni. Haluaisin sen olevan totta. Haluaisin sinun uskovan, että totuus on tämä, minkä sanoiksi sinulle muotoilen. Mutta kuulijalle se on vain valhe.

Kun sitä sanaa kaunistelen, sanon 'valhettelu'. Se kuulostaa paljon lievemmältä, ihan hyväksyttävältä. Eilen Kaukametsässä kirjoittajani listasivat lempisanojaan. Tämän oman mietiskelyni takia heitin ilmaan sanan 'valhe', onko se kaunis vai ruma, siinäpä mielenkiintoinen kysymys. Eräs kirjoittaja nappasi sen omalle listalleen. Hmmm, onko 'valhe' sanana miellyttävän kuuloinen, onko valhe joskus hyvästä, sitä jäimme miettimään...

Samaa pohdiskeli kävelyterapeuttini. "Pitäisikö opetella valkoisia valheita? Joskus elämä olisi helpompaa, kun ei kertoisi (omaa) totuutta." Siinä olisi meille huonoille valehtelijoille haastetta. Emme ole oppineet sitä, vaikka esimerkillisiä sanoilla huijaajia kohtaamme aika ajoin.

Monesti valehtelemista selitellään, että sillä lailla suojelee lähimmäisiään. Sen kuulin sadasti roikkuessani Suomi24:n treffipalstoilla aikanaan. Vaimoa ei haluttu loukata kertomalla, että haen hiukka "rakkautta" muualtakin kuin omien parillisten vällyjen välistä. Niin ilmiselvä valhe, ettei sitä voi kieltää erkkikään. Se on itsekästä itsensä suojelemista. Totuuksilta peilissä, jos sinne sattuisi kurkistamaan. Pelkuruutta.

 "Sweet little lies". Niin lauletaan laulussa. Se taas tarkoittaa, että kuulemme mielellämme kauniita valheita. Joskus sitä vaan haluaa uskoa 'muunneltua totuutta' - mikä on myös nätti tapa ilmaista valehtelevansa. Minäkin olen ihan vapaaehtoisesti uskonut höpöpuheita. Kun esim. Chydeniuksen Kaj sanoi minun olevan maailman kaunein ja älykkäin nainen, otin sen tosissani! Uskottava on, kun sanotaan.

Miksi sitten saan hepakoita, kun minulle valehdellaan? Vaikka kuinkakin hyvästä syystä. (Edellämainitunlaisia suloisia valheita lukuunottamatta.)

Sitä mietin näinä päivinä. Kun ihmettelen aikaisemmin mainitun omaelämäkertakirjoittamiskurssin esille nostattamaa asiaa menneisyydestäni, jonka olin täysin unohtanut. Olenko valehdellut itselleni? Kun totuus tekee kipeää. Hmmm...

Ja kun seuraan läheltä, miten jotkut vapaaehtoisesti elävät löysässä hirressä. Parisuhteessa, jossa yhteisen elämän jatkuminen on veitsen terällä päivästä toiseen, viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen. Kuinka mies ja nainen valehtelevat, hyvistä syistään, toisilleen niin, etteivät sitä edes huomaa. (Tai siis mies huomaa kyllä, isoimmat, mutta nainen ei halua huomata pieniäkään.) Siitä on tullut elämäntapa. Kumpikin tietää uskovansa todennäköisiä valheita. Jatkavat silmien (ja korvien) sulkemispeliä pelosta, että koska tahansa voi olla se hetki, kun kaikki romahtaa. Jolloin onneksi tulee tilaisuus alkaa uusi elämä, valheetta.

Mutta valheella on jäljet. Joskus lyhyet, joskus hyvinkin pitkät. Ne jäljet voivat olla niin kipeät, että vielä kymmenenkin vuoden päästä itkettää. Ne saavat aikaan luottamuspulan, oli kyseessä sitten pieni tai iso valhe. Oli syy valehdella sitten kuinka ymmärrettävä tahansa. Menetettyä luottamusta ei palauteta. Mutta senkin kanssa voi elää. Niinkuin usein elämme. Kukaan ei taida valehtelulta säästyä. Ihmisenkokoisessa elämässä.

KYLLÄ, VÄLITILA

Kuvittelet siis pääseväsi

välitilasta?

Se on sinussa joka solussa

et voi vetää siitä

yhtäkään lankaa

ilman että

purkautuisit itse kuin nailonsukka.

Outoa kyllä,

kiinnikekin on olemassa:

olet osa pientä ja olennaista hyppäystä

kohti

kuilun alkua

ja 

ilon alkua.

(Marie-Claire Bancquart)

Unissajuoksua

Olen nähnyt unia juoksemisesta. Joskus kun se on tullut mieleen päiväsaikaan, en ole ollut ihan varma, juoksinko oikeasti vai näinkö unta. Olin juossut unessa. Tietenkin.

Juokseminen on minulle vieras laji. Epäilin, ettei minusta ole juoksijaksi. Polveni ovat alkaneet narista portaissa, ihan kuin äidillä, jolla oli kulumia. Eikä ylipaino tee rasitusta polville yhtään helpommaksi. Enkä ole koskaan elämässäni juossut, siis juossutjuossut. Paitsi lapsena paikallisen urheiluseuran maastojuoksukisoissa. Ja koulussa Cooperin testeissä. Silloinkin, kun enemmästi urheilin ja olin suhteellisen hyvässä kunnossa, en käynyt juoksulenkillä. Juokseminen ei ollut niihin aikoihin tavallisen ihmisen hommaa.

Joskus se on pienestä kiinni. Olin myöhässä kävelylenkkitapaamisesta ja kaverini odotteli risteyksessä. Otin (alamäessä) pienen spurtin. Hän hämmästeli: "Katsoin kuinka kevyesti joku juoksee ja ajattelin, ettet se voi olla sinä." Eikä muuta tarvittu. Paitsi vielä toinen sysäys, kun kerroin asiasta toiselle ystävälleni: "Jonain iltana myöhään käyn kokeilemassa juoksuaskelia jollain pimeällä tiellä, ettei kukaan näe." Siihen sain kummastuneen katseen. Minun annettiin ymmärtää, että aika huono tekosyy. Niinkuin olikin.

Pari viikkoa sitten lähdin yksinäiselle iltakävelylle. Hetken mielijohteesta päätin kokeilla minuutin verran juoksemista juuri nyt (, kun kukaan ei nähnyt). Hyvänen aika! Sehän tuntui mukavalta. Ei ottanut pumpusta, jalat toimivat, mihinkään ei sattunut. Olin melkein tohkeissani.

Juoksin joka toisen minuutin, joka toisen kävelin. Kaveri kävi keväällä juoksukoulua ja oli ohimennen puheissaan kertonut sellaisesta juoksemisesta. Ja että jos ei meinaa jaksaa, pitää juosta niin hitaasti kuin ikinä kehtaa. Matka ei tapa, vaan vauhti. Muistin vielä päälle päätteeksi entisen jumppaguruni Annen neuvot, kuinka kaikissa suorituksissa pitää pitää vatsalihakset tiukkana. Ja Kummelin Timo Silakan valmentajan sanoin: "Purista perseellä normaalisti".

Olen juossut jokusen kerran. Intervallijuoksen, että jaksaisin ja pääsisin lajin kanssa sinuksi. Kun lasken minuutteja mielessäni, aivot keskittyvät laskemiseen. En ajattele muuta. Näen kyllä. Kauniit kuvakulmat polun varrella. Kun lopetan juoksemisen ja laskemisen, mieleen alkaa pulputa ideoita, lauseita ja ratkaisuja mielen päällä oleviin asioihin. Aivot siis ensin tuulettuvat tyhjemmiksi (hetkellisesti) ja sitten ajattelee raikkaammin.
Kirjoittamisguruni Natalie Goldberg neuvoi jo aikoja sitten, että kävelemällä pääsee pois ongelmista. Vai Julia Cameronko se oli? Vai molemmat? Mutta tämä on nyt uusi sovellutus tämä juokseminen, minulle.

Ja kyllähän näissä maisemissa juosta kelpaa. Melkein keskellä kaupunkia. Tänäänkin aurinko paistoi suoraan silmiin. Toivottavasti jaksan ja paikat kestää. Juokseminen on.

Ihminen on kuin Pavlovin koira. Kun tekee jotain urheillullista, tekee mieli muutakin sen sortin hyvää. Juuri nyt kaurapuuro muhii lenkinpäällisateriaksi.

Yksi terveellinen elintapa voisi, mielellään, aktivoida muita terveellisiä tapoja. En ole vielä nähnyt unia, kuinka syön pelkkää terveysruokaa tai jumppaisin kuten muinoin. Mutta ehkä vielä jonain yönä uneksin...