Lapsenlapsen kengättömyydestä vol.2

Tyhjän paperin kammo.

Työkseni siihen kikkakolmosia jakelen. Kokemuksen rintaäänellä. Tiedän, miten sen voi selättää. Helposti. Kirjoittamalla. Lause kerrallaan. Vaatimatta. Ihmetellen. Luottaen prosessiin. Ja itseensä.

Kaikki osaavat kirjoittaa, päästelen suustani alvariinsa. Ja näen kerta toisensa jälkeen, että näin on, todellakin.

Vaan kuinkas on minun laitani! Missä on usko, missä sisu, missä heittääntymisen lahja???

Opiskelen kirjoittamista Snellman-yliopistossa. Olen jo viikkoja tuskaillut, vaikeroinut. Tunnen epätoivoisesti, ettei tästä mitään tule. Omaelämäkertakirjoittamisen lopputehtävästä  Autofiktiosta. Kahdesta kolmeen liuskaan. Viimeisteltyä tekstiä, sanoi opettaja. Aaaa...

Sama paniikki leijui edellisen lopputehtävän yllä, kun piti kirjoittaa jonkun julkkiksen elämästä kohtaus. Josta lukija ajattelee sen aivan varmasti olevan totta. Yllätin tekstillä itsenikin. Sitten kun olin sen viimetipassa kirjoittanut. Kun kuulin ryhmän ja opettajan palautetta. Se luokiteltiin fantasianomaiseksi! Minä kun en fantasiakirjallisuutta lue juuri ollenkaan. Paitsi 'Elämäni kirjana' (Peter Jacobi) -tyylisiä hulvattomuuksia. Ja kuulin tekstini vaikuttavan postmodernilta. Mitä en oikein edes ymmärtänyt. Minun tekstinikö?! Vaan ei auta tuo kokemus tässä ja nyt yhtään.

Taas pitäisi sanoja sisukkaasti tuottaa. Vetkuttelen. Ja armottomia laususkelen kirjoittamisen taidoistani. Kuten huomaatte, kirjoittamisen aloittamista voi siirtää kirjoittamalla jotain muuta. Ei tehoa minuun samat kannustuslauseet, joilla omia kirjoittajiani tuuppailen eteenpäin.

Sama juttu kuin muussakin elämässä. Ystävälliset ystäväni palauttelevat omia sanomisiani takaisin, kun tuskailen käänteitä, joissa masennuksen hätävalot vilkuttavat minulle silmää. Miten ne viisastelut ovat niin paljon uskottavampia toiselle sanottuina. Tai kun toiset sanovat ne minulle. Itseäni en tiukan paikan tullen usko.

Onko niin, että on vain ryhdyttävä. Naputtelemaan tyhjään tiedostoon jotain, mistä minulla ei ole aavistustakaan. Muuta kuin että Saimi Ingrid on kuvassa mukana. Kuvassa 70-luvulta.

Suutarin lapsenlapsi

Istuin eilen parturin penkissä. Ystävällinen "mitä sinulle kuuluu" sai aikaan sellaisen negatiivisen puheen ryöpyn, minun suustani ja päästäni, että Puolangan pessimistitkin olisivat kunnioituksesta olleet hiljaa. Pipatin ihmisten pinnallisuutta, kun lapsia lähetetään provinssista lentokoneella Helsinkiin 'Vanhojen päivän' kampauksia ja meikkejä varten. Ylioppilastutkinnon ylikorostunutta asemaa, vaikkei yo-todistus takaa nykypäivänä mitään. Varsinkaan menestystä ja onnellista loppuelämää. Kulissielämiä, pettämistä ja sitä, etteivät pariskunnat arvosta toisiaan, vaikka ovat rakkauden kohdanneet, vaan vaativat toisiltaan kaiken ja vieläkin enemmän. Pirstovat palasiksi paitsi toisensa niin myös itsensä. Kuinka kohtuullisuus on kadonnut luonnonvara. Ja...

Ryöpytys kesti varttitunnin ennenkuin havahduin: Mitä helvettiä!!! Hämmästyin itseäni. Millaista puhetta oikein puhunkaan. Millaisilla ajatuksilla ja sanoilla mieleni täytän. Mitä ajatuksia ihmisten ilmoille syydän. Suu poikki! (Ei sentään vielä pää!) Tämä ei todellakaan ole oikea paikka oksentaa omaa pahaa oloa. Olen silti ilmiselvästi kuulijan tarpeessa.

Sain omakohtaisen huomautuksen siitä, että keho ja mieli kulkevat käsi kädessä. Monin tavoin. Suu muokkaa sanomisia sen mukaan, mitä ajattelen ja miltä kehossani tuntuu.

Reilu viikko sitten virus iski ja aloin yskiä kylkiäni helliksi. Kroppani nousi kapinaan ja nosti kuumeen. Putket korisivat ja hinkuivat aamusta iltaan, vinkuvat edelleen. Olen jo toipumassa, mutta keho voi vieläkin kurjasti ja voimattomuus velloo päästä varpaisiin. Paradoksaalisesti se, että huomaa selviävänsä koettelemuksesta, masentaa mieltä. Ajatuksissa alkaa kiertää epätoivoisia, synkkiä ajatuksia. Mutkut katsovat peilistä suoraan silmiin. "Ei tästä mitään tule. Mitäpä se hyvejää..."

Uusiminä kehottaa ottamaan käyttöön omat lääkkeet. Ajatusten voiman siis. Olen sitä kiitettävästi oppinut, mutta näitä toisenlaisiakin hetkiä tulee, kun pitää tehdä töitä paremman voinnin eteen enemmän kuin jaksaisi. Voimat eivät juuri nyt tunnu riittävän, tarvitsisin tukea. Toista ajatustenvoima-evankelistaa. Minua tsemppaamaan. Suutarinlapsella ei ole kenkiä sanotaan. Eikä suutarin lapsenlapsellakaan, joka olen. Tai ainakin ne välillä puristaa.

Virukset riehuvat kylillä. En ole ainoa sairaslomalainen tällä hetkellä. Petiin on kellahtanut moni, viikkotolkuksi. Voimien palaamiseen auttaa aika. Tuo ehtymätön luonnonvara. Kyllä se vielä hyväksi muuttuu, toistelen itselleni ja muille parannukseksi. Sisimmässäni siihen mitä lujimmin uskon, vaikka hetkellisesti Usko saattaakin vaikuttaa tekopirteältä klovnilta.

Ja mitä opin tästä. Satuin männäviikon liiketerapiatunnilla sanomaan, ettei minulla ole varaa olla heikko. Elämä vekkuliudessaan antoi minun tuta sanoneeni sellaista, joka on hetimiten toisin todistettava. Pakon edessä on varaa vaikka mihin. Minua koetellaan edelleen luottamaan joka hetki, niinä tiukimpinakin, elämän tarkoituksenmukaisuuteen, jopa hyväntahtoisuuteen. Mihin kolmenasatanakuutenakymmenenenä päivänä vuodessa vilpittömästi uskonkin.

Vaan kuten eräs kirjoittajakurssilaiseni - kaikella rakkauvella luulen ma - totesi: "Oletkos sinäkin vain ihminen?!"

Olen. Kaikkine sanoinenikin.

Uskotko uskottomuuteen?

AAMIAINEN BRYSSELISSÄ JA MUITA HAURAITA IDYLLEJÄ

3.
Me petämme toisiamme hienotunteisesti
se joka saapuu kaupunkiin sunnuntaina
saapuu puhtaisiin lakanoihin
joissa yöllisten vieraiden tuoksu ei tunnu

Kun palaamme molemmat kotiin
olemme hyvin ystävälliset
sinä peset astiat, minä vien matot ulos

Illalla riisuutuessa iholla satunnainen jälki
ohitse kiitävänä hetkenä
kiinnijäämisen pelko
kuin se pahaenteinen sävähdys raitiovaunussa
ennen kuin tarkastajat sanovat kuuluvalla äänellä
hyvää päivää matkalippujen tarkastus

(Anni Sinnemäki: Aleksis Kiven katu)

"Tiukkaa teki, mutta läpi meni", sanoi mies. Oli jälleen kerran valehdellut epäluuloiselle vaimolleen. Syystä epäluuloiselle. Sisimmässään sen tietää, kun toinen pettää. Se on selvää kuin pläkki, kun se tulee ilmi. Ennemmin tai myöhemmin.

Intuitiomme, joka perustuu kaikkiin niihin havaintoihin, joita jatkuvasti rekisteröimme huomaamattamme muistiimme, mutta jotka tallentuvat sellaisiin osastoihin, jotka eivät päivätajuntaa tavoita, tietää. Tiedämme, vaikka emme tiedä miksi. Syytämme uskottomuudesta, mutta emme halua kuitenkaan kuulla totuutta. Epäilemme sitä. Varsinkin kun toinen sättii "Vainoharhainen olet!". Niin kauan kuin sitä ei ole ääneen sanottu - "minä olen pettänyt sinua" - sitä ei ole olemassa. Mutta sitten kun se on sanottu, sitä ei saa sanomattomaksi. Kaikki on hetkessä toisin. Täysin toisin.

Edellinen kirjoitukseni sai muistelemaan kaikkia niitä uskottomia miehiä, joita varsinkin tämän itsellisen elämän aikana olen kohdannut, lähemmin ja kauempaa. Yksi ystävättäreni ei usko uskollisia miehiä olevankaan. On kai niitä, ja naisiakin, uskollisia ja pettäjiä, mutta tilaisuuden tullen tai vasiten varkaaksi ryhtyjiä on enemmän kuin haluaisi uskoa.

Ikäviä tilanteita ovat ne, kun tietää, että kaverin puoliso on uskoton, mutta hänelle ei voi kertoa. Ei koe voivansa kertoa. On raastavaa käydä itsensä kanssa keskustelua, pitäisikö solidaarisuuden nimissä kertoa vai ei. Mitä siitä seuraa? Sitä kun ei voi tietää.

Siinä ottaa melkoisen riskin. Voi saada syytöksiä elämien pilaamisesta. Jos kyseinen ihminen olisikin mieluummin elänyt valheessa. Jotkut haluavat. Usein kuvitellaan, että "minä kyllä haluaisin ystävien kertovan minulle, jos minua petetään". Mutta sisältyykö siihen harras toive, etten tule koskaan petetyksi. Paha paha paikka.

Eräs ystäväni oli avioliiton ulkopuolisessa suhteessa yhdeksän vuotta. Aluksi se oli salaista, mutta pikkuhiljaa kaikki muut tiesivät siitä vuosien ajan paitsi pettäjien puolisot. Se oli kiusallista erinäisissä tilaisuuksissa. Lopulta petetyn vaimon perheystävänainen sai tietää, oli suoraselkäinen ja mielestään pakotettu paljastamaan suhteen. Se oli shokki petetyille. "Yhdeksän vuotta elin elämää, mikä ei ollut ollenkaan totta. Mikään ei voi olla loukkaavampaa", totesi petetty nainen. Silloin minä päätin, että jos sellainen tulee eteen, rollin. Mutta myönnän, että senkin jälkeen olen ollut vaiti. En kertaakaan ole ottanut riskiä. Tuskittelen aikani, mutten raaski. Itseni takia, koska siinä voi saada loat niskaansa, ja toisten. kun tiedän, että silmien sulkeminen voi olla tietoinen, välttämättömäksi määritelty valinta.

Olen ollut myös sivusta kuulemassa, kuinka uusi aviovaimo hehkutteli baarin vessassa olevansa täydellisen onnellisessa parisuhteessa. Tiesin satavarmasti, että hänen uusi miehensä oli muutamaa kuukautta aikaisemmin pettänyt häntä. Mies oli kertonut iskemälleen naiselle olevansa eronnut ja haluavansa suhteeseen. Pieni yksityiskohta oli jäänyt kertomatta. Hän oli mennyt uudelleen naimisiin edelliskesänä. Se selvisi, kun nainen kertoi uudesta tuttavuudestaan kaverilleen. Niin, mies oli ihan omalla (tunnetulla) nimellään tehnyt koko tempun. Ja tietysti tämä kaveri oli sen petetyn naisenkin kaveri. Oli siinä kaverilla kärvistelyä, kertoako vai ei. Ei kertonut, koska rakastunut nainen olisi todennäköisesti syyttänyt viatonta huijattua naista miehensä viettelemisestä. Sitä kaverini ei halunnut. Rohkeutta hänellä olisi ollut, naisten oikeuksien puolustaja kun on. Hän joutui valitsemaan solidaarisuutensa kohteen.

Melkoisen salattuja elämiä tavallisten ihmisten kesken. Ja miten paljon halua uskoa pariinsa. Hyvä niin. Vaikka toisaalta. Joskus silloin Suomi24:n aikoihin, suutuspäissäni, kun kohtasin satoja salarakkaita etsiviä miehiä, aioin kirjoittaa yleisönosastoon: Haloo, naiset, herätkää! Haluatteko te, että miehenne "on parempi puoliso, kun saa välillä vähän vierasta" kuten miehet monesti tekojaan perustelivat. Mutta olin hiljaa. Vaikka olin surullinen siitä, että naisia kohdellaan niin huonosti. Rakastetaan, muka, loukkaamalla pahiten.

Miksi? Olen edelleen vaiti. Myös lähempien piirien tapahtumista. Juuh, se on tätä nykyaikaa, kaikki huolehtikoon vain omista asioistaan. Niinkö?

Valheella on jäljet

Kun joku teema elämässä aktivoituu, se tulee esille monen nurkan takaa.

Valehteleminen. Se se on nyt. Ajankohtainen kakkonen.

Olen aina ollut huono valehtelemaan. Joskus sitä yritin, mutta jäin aina kiinni. Muistan myöhemmin vain sen, mitä oikeasti on tapahtunut enkä osaa pitää keksimästäni tarinasta kiinni. Totesin kantapään kautta, ettei minusta ole siihen. Minulla on siihen liian huono muisti. Politikoija Timo Soini totesi joskus jossain: "Totuuden muistat aina, pysy siinä."

Omaelämäkertakurssia käyvänä voin tietysti kyseenalaistaa koko homman. Muistot muokkaantuvat. Se on lohdullista. "Aina kun muistamme, teemme jossain mielessä työtä ja muunnamme muistojamme. Niitä ei vain kutsuta varastosta, ja ne eivät palaa varastoon muuttumattomina, kun niitä on käsitelty. Muistomme syntyvät uudelleen joka kerta, kun muistamme ne." (Steven Rose kirjassa 'Molekyyleistä muistiksi').

Vaan valehtelu on muuta kuin väärin muistamista. Kukaan ei unohda totuutta parissa päivässä tai eikä sitä, mitä teki tunti sitten. Kun kerron jotain, mistä tiedän, ettei se ole totta, teen sen tieten. Omista hyvistä syistäni. Haluaisin sen olevan totta. Haluaisin sinun uskovan, että totuus on tämä, minkä sanoiksi sinulle muotoilen. Mutta kuulijalle se on vain valhe.

Kun sitä sanaa kaunistelen, sanon 'valhettelu'. Se kuulostaa paljon lievemmältä, ihan hyväksyttävältä. Eilen Kaukametsässä kirjoittajani listasivat lempisanojaan. Tämän oman mietiskelyni takia heitin ilmaan sanan 'valhe', onko se kaunis vai ruma, siinäpä mielenkiintoinen kysymys. Eräs kirjoittaja nappasi sen omalle listalleen. Hmmm, onko 'valhe' sanana miellyttävän kuuloinen, onko valhe joskus hyvästä, sitä jäimme miettimään...

Samaa pohdiskeli kävelyterapeuttini. "Pitäisikö opetella valkoisia valheita? Joskus elämä olisi helpompaa, kun ei kertoisi (omaa) totuutta." Siinä olisi meille huonoille valehtelijoille haastetta. Emme ole oppineet sitä, vaikka esimerkillisiä sanoilla huijaajia kohtaamme aika ajoin.

Monesti valehtelemista selitellään, että sillä lailla suojelee lähimmäisiään. Sen kuulin sadasti roikkuessani Suomi24:n treffipalstoilla aikanaan. Vaimoa ei haluttu loukata kertomalla, että haen hiukka "rakkautta" muualtakin kuin omien parillisten vällyjen välistä. Niin ilmiselvä valhe, ettei sitä voi kieltää erkkikään. Se on itsekästä itsensä suojelemista. Totuuksilta peilissä, jos sinne sattuisi kurkistamaan. Pelkuruutta.

 "Sweet little lies". Niin lauletaan laulussa. Se taas tarkoittaa, että kuulemme mielellämme kauniita valheita. Joskus sitä vaan haluaa uskoa 'muunneltua totuutta' - mikä on myös nätti tapa ilmaista valehtelevansa. Minäkin olen ihan vapaaehtoisesti uskonut höpöpuheita. Kun esim. Chydeniuksen Kaj sanoi minun olevan maailman kaunein ja älykkäin nainen, otin sen tosissani! Uskottava on, kun sanotaan.

Miksi sitten saan hepakoita, kun minulle valehdellaan? Vaikka kuinkakin hyvästä syystä. (Edellämainitunlaisia suloisia valheita lukuunottamatta.)

Sitä mietin näinä päivinä. Kun ihmettelen aikaisemmin mainitun omaelämäkertakirjoittamiskurssin esille nostattamaa asiaa menneisyydestäni, jonka olin täysin unohtanut. Olenko valehdellut itselleni? Kun totuus tekee kipeää. Hmmm...

Ja kun seuraan läheltä, miten jotkut vapaaehtoisesti elävät löysässä hirressä. Parisuhteessa, jossa yhteisen elämän jatkuminen on veitsen terällä päivästä toiseen, viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen. Kuinka mies ja nainen valehtelevat, hyvistä syistään, toisilleen niin, etteivät sitä edes huomaa. (Tai siis mies huomaa kyllä, isoimmat, mutta nainen ei halua huomata pieniäkään.) Siitä on tullut elämäntapa. Kumpikin tietää uskovansa todennäköisiä valheita. Jatkavat silmien (ja korvien) sulkemispeliä pelosta, että koska tahansa voi olla se hetki, kun kaikki romahtaa. Jolloin onneksi tulee tilaisuus alkaa uusi elämä, valheetta.

Mutta valheella on jäljet. Joskus lyhyet, joskus hyvinkin pitkät. Ne jäljet voivat olla niin kipeät, että vielä kymmenenkin vuoden päästä itkettää. Ne saavat aikaan luottamuspulan, oli kyseessä sitten pieni tai iso valhe. Oli syy valehdella sitten kuinka ymmärrettävä tahansa. Menetettyä luottamusta ei palauteta. Mutta senkin kanssa voi elää. Niinkuin usein elämme. Kukaan ei taida valehtelulta säästyä. Ihmisenkokoisessa elämässä.

KYLLÄ, VÄLITILA

Kuvittelet siis pääseväsi

välitilasta?

Se on sinussa joka solussa

et voi vetää siitä

yhtäkään lankaa

ilman että

purkautuisit itse kuin nailonsukka.

Outoa kyllä,

kiinnikekin on olemassa:

olet osa pientä ja olennaista hyppäystä

kohti

kuilun alkua

ja 

ilon alkua.

(Marie-Claire Bancquart)

Unissajuoksua

Olen nähnyt unia juoksemisesta. Joskus kun se on tullut mieleen päiväsaikaan, en ole ollut ihan varma, juoksinko oikeasti vai näinkö unta. Olin juossut unessa. Tietenkin.

Juokseminen on minulle vieras laji. Epäilin, ettei minusta ole juoksijaksi. Polveni ovat alkaneet narista portaissa, ihan kuin äidillä, jolla oli kulumia. Eikä ylipaino tee rasitusta polville yhtään helpommaksi. Enkä ole koskaan elämässäni juossut, siis juossutjuossut. Paitsi lapsena paikallisen urheiluseuran maastojuoksukisoissa. Ja koulussa Cooperin testeissä. Silloinkin, kun enemmästi urheilin ja olin suhteellisen hyvässä kunnossa, en käynyt juoksulenkillä. Juokseminen ei ollut niihin aikoihin tavallisen ihmisen hommaa.

Joskus se on pienestä kiinni. Olin myöhässä kävelylenkkitapaamisesta ja kaverini odotteli risteyksessä. Otin (alamäessä) pienen spurtin. Hän hämmästeli: "Katsoin kuinka kevyesti joku juoksee ja ajattelin, ettet se voi olla sinä." Eikä muuta tarvittu. Paitsi vielä toinen sysäys, kun kerroin asiasta toiselle ystävälleni: "Jonain iltana myöhään käyn kokeilemassa juoksuaskelia jollain pimeällä tiellä, ettei kukaan näe." Siihen sain kummastuneen katseen. Minun annettiin ymmärtää, että aika huono tekosyy. Niinkuin olikin.

Pari viikkoa sitten lähdin yksinäiselle iltakävelylle. Hetken mielijohteesta päätin kokeilla minuutin verran juoksemista juuri nyt (, kun kukaan ei nähnyt). Hyvänen aika! Sehän tuntui mukavalta. Ei ottanut pumpusta, jalat toimivat, mihinkään ei sattunut. Olin melkein tohkeissani.

Juoksin joka toisen minuutin, joka toisen kävelin. Kaveri kävi keväällä juoksukoulua ja oli ohimennen puheissaan kertonut sellaisesta juoksemisesta. Ja että jos ei meinaa jaksaa, pitää juosta niin hitaasti kuin ikinä kehtaa. Matka ei tapa, vaan vauhti. Muistin vielä päälle päätteeksi entisen jumppaguruni Annen neuvot, kuinka kaikissa suorituksissa pitää pitää vatsalihakset tiukkana. Ja Kummelin Timo Silakan valmentajan sanoin: "Purista perseellä normaalisti".

Olen juossut jokusen kerran. Intervallijuoksen, että jaksaisin ja pääsisin lajin kanssa sinuksi. Kun lasken minuutteja mielessäni, aivot keskittyvät laskemiseen. En ajattele muuta. Näen kyllä. Kauniit kuvakulmat polun varrella. Kun lopetan juoksemisen ja laskemisen, mieleen alkaa pulputa ideoita, lauseita ja ratkaisuja mielen päällä oleviin asioihin. Aivot siis ensin tuulettuvat tyhjemmiksi (hetkellisesti) ja sitten ajattelee raikkaammin.
Kirjoittamisguruni Natalie Goldberg neuvoi jo aikoja sitten, että kävelemällä pääsee pois ongelmista. Vai Julia Cameronko se oli? Vai molemmat? Mutta tämä on nyt uusi sovellutus tämä juokseminen, minulle.

Ja kyllähän näissä maisemissa juosta kelpaa. Melkein keskellä kaupunkia. Tänäänkin aurinko paistoi suoraan silmiin. Toivottavasti jaksan ja paikat kestää. Juokseminen on.

Ihminen on kuin Pavlovin koira. Kun tekee jotain urheillullista, tekee mieli muutakin sen sortin hyvää. Juuri nyt kaurapuuro muhii lenkinpäällisateriaksi.

Yksi terveellinen elintapa voisi, mielellään, aktivoida muita terveellisiä tapoja. En ole vielä nähnyt unia, kuinka syön pelkkää terveysruokaa tai jumppaisin kuten muinoin. Mutta ehkä vielä jonain yönä uneksin...

Minun taloni, minun tarinani

Minut kutsuttiin Kuhmoon Vanhusten viikolle - Virikkeitä elämään - kertomaan kirjallisuusterapeutin työstäni. (Edellisen illan vieras Kuhmon ihanassa kirjastossa oli ollut kirjailija Teemu Keskisarja. Miellyttävä luennoitsija hän.)

Otin näkökulmakseni sen, että kirjallisuusterapian myötä kerromme itsestämme tarinoita, ennestään hyviä tai niitä huonompia armollisemmiksi muokattuna, ja tulemme tyytyväisemmiksi elämäämme, levollisemmiksi ja opimme itsestämme asioita, joita voimme arvostaa ja kunnioittaa. Oman itsemme tähden. Hyvin voinniksi.

Puhuin avaintarinoista. Niistä, joita kerromme itsellemme ja toisille. Tarinoita, joilla haluamme itseämme kuvata. Joidenlaisina tahdomme tulla nähdyksi ja kuulluksi.

Mietin esimerkeiksi oman elämäni merkittäviä tarinoita. Niitä, joita olen kertonut jokusenkin kerran.

Ensimmäinen tarina on tietenkin tarina "Minulla on huono muisti - ei ole tarinoita joita kertoa". Itkin kirjoittajaelämäni alkuaikoina kummatädilleni edellä mainuttua asiaa. Täti hymähteli ja pyöritteli päätään, että juu ei. Kävin siihen aikaan hänen luonaan usein. Vietin Auvilanhovin keittiönpöydän ääressä ja sohvalla parikin päivää yhteenmenoon. Suu kävi taukoamatta. "Ei tarinoita ei."Mutten ottanut uskoakseni.
Erään kerran menin ystävättäreni exän kyydissä Kajaanista Tampereelle. Tapasimme ensimmäistä kertaa. Ennen Jyväskylää valitin Juhalle samasta asiasta. Hän katsoi minua silmiin ja sanoi: "Mitähän sinä olet viimeiset pari tuntia tehnyt..." Nii juu. Muutama tarina oli tullut kerrottua. Aloin uskoa, että tarinoita on. Niitä on aika pino aanelosia ja vihkosia. Muhimassa. Jotain varten.

"Vaarin tyttö" 

"Lapsuus kirjakaupan takahuoneessa"

"Vuosisadan rakkaustarina"

"Äidin kuolema kuin elokuvasta"

"Alli ui selällä"

 "Haluan pitää runolauluillan, hän tyrski itkun seasta" 

"Adoptoitu kummatäti" 

"Prosessitietoisen elämää"

"Kohtasin käänteentekevän Leigh'in"

"Kaikki viisaus asuu meissä"

"Äidin kullat rahoiksi" 

"Mantelipuutalo - elon, ilon ja valon talo"

"Perse edellä joka puuhun"

"Elämä - parahin logistiikka-asiantuntija"

Ja niin minusta tuli minä. 

Kirjallisuusterapiaohjaaja. Kirjoittajaohjaaja. Kouluttaja. Mentori. Luovuuttaja. Yrittäjä.

www.kynamatkat.fi

Elän ihmeessä

Tulin juuri Kuhmosta, joka näytti minulle eilen lämpimimmät kasvonsa. Seisoin pitkään auringon sylissä tyynen järven rannalla, jota reunusti upea puinen boordi. Reimari oli kallellaan kesään päin ja yksinäinen sorsa pylly pystyssä evästi jotakin pinnan alta. Aurinko oli kiireinen ja valahti metsän taa, mutta jätti jälkiä.

Illan kutveessa kauniiseen kirjastoon kokoontui hymyilevää joukkoa kuuntelemaan minun tarinoitani. Kirjallisuusterapiasta ja vähän muustakin. Puolentoista tunnin kuluttua he poistuivat koteihinsa ehkä vieläkin maireampina kuin tullessaan. Kiitetty!

Elän ihmeessä.

Joka aamu herään ja yön tullen nukahdan hämmästyneeseen kiitollisuuteen, että teen tätä työtä, mitä nyt teen. En olisi vielä kolme vuotta sitten osannut tätä aavistakaan. Ja että vietän edelleen levollista elämänvaihetta. Mikä on tietenkin aika absurdia, kun yritykseni (Kynämatkat) on vasta puolivuotias. Mutta näin on. Kiitetty kiitetty kiitetty!

Kuhmon bussissa menomatkalla tajusin yhden elämäni ihmeistä. Olen vuosien varrella miettinyt erilaisia suuntia työelämän suhteen. Useamman kerran aikuiskouluttajan koulutus on käynyt mielessä. Mutta. Hyvänen aika! Minä teen nyt sitä työtä. Ilman muodollista pätevyyttä kylläkin, valekouluttaja siis, mutta teen sitä. Ohjaan luovaa kirjoittamista, vedän kursseja ja koulutuspäiviä. Olen siis omanlaiseni aikuiskouluttaja. Haave on toteutunut. Pitkällä viiveellä ja eri kautta kuin kuvittelin. Mutta toteutui. Se on ihme!

Kun palasin Kajaaniin kävelin linja-autoasemalta kotiin kirkkopuiston kautta. Sen kulmauksessa oikaisin ruohikon poikki ja kuljin vaahteran ali. Oli pakko pysähtyä. Katsella ylös sitä huikeaa valoa, jota läpitunkevan keltaiset lehdet levittävät. Huokailin. Eräs hyvätuulinen mummo risteyksen toisella puolella pysäytti minut todetakseen saman syksyisen loiston. Puhelimme jonkin aikaa tämänsyksyisestä ruskasta. Mummo oli matkalla vanhusten iltapäiväkerhoon, mutta poikkesi puiston puolelle kokemaan kuvailemaani valon ihmettä. Pyysi paikalle osuneen kaverinsa mukaan. "Kyllä tässä sen verran ennättää pysähtyä..." Ruska hymyilee, suorastaan hohottelee meille vaikka lokakuu on pitkällä. Tavallinen ihme sekin.

Bussimatkalla kotiin tuli mieleeni toinenkin elämäni ihme. Vähän toisenlainen. Läksin entisestä elämästäni kohta yhdeksän vuotta sitten ja olen edelleen yksin. Sitä en olisi uskonut silloin enkä ikinä. Elän hyvää ja ihmeellistä elämää, mutta viimeisen vuoden aikana yksineläminen on saanut minut tirauttamaan toisenkin kyyneleen. Tämä ihme on haikea. Kiitän tästä elämästäni silti. Ihmeellisestä elämästäni.

-

(Tarinani poukkoilee ajassa sinnetänne, ei kronologian häivää! Ihme, ettei yhtään ärsytä enkä korjaa!)

Tytöttelyistä

Heikki Aittokoski kolumniseerasi eilissäpäivänä Hesarissa otsikolla "Keski-ikäisen kaljumiehen ärähdys" tytöttelystä ja pojittelusta. Molempia olen kuullut ja nähnyt.

Tytöttely todellakin kiivastuttaa. Siihen aikaan kun nettitreffisivustoilla humputtelin, sain kilareita tytöttelystä. Kaikki miehen mahdollisesti keräämät pisteet nollaantuivat, kun muutuin tytöksi. Pidin joka kerran kiihkeän puheen siitä, että olen nainen. Ei siinä auta selitykset, että sehän on kohteliaisuus, jos viisikymppinen nainen on vielä kuin tyttö. Vähättelyä mikä vähättelyä. Piste.

Pahimmalta kuulostaa, kun nainen menee tuohon kliseiseen naismies-kuvien ylläpitämiseen. Viime viikolla Levylautakunnassa (Yle Radio Suomi) Tarja Närhi sortui moiseen. Kun ainoa miesvieras kertoi puhtaasti musiikillisesta ilosta olla mukana raadissa, niin TN loihe lausumaan, jotenkin niin, että "ei siis ainoa juttu olekaan, että saat olla studiossa kolmen kauniin naisen kanssa". Haloo! Jos on niin fiksu mies, ettei niin sano (ainakaan ääneen), niin pitääkö naisten ite.

En myöskään innostu siitä miesten lausumasta, että "olen ikuinen pikkupoika". Samaisilla ihmissuhdefoorumeilla saarnasin myös tästä aiheesta. Aikuisen pitää olla aikuinen. Siinä mielessä, että kantaa vastuun sanoistaan ja teoistaan. Lapsellinen saa olla. Leikitellä, heittääntyä ja olla avoimen utelias, kokeilla. haaveilla ja uskoa elämään. Lapsen lailla. On syytäkin olla lapsellinen, jos haluaa pysyä hereillä ja elossa. Mutta keskustelujen myötä tajusin, että sitä kyseiset miehet eivät tarkoittaneet.

Kolmas minua provosoinut termi nettitreffeillä oli 'seikkailu'. Kannatan seikkailumieltä elämässä. Se tekee elämää mahdollistavammaksi, moninaisemmaksi, onnellisemmaksikin. Mutta tuolla se tarkoitti vain kokeiluja seksin suhteen. Että jos vaikka joskus takaapäin tai suuseksiä. Hohhoijaa...

Ja oli vielä neljäskin. Olenko minä jotenkin herkkä sanavalinnoille?! Myönnän: olen! Sanavalinnoilla on valtavan suuri merkitys. Siksi kai rakastan runouttakin.

Niin, siitä neljännestä. "Tehdään yhdessä kaikkea kivaa." Mitä se olisi, kyselin. Enemmistö ei osannut nimetä mitään. Jotain matkustelua, kynttiläillallisia... ja varmaankin sitä seksiä muulloinkin kuin lauantai-iltaisin saunan jälkeen. Juu juu. 

Viime aikoina korvani ovat tytöttelyn ja pojittelun lisäksi herkistyneet myös homotteluun. Ei baari-iltaa ettei joku sano "se on homojen hommaa" tai muuta sinne päin. Joskus tuntuu, että siitä on tullut yleisnimitys kaikelle sellaiselle tekemiselle mitä sanoja itse ei arvosta, ymmärrä tai kannata. Mutta se on rumasti sanottu. Yhtä ihmisryhmää ohimennen, ehkä ajattelematta halventavaa. Mieluummin sitten vaikka 'hullujen hommaa'. Hullu on sentään kevyeksi muuttunut ilmaisu, varsinaisesta merkityksestään etääntynyt. Vai ajattelisinko toisin, jos olisin töissä hullujenhuoneella...

-

Aloitin pari viikkoa sitten kirjoittamisen perusopinnot Snellman-yliopistossa. Kirjoitin itselleni uuden identiteetin: Rva Klisee. Syystä, että elän kliseen toisensa jälkeen todeksi. 

Rva Klisee sanoo täältä tähän: "Sanoista miestä, sarvesta härkää." Ei pidä sanoista provosoitumisen loppuman. Minulta.

Tutut ja turvalliset

Tuttu ja turvallinen kisailee joskus huomiosta uuden ja oudomman kanssa. Vai miten päin se nyt oikein on...

Tartuin outoon kirjaan, Pauliina Rauhalan 'Taivaslauluun'. Olen tyytyväinen, etten lukenut takakantta enkä arvosteluja ja antanut ennakkoluulojeni vaikuttaa lukuvalintaani. Yllätyin positiivisesti. Kirja tulee olemaan tämän vuoden TOP5ssäni tai ainakin TOP10ssä riippuen siitä, miten paljon loppuvuodesta luen. Eikä tykkääminen ole missään yhteydessä kirjan ympärillä vellovaan kohuun.

Sitten otin lukuseen tutun kirjailijan kirjan. Riku Korhosen 'Nuku lähelläni'. Heti ensimmäisellä sivulla olin kotonani. Nautiskelin Korhosen kielestä, kuvista ja ajatuksista. Molemmissa kirjailijoissa on rohkeutta nähdä asioita omin avoimin silmin. Sitä ihailen. 'Nuku lähelläni' pääsee minun lempikirjahyllyyni.

Virallisuuskaan ei vanhene koskaan. Eikä Alivaltiosihteeri ei petä. Liekö 'Virallisuus kannattaa aina' jo
seitsemästoista opus?!  Ja aina se vaan jaksaa naurattaa', ääneen. En voi kuin ihailla Frangenin, Heikuran ja Liikan ehtymätöntä sanaleikkiä. Jossa on myös asiaa takana, yhteiskuntakritiikkiä: Epävarmojen presidenttiehdokas, Kalkkis-tabletti, Kakkoslaatuaikaa lapsille, Vaalit ja luovuus, Konnareilla poliisin valtuudet, Kuninkaat kuninkuusraveissa, Humalaisten kansanedustaja, Säästämisestä on säästettävä, Elvytystä huumorintajuttomalle, Deittipalsta: kaipaan tarjoilijaa... Naapurissa varmaan ihmetellään, kuinka minun vessasta kuuluu päivästä toiseen äänekästä hekotusta.

"Neuvostoliiton avaruusohjelman vaiettu musikaalinen vaihe julki - Laika-koiran jälkeen avaruuteen ammuttiin Balalaika-koira!"

Tässä tuttujen pettämättömyyden tilassa uskaltauduin lukemaan lempikirjojani uudelleen. Olen monta kertaa miettinyt, pitävätkö vanhat suosikit pintansa. Pitäisinkö ihailemistani novellisteista vieläkin, vuosien jälkeen? Männäiltana otin yöpöydälle pinon lempinovellikokoelmiani: Juha Seppälää, Raija Siekkistä, Pirkko Aitoahoa, Laura Honkasaloa, Helmi Kellokumpua, Solveig von Schoultzia. Luin jokaiselta yhden novellin siitä kohdasta, joka sattui aukeamaan. Ja huh, pidin kaikista edelleen. Tuntui hyvältä.

Mutta toisinkin voi käydä. Olen Woody Allen -fani. Hänen huonotkin elokuvansa ovat hyviä, hyvät erinomaisia. Vähän jo epäilytti, kun uuden elokuvan 'Blue Jasmine' mainoksissa retosteltiin sen olevan yhden Allenin parhaista. Voisihan se olla niinkin, että vielä 77-vuotiaana ohjaaja tekee parhaan elokuvansa. Sen katseli ihan kelloa vilkuilematta, ammattilaisten tekemä tarinan, mutta ei se liikauttanut lehteäkään, minussa. Upeat näyttelijät vaikuttivat tekevän läpihuutohommia. Cate Blanchett oli, juu, ihan vaikuttava, mutta ehkä liian ilmeinen. Ovathan Allenin henkilöt usein karikatyyrejä mutta nasevia ja liikuttavia. Mutta ei nyt. Eikä tarinassa mitään särmää. Pliisua pliisua.

Olenko muuta uutta suostunut viime aikoina kohtaamaan kuin lestadiolaisuudesta kertovan kirjan?!

Juu. 'Tanssii tavisten kanssa'. Tanssitanssin katsominen ja isojen yleisöjen tapahtumat eivät ole ominta minulle. Silti lähdin mukaan yhden kilpailijattaren kannustusjoukkoihin, kun kutsuttiin. Ja olipa mukava että lähdin. Meillä oli hauskaa. Tanssijat ja tanssit yllättivät minut iloisesti. Esitykset olivat harkittuja ja huoliteltuja. Ei tarvinnut kokea myötähäpeää, johon olin, myönnän, hieman varautunut. Vilpittömästi sai huikkailla "hyvähyvää", huiskuttaa ja vislailla.

(kuva Juha Neuvonen /KS)          

Kyllä Kajaani on myös tanssikaupunki. Minna Sirviö-Palokankaan ja Roudan vaikutus alalla on mahtava. Onnittelen ja ihailen! Heitä. Kisan voittajia Kari Suhosta daameineen,  'Kekkonen-rock' ja 'Istuin naiseni kanssa eduskuntatalon puistossa' -koreografioineen. Meidän Siniä', YLEn tuottaja Sini Salmirinnettä. Joka tanssi amatööriksi todella upeasti. Kyllä meidän kannustuspöydän kelpasi. Tulimme vallan mainituksi paikallisessa lehdessä. Heh.

Uusi ja ennenkokematon vetää minua puoleensa. Varsinkin työ- ja harrastuskuvioissa eteentulevat pioneerihommat. Joskus itseäkin hirvittää, mihin kaikkeen vastaan 'KYLLÄ'.

Lukemisissa taidan olla kaikkein konservatiivisin. Huomaan. Hyvä että jossain, ettei ihan kokonaan uusiksi mene. Kaikki.

Luovuuttajan elämää

Kesäkin jo meni, mutta Kynämatkojen kotisivut ovat julkaisematta. Huhtikuusta asti, ainakin, ovat olleet mielen päällä. Jokusen kuukauden työn allakin.

Olen saanut sapiskaa nohevammilta kanssaeläjiltäni. Markkinoinnin pitäisi olla topakampaa. Mutta kun on tämä levollisuus. Ja maltti. Jota peräänkuulutin vuosikaudet. Nyt kun sen saavutin, oi kaivattuni, olen antanut pitkien päänsisäisten ja vähän ulkoistenkin neuvottelujen jälkeen itselleni luvan nauttia. Yksi ystäväni totesi, josko kotisivut tyssää koko homman, kun puskaradio toimii suht' mukavasti. Riittäisikö se? No ehkä ei.

Miehoiset, joiden kanssa olen yritysilmeyhteistyötä tehnyt, huokaisivat helpotuksesta, kun olen luovuuttaja ja kirjoittaja. "Eipä ole ideoista puutetta eikä sisällöntuottaminen ongelmallista." Vaan suutarinlapsi on kengätön. Ideoita pulputtaa, mutta valitseminen on vaikeista vaikeinta. Ennen kuin näky on pläkkiselvää. Käytyämme hauskaa ja yhteisymmärryksellistä keskustelua siitä, millaisena Kynämatkat näyttäytyvät maailmalle.

Mutta ne tekstit. Ei edes kirjallisuusterapiaopintojen lopputyön kirjoittaminen ollut niin vaikeaa - ja se oli työtä ja tuskaa - kuin Kynämatkojen kotisivujen tekstin tuottaminen. Rima oli korkealla. (Ai etten ole enää perfektionisti?!) Oli tasapainoiltava virallisuuden ja luovuuden välillä. Että olisin vakuuttava sekä ammatillisuuden että luovuuden suhteen. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että menen "virallisuus edellä puuhun" (lainaus Alivaltiosihteeriltä). "Ne, jotka osaa, ne tekee mitä vaan. Jotka ei, ne ryhtyy opettamaan", vai miten se Juice lauloikaan... Lopputuloksesta ei näy (onneksi) se ahdistus, jota synnyttäminen oli. Se on myös vähemmän luova tuotos. Mutta itseni näköinen, luulen ma.

Kotisivutekstailun vaikeus on tahmonut myös muuta kirjoittamista. Blogeissa on pitkiä taukoja, kirja-arvioita en ole tehnyt aikoihin ja runoissa on ollut kaamosmasennusta. Eikä lauseita ole syntynyt huoneentauluihin. Voi jeskamadeera! Varsinainen kirjoittamisen ammattilainen!

Pitääkö oikein ruveta itse uskomaan siihen, mitä muille evankelioin: Kirjoittaa osaavat kaikki. Saa ja voi kirjoittaa potaskaa. Kirjoita aina kun voit. 

Se on vähän sama juttu kuin näissä elämänopeissa. Ystäville tulee annettua neuvoja helpohkosti, mutta seuraavassa hetkessä he palauttavat samat ohjeet takaisin. Kun niitä tarvitsen itse. Sivusta seuraten on niin helppoa nähdä, mitä pitäisi tehdä ja ajatella. Tai kannattaisi.

Luomistyötä olen kuitenkin tehnyt.

Uusin innovaationi on teekello. Siitä voi päätellä, paljonko on kulunut aikaa siitä, kun ajattelin juoda teekupillisen. Tarkkuus on epämääräinen mutta monesti riittävä: juuri äsken (tee on kuumaa) - vähän aikaa sitten (tee on sopivaa) - jo jonkin aikaa sitten (tee on haaleaa) - pitkän aikaa sitten (tee on kylmää) - joko tää päivä meni (teemuki sattuu silmään illalla tai seuraavana aamuna).

Kertonee elämän levollisuudesta sekä päänsisässä elämisestä. Mitenkäs se oikein tähän luovuuttajayrittäjäkuvaan sopiikaan...