Ikä on ikä, vuodesta viis

Ikä on kummallinen ilmiö.

Kun on 54 vuotta tai täyttämässä 40, niin nuoremmat säälii, että "kauheeta".

Mutta hyvänen aika sentään! Me viiskymppiset olemme aikanaan olleet ihan samalla lailla 40-vuotiaita tai 32-vuotiaita ja jopa 25-vuotiaita. Haloo!!! Samassa iässä kuin säälijät nyt. Ja jotkut muut olivat silloin surkuteltavan vanhoja.

Emme me vanhemmat ihmiset ole jääneet mistään paitsi. Ei 40-vuotius vuonna 1998 ollut sen vähäpätöisempää kuin tänä vuonna. Se oli yhtä monta elettyä vuotta takana kuin nykyisillä nelikymppisillä.

Edessä olevien vuosien määrästä ei voinut tietää silloin, eikä tiedä nyt.

Menneistä vuosista tietää. On tullut elettyä 54 vuotta. Tämänpäivän nelikymppiset eivät voi olla yhtään varmoja siitä. Voi olla, etteivät he koskaan tule olemaan 54-vuotiaita raukkoja.

En kaipaa nuoruuteen takaisin, enkä varsinkaan nuoruuteen näinä aikoina. En odottele eläkkeellekään pääsyä. Voi olla etten pääse. Saatan kuolla aiemmin, tai eläkeikä nousee tavoittamattomiin, tai teen sellaista työtä, etten halua jäädä eläkkeelle ollenkaan.

Kaikki iät on hyviä. Jos niin haluaa. Tämä ikäkin on. Oikein hyvä.

54 vuotta.

Puhdistuksista ja leikkauksista

Olen Puhdistuksen valtaisasta menestyksestä osin pihalla. Olihan se hyvä kirja. Ja tärkeä aihe. Niinkuin 'Kun kyyhkyset katosivat'kin on, mutta silti...

Ei se niin paljon parempi ole kuin muut. Edes yhtään parempi kuin monet muut.  Edes aiheensa suhteen. Samasta aiheesta on kirjoittanut mm. virolainen Mihkelsson (Ruttohauta), metsäveljen tytär.

En vaikutu Sofi Oksasesta. Hänen kirjoittajantaitonsa tunnustan, vaikkei se ylimaallinen ole, ja aiheen tuntemuksensa, ja liikenaistaitonsa. Siitä kyllä voi vaikuttua. Mutta eniten minua kai tässä risoo, että vouhkataan vieläkin siitä, mitä Virossa on tapahtunut. Kun sitä tapahtuu moniaalla ympäri maailmaa edelleen.

Meillä Suomessa ja muualla länsimaissakin kaiken aikaa kansalaisia kusetetaan, sumutetaan, aivopestään. Saadaan ihmiset palvomaan valtaapitäviä, olemaan marionetteja ja tekemään ihan mitä "käsketään" (luulossa että ihan itse halutaan juuri tätä). Että raharikkaat rikastuvat entisestään ja kansa kurjistuu. Ja tyhmistyy. Niinkuin päättäjätkin. (Jälkiviisaatkin sen tietää.)Vain harvat vetänevät Puhdistuksista ja Kyyhkysistä sen johtopäätöksen, meidän maamme ja maailmamme tilasta. Paheksuvat vain Viroa.

Minulle Puhdistus oli ihmissuhdedraama siitä, mitä hirveyksiä kaikkivoipien rakkauden ja sodan yhteisvaikutus saa tavalliset ihmiset tekemään, itselleen ja lähimmilleen.

Viime aikoina isien tekemät pikkulasten ja vaimojensa murhat - ja naistenkin tekemät - ovat vain toisella tapaa ilmeneviä osoituksia rikoksista pientä ihmistä kohtaan. Kun pahoinvoiva ihmispolo ei saa hoitoa siihen 'tautiin', mitä tämä yhteiskunta ruokkii ja edistää. Seuraukset ihmisentasolla ovat kamalia. Se on törkeää välinpitämättömyyttä.

Puhdistus tekee varmaan hyvää niille virolaisille, jotka saavat vihdoin ymmärrystä ja hyväksyntääkin. Ja ehkä joku jotain vastaavanlaista Suomenkin sodissa kokenut. Sitä en kiellä. Mutta vaikka minkälaisia elokuvia tehtäisiin, ei tämä maailmanmeno muutu. Puhdistus on tärkeä elokuva, juu-u. Mutta enimmäkseen vain menneisyyden hyväksymisen tähden. Ja sen eripuolien näkemisen. Mutta vaikuttaako se valtaapitävien, päättäjien, sotijoiden päätöksiin mitenkään. Väitän että ei.

Apropoo. Muilla suomalaiskirjailijoilla ei ole samanlaista markkinointikoneistoa kuin Sofilla. Jolla on ihan oma päätoiminen pr-nainen. Sofi kirjoittaa öisin ja pr-Minna syöttää päivisin kaiken kohun ainekset ja lieveilmiöt. Eräs kirjakaupan asiakas arvioi tämän olevan yksi uusi meille kantautunut amerikkalaisuusilmiö. Toinen asiakas kertoi olleensa Kyyhkysien ja Puhdistus-elokuvan julkistusjuhlassa Tallinnassa. Olivat olleet onnistuneet pippalot. Sofi oli vedellyt oikeista naruista, fanittajiensa (lue: kirjan myynnin) suhteen. Tavallinen lukija oli tuntenut olevansa tärkeä kirjailijalle. Niin kuin onkin. He ne kirjat ostavat. Eivät kollegat tai kriitikot tai julkkikset, jotka saavat kirjat lahjuksina. He eivät kartuta Sofin kassaa. Rahat antaa tavallinen lukija. Hänestä pitää pitää huolta, jos aikoo menestyä tällä ja seuraavallakin kirjallaan.

Myyntikingi Tuomas Kyrö on menestynyt hupailemalla. Ei loistavien vakavien, jopa raskaiden teoksiensa kuten 'Benjamin Kiven' tähden, vaan 'Mielensäpahoittaja'-trilogiallaan. Ja menestys on enemmänkin onnekasta sattumaa kuin laskelmointia. Jos loistava Antti Litja ei olisi lukenut radiossa Mielensäpahoittajaa, se olisi jäänyt paljon pienemmälle huomiolle. Kuten nyt yhtä hyvät ja paremmat hupakirjat jäävät. Kuten Petri Tamminen. (Olenko muistanut mainita häntä, heh.)
Kyrön vakavuus ei myynyt. Juurikaan. Hänen varhaisempia teoksiaan harvat edes tuntevat. Tai hupaisasti kirjailevan Hotakaisen totista runoilijamenneisyyttä.

On niin surullista, että loistavat, toisenlaisen otteen valinneet huippukirjailijat jäävät ikuiseen varjoon. Tarkoitan esim. Juha Seppälää. Tällä kertaa romaanissaan Mr. Smith. Liian lähelle on vaikea nähdä. Ja tunnustaa. Toisin kuin Viroon päin katsellessa.

Takaisin kukkaruukkuun. Tässä yhteiskunnassa ei olla parantamassa tapoja. Tavallisten kärsivien ihmisten kunnioittamisen suhteen. Samaa kurjistamispolitiikkaa aiotaan yhä vaan jatkaa. Kainuun sote-kuluja tullaan vähentämään 10-15 miljoonaa. Herraisä sentään! Siitä ei hyvää seuraa. Se pikkulapsi, joka meinasi kuolla KAKSin päivystysjonoon vähän aikaa sitten, ei tule jäämään ainoaksi uhriksi. Emmekä me muutkaan pienine tai isompinekaan vaivoinemme tule hyvinkohdelluiksi. Jos meillä ei ole varaa yksityiseen hoitoon. Voi meitä!

Valitettavasti vain oma napa on merkityksellinen heille, jotka meidän asioistamme päättävät. Nykyäänkin. Kuten pahimmilla tyypeillä Kyyhkysissä, vaikkapa Edgar Partsilla. Tai liikemies, kunnallispoliitikko NNlla (en muista enää nimeä) Reidar Palmgrenin Sudenmarjassa. Jolle tärkein oli oman koiran napa. (Kai koirillakin napa on?!) Mikä ei sekään ole kaukaa haettua. Koirat ovat monille ihmisille nousseet perheen tärkeimmiksi jäseniksi.

Siinähän sitä tulikin vertailukohtaa. Ihmisten elämiin. Monia muka mietityttävät yhteiskunnalliset karmeudet ja se, että niille asioille pitäisi tehdä jotain. Tosielämässä kiinnostaa vain tosi-tv ja oman koiran hyvinvointi.

Oho. Johan lipsahti. Mutta rönsylilja mikä rönsylilja. "Mä oon mikä oon" luki jo aikoinaan Riti-Rati-pelin kirjaintelineessä. Isän käsinkirjoittamana tunnuslauseena äidin kanssa sanallisessa kisailussa.

Josta pääsisin suitsait seuraavaan aiheeseen. Mutta en mene. Isän ääni sanoo: "Ptruu, Polle, älä aisalle kaki!"

-

Ukuleletohkeissaan

Febukaverini Ia kertoi olevansa tohkeissaan pianon soitosta. Kun ei tarvitse välittää naapureista. Salomailla. Oli sanaillut lyyrisen pätkän ja säesti sitä plimpautuksin. Näin annoin itseni ymmärtää tapahtuneen. Hän musisoi antaumuksella ja onnessansa.

Ymmärrän häntä. Hyvin. Hyvinhyvin.

Oma ukulelen rämpyttelyni on ollut suloisaa naivismia. Olen hyvinhyvin kiitollinen Tiinalle, sielunlaulusiskolleni. Joka minulle punaisen sulottaren joululahjaksi antoi. Ja piti pikakurssin Kekkulan terassilla kesäkuussa.

Sen jälkeen havaijilainen piru vei pikkusormeni ja muutkin. Tai siis pikkusormeani harvemmin, kun soittelen vain yksinkertaisia sointuja. Bb on vielä utopiaa... Mutta liu´uttelen nakkisormiani kieleltä toiselle. Kankea kerta toisensa jälkeen.

Nautinto on ollut taivaallinen. Olen saavuttanut amatööriamatöörimuusikon onnenhetkiä. Jotain kuvaa tunnelmastani saa tästä ukulelepätkästä. En ole yhtä taitava ja lahjakas kuin tuo pieni japanilais(?)poika. Mutta ilo, ihastus ja innostus on samaa luokkaa.

Ukulelen myötä pitkäaikainen haaveeni kitaransoittajamiehestä hävisi elämäni stereolähetyksessä lähes kuulumattomiin. Säestän itse itseäni. 'Ring of fire' oli kaiken alku ja juuri. Sen soittamisesta olin unelmoinut koko kevään. Odotellessani ukulelettä uuteen kotiinsa saapuvaksi. Nyt olen sen rämpytellyt jo muutamille "onnekkaille". Sen verran sujuvasti soittuu. Vaikka komppi on yltiöyksinkertainen.

Uhkailen tuttujani yllätyssoitoilla. Mutten ole vielä toteuttanut ainuttakaan. Onneksi juujuu. Ja ehdottelen munniharppuja (jota myös olen yrittänyt soitella) ja ukuleleja runonlausuntaproduktioihin. Ohjaajien kauhuksi.

Haaveilen yhteissoitosta. The Ukulele Orchestra of Great Britainin esityksiä katsellessa ja kuunnellessa. He ovat keikkailleet jo 80-luvulta lähtien. Ei ihme, että he ovat aivan virtuooseja. Ja Ukulele Girlsien. Soittelen heidän kanssaan F - Dm - E - Am - F - Dm... (Gangsta's Paradise soitt. huom.)

Välillä vireen löytäminen on tuskaisaa, kun korva sanoo, ettei kaikki ole hyvin, mutta ei sano, miten. Mutta joskus kuulostaa ihan okejlta, lähes vireiseltä.

Sulaa hulluutta ja hupsuutta, myönnän. Keski-ikäisen eukon kammottavia kotkotuksia. Vaan whose care.

D - Em7 - D - A7 - D - D7 - G - Gm - D - A7 - D - Am - D.... Saku Sammakkoa, Amaliaa, Vanhaa tietä, Folsom Prison Bluesia, You and I'ta, Hope of deliverancea... Hmpati-hmpati-hmpati-hmpati-hmpati-hmpati-hmmmm....

Naapurini ehkä olisivat mielissään jos salomaille minäkin...

Ukulele, i luv it!

Oman elämäni Uruguay

Unto on yksi tämänhetkisistä arjen idoleistani. Samaa parasta ikäluokkaa kuin minä. Vm.-58. Mikä epäolennaisen olennaisena sivuhuomautuksena mainittakoon.

Unto lähti kesällä Uruguayhin. Vilkutin hänelle vimmatusti hyvyyksiä matkaan. Ihailin, kun sielultaan kainuulainen mies, uskaltaa lentää toiselle puolen maapalloa. Kun on vapaus ja tilaisuus.

Unto ei aio jäädä sinne iäksi. Hänen haavemaansa on toisessa suunnassa. Mutta reppuun mahtuu vielä kokemuksia, joita muistella. Sitten joskus kiikkustuolissa.

Ja kun käy kauempana, toisenlaisissa tiloissa, oma peili muuttuu. Suvaitsevammaksi, armollisemmaksi, kunnioittavammaksi. Paitsi toisia niin varsinkin itseä kohtaan. Omaa kuvaansa kohtaan.

Asiat saavat uusia mittasuhteita ja värityksiä. Omat asiat. Ja maailman.

Niiden kahden kuukauden aikana, jolloin Unto on raportoinut olemisiaan Colonia del Sacramentossa, on tapahtunut kaikenlaista. Hänelle ja hänen ympärillään. Maailma on yllättävillä tavoilla toisenlainen, toisaalla. Ei vain maisemien, ihmisten ja elämänmenon suhteen. Mutta pienten yksityiskohtienkin. Mukavuuksien, itsestäänselvyyksien suhteen. Villiintyneet lakot ja vuotavat katot ovat saaneet miettimään syntyjä syviä.

Se tekee hyvää. Kun Unto palaa kotoseuduille, tai lähtee sinne, missä hänen sydämensä jo on, luulen tietäväni hänen ajatuksensa.

Kaikki on hyvin. Omassa pienessä elämässä. Unto hymistelee ja hymyilee. Näiden(kin) kokemuksien jälkeen. Ja senhän hän lähtiessäänkin jo tiesi, itsekin.

Rakkaus on vähän kuin Uruguay. Sinne haluaa. Siellä saa sitä hyvää, mitä toivoi. Todennäköisimmin. Mutta myös muuta. Arvaamatonta. Joka on elämää. Värikästä, yksityiskohdissaan rikasta elämää. Ei aina niin sutjakkaa ja itsestään selvää, mutta elämisen arvoista.

Kokemisen arvoista. Ei ainaista päivänpaistetta, mutta ymmärrettävissä. Nekin kenkut jutut. Sivuseikoiksi, jotka auttavat näkemään valon.

Siitä lähtien, kun Unto teki ratkaisunsa lähteä maailmalle, olen haaveillut itse samaa. Pyrin hänen matkalaukkuunsakin maskotiksi, mutteihän sellainen käy. Itse on oma uruguyainsa etsittävä.

Missä minun Uruguyaini on? Se selviää. Sehän saattaa olla vaikka Sotkamossa. Kuten täälläpäin sanotaan. Elämästä kun ei koskaan tiedä, paitsi sen, että sillä on mielikuvitusta.

Unelmien maitaan kohti on pyrittävä. Väliaikaisiakin unelmiaan. Niin kuin asumista, työtä ulkomailla.

Monta pitkäaikaista haavettani on viime vuosina toteutunut. Esim. kirjakaupan myyjyys, luovuuttajuus ja ukulelen soitto. Kiitetty kiitetty kiitetty!

Ulkomaalailua pitää vielä odotella. Määrittelemättömän pitkä aika.

Siihen asti haaveilen ja jaan Unton kokemuksia febun kautta. Iloitsen hänen matkastaan. Maailmalle ja itseen.

(Ja näpistelen tuttujen juttuja kirjoituksiini. Kuten on päivän sana.)


Eikä aikaakaan kun on joulu! Joulun väliyönä meillä on tärät. Menemme kotimaiseen karaookkeen. Urugyuain käynyt mies ja uruguyaistaan haaveileva nainen. Laulamaan 'Jäähyväiset aseille' ja... ja... mikähän se nyt olikaan... mikä sovittiin jo aikoja sitten....

Siihen saakka kaikkea hyvää, Unto, sinulle siellä Uruguyaissa!!!

Kohtaamisia lupauksineen

Eilinen työpäivämme alkoi vanhan kärttyisen elämäänsä tympääntyneen ukon kolmeneurontussijupakalla. Ukot vaihtuu, asia ei. Hassu ilmiö sinänsä. Oli ajellut, muka, 60 kilometriä vain valittaakseen. Ei halunnut ensin edes rahojaan takaisin, halusi vain läksyttää meitä, mutta heltyi lopulta, rahoille. Anteeksi emme saaneet. Emmekä enää tule saamaan tilaisuutta kyseisenlaisen tavaran myyntiin hänelle. Voi hitto!

Tämä oli pieni myönnytys kainuulaiselle kansanperinteelle. Negatiiviselle puheelle. Mutta vain siksi, että kun hehkuttelen kohta tätä päivää, niin kontrastit on kohdallaan.

Tänään oli (taas) päivien päivä. Työpäivien.

Miten mukavaa myyntityö voikin olla! Vaikka totuuden nimissä ei minusta olisi minkään muun myyjäksi kuin kirjojen. Vähän siinä sivussa tulee myyskenneltyä kansioita, muistikirjoja, karttoja ja korttejakin. Mutta vain kirjat ja niiden ostajat saavat minut hurmoksiin.

Ensimmäinen ilahduttava asiakas oli jääkäriherrahenkilö, jolle myin aapisen ja satukirjan. Tervehdys vain, jos toteutit uhkauksesi, ja tulit lukemaan näitä riipustuksia.
Miä pidän lupaukseni ja kirjoitan sinusta.

Jääkäriherralla - oikeasti hänellä on jokin muu titteli (muukin kuin asiakas) mutta pidän tästä - on psykologista silmää, ammattinsakin puolesta, sillä jo toisessa lauseessa hän kehaisi myyjää hyvistä aikaisemmista suosituksista. Paitsi tuloksellinen ostojamyyntitapahtuma, siitä kehkeytyi melkoinen keskustelukin. Johon jossain vaiheessa liittyi eräs vanhempi rouvashenkilö. Ehdimme puhua paitsi pienistä prinsessoista niin myös aapiskokemuksista ennenmuinoin, iästä, pihiydestä ja tuhlailusta, rahanarvosta, nykyisistä asevelvollisista, ja jotain yleismaailmallistakin taisimme sivuta. Paha kyllä, jossain vaiheessa on keskustelu aina lopetettava ja palattava varsinaiseen hommaan. Ehkä herra jääkäriherra jatkaa keskustelua kanssani tällä foorumilla vaikka... Tai ainakin seuraavalla kerralla kirjahyllyjen lomassa. Kiitos kuitenkin tämänpäiväisestä!

Keskivertoilahduttavia asiakkaita kävi kaiken päivää. Onneksi, sillä kollegani Anne hälyytettiin kanssani töihin vapaapäivänä. Jos tussistatakkuuntuneita olisi ollut enemmän, hänen vapaapäivän menetyksensä olisi ollut kurjempi. Nyt päivä meni kepeissä tunnelmissa. Saimme eräältä asiakkaalta jopa torinraikkaat omenat. Kaverilta, juu, mutta silti. Maistui se. Myyntityö.

Toinen erityis-specialasiakas oli tänään eräs Helena, jonka kanssa olemme jääneet suustamme kiinni useamman kerran. Hän on jokakertainen ilo myyjättärelle. Ja ihan myös kanssaihmiselle. Sain häneltä männä talvena loistavaa palvelua eräässä ikävämaineisessa virastossa. Ja pääsin vastapalvelemaan häntä myöhemmin kirjakaupalla. Nyt olemme kavereiksi ryhtymistä vaille. Keskustelujen seurauksena. Olemme puhuneet lukemisen lisäksi ainakin pienistä elämäniloista. Monista.

Tervetuloa kuulolle, Helena, ja keskustelemaan, jos tulit tänne saakka! Kumpikaan meistä ei palvele asiakkaita hyvin sen takia, että siitä jotain erityistä palkkaa saisimme, väittäisin. Mutta hyvillä mielin otamme vastaan sen, mitä kontakteista seuraa. Parhaimmillaan tätä. Ihmisten kohtaamista. Oikeasti.
Kiitos tämänpäiväisistä.

Hahaa!!! Olen pitänyt puheita facebook-kontaktien ihanuudesta. Ja nyt ihan pokkana hehkutan livekohtaamisia. Takin kääntäminen sujuu. Vaan mitäs pahaa kääntötakeissa. Ei ne toisiaan poissulje. Kaikki tavat kohdata ihmisiä, ihmisinä, on hyvästä. Kirjallisesti, kasvokkain tai miten ikinä.

Se on niin pienestä kiinni. Läsnäolemisesta, kiinnostuksesta toisia ihmisiä kohtaan, ja elämää. Kohtaamisten määrät ja laadut.

Kohtasin. Lupasin. Kirjoitin. Höpinöitä.

Kohdataan taas. Toisessa kohdassa. Ja tässä.

Äkkiarvaamattomia väristyksiä

Elämässä on asioita, jotka eivät neutraloidu. Ikinä.

Sellaiset kuin äitien kuolemat.

Eilen sain käteen Eeva Kilven uuden kirjan. Nähdessäni hänen nimensä kirjan kannessa  ilahduin. Mutta tajutessani kirjan nimen "Kuolinsiivous", kylmät väreet piirtyivät jäähilenaarmuiksi kaikkialle iholleni.  Eivätkä ne sulaneet minuutissa eivätkä kahdessa.

Äitini kuoli marraskuussa 1995. Äkkiarvaamatta.

Jälkeenpäin ajatellen ei niin arvaamatta. Enne tuli puolta vuotta aiemmin.

Äitini sai keväisen, tavallista kiihkeämmän siivousvimman. Hän perkasi vintin, väliköksi kutsutun. Kävi läpi joka ainoan nurkan, laatikon, pussukan ja kasan. Hän siivosi komerot. Liiterin vintin. Kellarin. Viikkokausia hän tutki elämäänsä. Jonka hän oli viettänyt siinä samassa talossa.

Äiti ei ollut asunut koskaan missään muualla.  Hän selasi sen kaiken. Eletyn. Elämänsä.

Tavaroita vietiin kaatopaikalle ja saunanuuniin. Hän siivosi vahvoin käsin. Avoimin silmin. Jäljelle jäi vain siisteyttä ja selkeyttä.

Äiti teki kuolinsiivouksensa.

Nimenomaan Eeva Kilpi teki eilisestä Kuolinsiivouksesta hytisyttävän. Kuudentoista vuoden jälkeen vavisuttavan. Pysähdyttävän hetken ja kuvan.

Eeva Kilpi oli äitini lempikirjailija. Hän tapasi Kilven kustantajien pippaloissa Helsingissä. Sellaisia järjestettiin libristeille ennen muinoin. Hän oli vaikuttunut Kilvestä. Ja Kilven kirjoista hyllyssään.

Äiti - Eeva Kilpi - kuolinsiivous. Minussa värisee vieläkin. Luopuminen. Kiitollisuus. Iankaikkinen ikävä.

Itken sitä.

Äitiä. Äitiä itsessäni. Minun mielessäni.

-

Elämän malja, äidille! Malja Eeva Kilvelle! Malja viisaille naisille!

Oikeaan maailmanaikaan syntynyt

Nora exlibris kirjoittaa Karin Johannissonin teoksen Melankolian huoneet (Atena, 2012) olevan hieno ja ajatuksia herättävä tietokirja. Ja siteeraa kirjaa:
"Menestyneet nuoret naiset, joilla on haaveellisia nimiä kuten Lea ja Laura, liihottelevat vailla identiteettä, pelkän ulkokuorensa määritteleminä. Vartalo on heidän peruspääomansa. Loputtoman joustavina heitä ohjaa hätääntynyt halu sopia joukkoon ja he ovat jatkuvasti valmiita muokkaamaan itseään: rooliin, tilaan, tilanteeseen tai ottaakseen jotakin haluamaansa.
Pahinta olisi menettää markkina-arvonsa."

Huh, mikä helpotuksen tunne jälleen kerran hulvahtaa rintaan. Olen elänyt onnellisina aikoina! Peilinä se maailma, jossa eletään nuorta aikuisuutta juuri nyt.

Näen päivittäin kymmenittäin kloonattuja meikkikerrosten alle piiloutuneita nuoria naisia. Heistä suurin osa pukeutuu samalla tavoin. Peittämättä mitään. Laihoina kuin ongenkoukut. Mutkalle menneinä. Ympäröivän maailman vaatimuksesta. Tai sen, minkä media on heidän päähänsä vaatimuksiksi iskostanut.

Miten ihmeessä heillä jää aikaa huolehtia omasta kasvustaan... tutkia sitä, keitä he oikeasti ovat. Miettiä sitä, mikä elämässä on oikeasti tärkeää.

Ei minunkaan ikäpolveni ollut nuoruudessaan ulkonäkö/muotopaineita vailla, eikä kai mikään polvi ole ollut. Mutta kyllä kasvot ovat tällä vuosisadalla kireämmät nuoresta alkaen kuin silloin ennen.

Ja itsekullakin kasvunpaikkoja on jäänyt tänne viidenkympin toispuolellekin. Mutta tää on kai sitä vanhuutta, kun mennyt tuntuu niin kauniilta karjalalaiselta.

No en myönnä. Löytyy sille muitakin perusteita, miksi ennen oli paremmin, ainakin kotoisammin ja arvokkaammin kuin nykyään...

Taas punkee mielen päälle Fifty shades of Grey'n karmaiseva sanoma. Nuorille naisille ja miksei vanhemmillekin naisille. (Joiden uskottavaan imagoon mm. Briteissä kuuluu Fifty Shades kädessä julkisissa tiloissa, kuulemma.) Jotka haluavat pitää nuoruudestaan kiinni viimeiseen kasvojenkohotusmahdollisuuteen asti. Eli kun olet kiltti ja teet, mitä mies tahtoo, sinua (ehkä) rakastetaan omana itsenäsi In the end. Ehkä. Tai sitten ei. 

Se on kamalaakin kamalampi elämänohje. Ja vielä tunteiden kautta, sadomasokistisromanttisessa asussa syötetty ja siksi niin tehokas. Kaikessa kiihottavuudessaan pelottava. Pelottavuudessaan kiihottava.

Mihin päädyn tässä rönsyilevässä ajattelussani?

Minun sukupolveni, suhteellisen paljon lukevan sukupolven - juu, saa lukea että ilkuttujen keski-ikäisten kulttuuriakin ylläpitävien naisten - inhimillisemmän elämänasenteenkin myötä, myös toisenlaiset kirjat, toisenlaiset arvot ja toisenlaisen maailman tiedostaminen ja tunteminen saa huomiota.

Hyvähyvä Sofi Oksanen, joka, paradoksaalista kyllä ulkomuotopanssaristaan, ja sukupolvestaan huolimatta, kirjoittaa tärkeitä, rohkeita ja viisaita kirjoja. Ja osaa ne vielä markkinoida niin kuin ei kai kukaan tätä ennen tässä maassa. Saa aikaan valtavia ihmisten liikehdintöjä ympäri maata, ja maailmaakin. Käyttää loistavaa liikenaisälyään kirjallisuuden hyväksi. Hyvän asian.

Eläköön fiksut ajattelevat nuoret naiset! Ja vähän vanhemmatkin!

Pikkumaista kiitollisuutta

Viime kesän yksi huikeimmista hetkistä oli, kun sain kirjakaupalle postikortin. Siinä asiakas kiitti hyvästä palvelusta:

                           

"Tarjalle iso kiitos 

eräältä juhannusviikon

asiakkaalta, jolle myit

3 pokkaria

suosituksin.

Lämmintä kesän jatkoa.

t: Juho"

Siis joku tuntematon näkee niin paljon vaivaa kiittääkseen, että laittaa postikortin. Meinasin valahtaa polvilleni. Ja sydämen seutuvilla kilisteltiin monta päivää sen kunniaksi.

Yleensä vaivaa näkevät vain ne, joilla on valittamista. He laittavat viestiä sähköpostilla asiakaspalveluun. Siitä saadaan noottia ja joudutaan selittelemään, puolustautumaan. Asiakas on aina oikeassa. Silloinkin, kun hänen elämässään ei ole mikään hyvin.

Aiheita siihen riittää. Tusseissa, jotka ovat kuivahtaneet. Meissä myyjättärissä. Asiakkaan omassa pahassa olossa, joka kulkee mukana paikasta toiseen.

Kiittäjät, joita heitäkin on kiitettävästi, sanovat sen yleensä kaupasta lähtiessään. Ei pöllömpää! Vaikkei dokumenttia jääkään kuin omaan sydämen kirjanpitoon. Sellainen levittää hymyä entisestään. Ja saa minut palpattelemaan yhäti kerkeämmin.

Kissa kiitoksella elää, sanotaan. Olen sitten kissa. Elän mielelläni kiitoksilla. Olen opetellut ottamaan kiitoksia vastaan vähättelemättä niitä. "Oi, miten mukava kuulla!" naurahdan.

Välillä kerron kiitoksista kavereille. Kaikenlaisia katseita kohtaan. Niitä, jotka vilpittömästi iloitsevat, ja niitä kohteliaita. Kommentoijiakin on. Kaikenlaisia. Ja niitä, jotka vaikenevat. Se heille sallittakoon. Eihän sellainen intoilu itsestä ja onnistumisista ole mistään kotoisin, eipä ei.

Tykkään itsekin kiitellä. Hyvästä palvelusta. Ja sanon sen ääneen. Ja iloitsen siitä, kun kiitoksensaaja on mielissään. Hämmästyneenä tai ei.

Hyvän jakamisesta tulee hyvä mieli.

Nimi naista parantaa, parantaako nainen maailman?!

Kohtasin Kerttulan kirjan sivulla. Eikä se pelästyttänyt lainkaan. Riemastutti. Kun näin Kerttulassa paljon tuttua, kymiläisyyttä ja itseäni.

Kohtasin Tarja Leskisen facebookissa. Kaverin sivulla. Hui, kun miä pelästyin. En tuntenut kyseistä Tarja Leskistä. Enkä itseäni Tarja Leskisenä. Enkä se enää olekaan.

Olen ollut pian seitsemän vuotta Tarja Kerttula. Alusta alkaen nimeni kanssa sinut. Tarja Leskinen ei kuulosta minulta. Nimi näyttääkin oudolta. Korkeintaan Juicen entiseltä vaimolta. Joka en ole.

Yhtä lailla säikäyttää, kun näen omia kuviani menneiltä vuosikymmeniltä. Varsinkin blondikaudelta. Kuka toi oikein on? En tiedä, en tunne.

Milloin mennyt minäni muuttui fiktiiviseksi hahmoksi? Fiktioksi itselleni. Pitäisikö kirjoittaa muistelmat? Jotta muistaisin. Vielä kerran.

Olen kohdannut kirjojen sivuilla itseäni ennenkin. En ehken koskaan kokonaisena henkilöhahmona, mutta hänen puheissaan ja tekemisissään.

Ne ovat vaikuttavia hetkiä. Jotkut sellaiset kohtaamiset ovat saaneet minut jopa toimimaan. Kuten Pauline, Michael ja Alex Avioliiton lyhyessä oppimäärässä (Anne Tyler). Eroamaan.

Tai vain tunnistamaan puolia, palasia itsestäni. Kuten Eeva Kilven teksteissä tai Pirkko Saision. Tai Tiina Pystysen. Kuvissakin.

Tai pätkiä, tapahtumasarjoja elämästäni. Kuten Arno Kotron runoissa. Ilman sinun rakkauttasi.

Olen itsekäs. Itserakas. Kun haluan lukea itsestäni. Peilata kirjoissa itseäni. Oppia itsestäni. Oppia elämään itseni kanssa. Yhä vain onnellista elämää. TarjaKerttulan elämää.

Olenko vähemmän valveutunut, kun minua eivät kiinnosta ns. tärkeät kirjat? Kuten vaikka uusin Sofi Oksanen. Joka on ansiokas ja hyvä. Uskon sen. Tai Tervon Layla. Vai oliko se edes tärkeä kirja?

Elänkö sumussa, nätin napani ympärillä, toisista ja maailmasta välinpitämättömänä?

En. Ja en. Olen tietoinen maailmassa tapahtuneista ja edelleen tapahtuvista pahuuksista. Vääryyksistä. Epäoikeudenmukaisuuksista. Kauheuksista. Kaikkia yksityiskohtia en haluakaan kuulla. Muistan vieläkin sen inhon, jonka valtaan jouduin lukiessani viimeisiä sivuja Henning Mankellin Kennedyn aivoista. Olisin mieluummin ollut tietämättä.

Minulla on ajatuksia, käsityksiä ja mielipiteitä siitä, miten asioiden pitäisi olla. Ja mitä itsekunkin pitäisi tehdä, että sitä parempaa maailmaa kohti mentäisiin. Isommassa ja pienemmässä mittakaavassa. Tiedän paljon. Riittävästi.

En vain halua enää taistella tuulimyllyjä vastaan. Millään tasolla.

Siinä mielessä en enää usko ihmisiin. Siis että todetessaan jonkin epäkohdan, he lähtisivät joukolla sen puolesta puhumaan ja toimimaan. Niin ei tapahdu. Ei työpaikoilla, ei harrastusporukoissa, ei naapurustoissa, ei kaupungeissa, ei tässä maassa. Ei tässä kuussa eikä myöhemminkään.

Paitsi joskus, jossain minun mielestäni epäolennaisissa tai jopa vastenmielisissä hankkeissa. Kuten vaikkapa estämässä vammaisten tai maahanmuuttajien asuttamista naapurustoon. Sellaisia hävyttömyyksiä jotkut ajavat. Julkisesti.

Siinä mielessä uskon edelleenkin ihmiseen, että aina silloin tällöin joku lähtee muuttamaan itseään ja sitä kautta lähipiirinsä elämää. Heidän oma olemisensa muuttuu onnellisemmaksi ja paremmaksi, ilman että kukaan siitä kärsii. Päin vastoin. Muutaman muunkin elämä voi pareta. Tai saada evästystä, kannustusta omempaan, parempaan pyrkiessä. Mutta laajemmalle se ei kanna. Vain yksi ihminen kerrallaan voi lähteä sille tielle. Parantua.

Siitä muodostuu kuitenkin jonkinlainen joukko. Joukko omien elämiensä tommyhellstenejä ja tarjakerttuloita. Omaksi itsekseen tulleiden. Pienten ihmisten pieni joukko. Soluttautujien joukko. Tekemässä pientä hyvää. Itselleen ja ehkä himpun jollekulle toisellekin. Joskus.

Se riittää. Parannukseksi.

Panettelua ja epäolennaisuuksia

Luin Reidar Palmgrenin kirjan. Pidin siitä. Tänään eräs asiakas ei antanut Sudenmarjalle tilaisuutta, koska Palmgren on hänen mielestään ylimielinen, itsensä toisten yläpuolelle asettaja. Hmmm... Jos olisin kuullut tämän mielipiteen ennen lukemista, olisiko se vaikuttanut minun lukemiskokemukseeni? En ole suopea heille, jotka itseään ylentävät. Jäikö minulta jotain huomaamatta, kun en nähnyt moista virettä kirjassa ollenkaan? Olen kyllä päätellyt jotain Palmgrenista, kun hän Satu Silvon kanssa... ja silti luin kirjan välittämättä niistä panettelevista ajatuksista. Hmmm...

Useampi Veikko Huovisen ihailija ei osta Panu Rajalan hänestä kirjoittamaa 'Hirmuista humoristia'. Rajalan persoonan takia. Ei vaikka puolustelisin Rajalan erinomaisuutta elämäkertakirjailijana elämäkertafani Marjan arvioihin vedoten. Marjalta ei saa turhanpäiten kehuja.

Olen antanut monesti itsenikin vaikuttua jonkin kirjailijan tai muusikon tai näyttelijän henkilökohtaisuuksista. Siis hänen julkisista esiintymisistään saamistani käsityksistä. Ne käsitykset ovat värittäneet arvioitani jonkin heidän taiteellisen tuotoksensa hyvyydestä. Omakohtaiset, lyhyetkin live-kosketukset taiteilijaan ovat vaikuttaneet vieläkin voimakkaammin.

Lakkasin lukemasta ihailemani Tuulaliina Variksen kirjoja sen jälkeen, kun hän tylyili minulle, lyhyessä kohtaamisessa muinoin Savonlinnan Knut Possessa. Arvostan silti hänen lausuntojaan mm. Kirjailijaliiton puheenjohtajana ja sanomisiaan vaikkapa Voimalassa männäkeväänä. Ja ehkä luen vielä hänen kirjojaankin, jotkut niistä kun ovat lukemattomina hyllyssäni.

Anja Snellman käyttäytyi (siis kirjoitteli) minun mielestäni moukkamaisesti ja omahyväisesti muinoisessa Hesarin lukupiirissä. Hänenkin kirjojensa lukeminen lopahti siihen. En pysty edes työssäni esittelemään hänen kirjojaan. Myyn kyllä, jos joku haluaa oma-aloitteisesti ostaa. Sentään, heh.

Kun Claes Andersson oli kerran kukkakaupassa töykeä ja tahditon, en enää ole arvostanut häntä ihmisenä, ja kuuntelen hänen puheitaan rumin korvin. Runojaan rakastan edelleen. On ne vaan niin hyviä.

Ei mitään logiikkaa... ei suoraselkäisyyttä...

Martti Lindqvist-vainaa oli oikeassa, kun totesi, ettei koskaan pidä mennä tapaamaan idoliaan. Jos haluaa pitää hänet idolina jatkossakin.

Vaan sellaista se on. Inhimillistä. Suhtautuminen.