Lama, Dalaille sukua

Eteen tulee juuri sellaisia peilejä kuin tarvitsee. Juuri oikeaan aikaan. Siitä huolehtii Elämä, tuo logistiikka-asiantuntijoista parhain.

Petri Tamminen: Rikosromaani, Otava 2012.

"Kirjailija kertoi nukkuvansa paljon mutta huonosti. Päivät hän makasi sohvalla, lounaaksi ja päivälliseksi söi suklaapatukoita, illat tuijotti televisiota.
Oireet kuulostivat Vehmaksesta tutuilta. Jos suklaan olisi vaihtanut konjakkiin, kuvaus olisi täsmännyt hänen omiin heikkouden kausiinsa. Kuvaus olisi täsmännyt ihan kenen tahansa heikkouden kausiin, Vehmas epäili, pääministeriä ja työtehoseuran puheenjohtajaa myöten. Jos maailmaa katseli Aleksanterinkadun varrella, saattoi kuvitella, että ihminen on kone, mutta kun näitä koneita seurasi Aleksilta kotiin, huomasi piankin että sohvalla lamaannuttiin siellä ja täällä. Maata kansoitti kokonainen sohvalle lamaantuneiden veljeskunta, ja tämän veljeskunnan jokainen jäsen joutui lamaantumaan sohvallaan yksin."

Olen tuo kuka tahansa. Jos vaihdan suklaan ja konjakin siihen, mitä kaapista sattuu löytymään. Esimerkiksi hillo-tahinivoileipiin, pähkinöihin ja pipareihin.

"Vehmas istui arki-illan puolityhjässä junassa. Sanojen merkitysten tutkiminen väsytti häntä. Ongelma ei ollut siinä, että sanat olivat vain sanoja - monet hänen murheistaankin olivat vain sanoja. Ongelma oli siinä, että hän ei saanut sanoista otetta. Ja kun hän oikein ajatteli asiaa, hän kaipasi myös jotakuta joka pitäisi häntä kädestä. Radanvarressa vilahteli sumuisia valoja.
Ajatus armosta oli käväissyt mielessä, nyt hän istui junassa matkalla Pasilaan."

En saa otetta. Siitä, mitä minun mielessäni oikein velloo. Kaipaan junamatkalle.

"Isotalo työnsi paperit syrjään, nojautui taakse ja katseli kattoon. Hän aloitti pitkän asiallisuuteen naamioidun puheenvuoron, jonka kaari oli niin ennalta arvattava, että Vehmas vajosi omiin ajatuksiinsa. Nämä omat ajatukset olivat pelkkiä mieleenjuolahduksia, mutta sellaisinakin ne johdattivat hänet jonnekin, jota hän piti omana itsenään. Vehmakselle oma itse tarkoittin juuri niitä hajanaisa ajatuksia, joita saapuili tajuntaan, kun istui tällaisessa puhuttelussa tai kirkon penkissä tai liiton vuosijuhlassa. Vehmas epäili, että kaikki ihmiset vajosivat vastaavissa tilanteissa omiin ajatuksiinsa ja että juuri niin oli jossakin suunniteltu: karkottamalla ihmiset omiin ajatuksiinsa viralliset tahot kykenivät luomaan yhteyden ihmisten sisimpään."

En kykene tunnistamaan, kumpi saapuu ensin, lamaannus vai ne seinät, joihin törmää. Omien ajatustensa kanssa. Yhteydet omaan itseen on, periaatteessa, mutta en näe riittävän selkeästi, mitä haluan. Mitä haluan itselleni sanoa.

" Se tunne että tämmöinen olen ja tuommoinen pitäisi olla ja välissä aukeaa kanjoni, niin iso kanjoni että koko tähän maailmaan ei mahdu yhtä isoa mutta päähänpä vain mahtuu. Ihmisen pää on merkillinen laitos. Sinne mahtuu hyvin isoja asioita. Se on hieno juttu jos suunnittelee satelliittia mutta murehtiessa siitä on pelkästään haittaa."

Ja vielä sekin, kun ei tiedä mitä murehtia. Tai miksi. Tai sen tiedän, ettei murehtia tarvitse. Eikä siitä seuraa mitään. Ainakaan mitään hyvää.

"Murheellinen tapaus, Ångström edesvastuuseen." 

Aivan.

"- Eihän sun tarvitse muuta kuin hengittää.

- Hengittää?
- Hengität vaan. Se riittää."

Kun saisi ajatukset teoiksi. Ne ajatukset, joista on saanut otteen. Vimmattu yrittäminen on vitsaukseni.

Keskityn hengittämään. Tässä sohvalla. Piirrän verkkokalvolle kuvan Dalai Lamasta.

Elämät kameran takana, ja edessä

Tuulaliina Varis sanoi viimeisessä Voimalassa (14.7.2012):
"Pidän aika kyynisenä sitä tapaa, millä media tunkeutuu asiaankuulumattomien ihmisten tunteisiin, ja paisuttaa niitä, hypettää sitä, että ihmiset, jotka eivät ole koskaan kuulleetkaan tällaisista henkilöistä ja elävät omaa elämäänsä, saadaan elämään näiden tragediaperheiden (mm. viimeaikaisiin perhesurmiin viitaten, kirj. huom.) elämää. Minusta siinä on jotain aika vaarallista."

Samaa asiaa olen miettinyt minäkin. Kaikenmaailman Dianankuolemien, Konginkangaskuolemien ja Victoriahäiden yhteydessä. Juuh, ovat kaukana menneisyydessä, mutta kun en seuraa nykyään uutisia, en muista yhtään uudempia. Mutta tuo ilmiö on yksi syy, miksi tulen toimeen ilman päivittäisuutisten pinnallista, harmaata löyhkää. Epäkohtia ja ikävyyksiä, joille kukaan ei tee kuitenkaan mitään, ei edes aio. Joista vain valitetaan ja tullaan huonolle tuulelle, tyytymättömiksi. Tai kierolla tavalla tyytyväisiksi, kun itselle ei mitään niin kamalaa...

Saman ilmiön toinen kulma on se, mistä Heli ärsyyntyi ölympiälaisten avajaisissa. Kameroidensa takaa elämänsä huippuhetkiä tarkkailevista urheilijoista. En katsellut happeningia, mutta olen kanssaärsyyntyjä.

Eihän heistä tarvitsisi välittää, ihmisistä, jotka pelkäävät tunteita ja osallistumista omaan elämäänsä. Mutta kun he sattuvat näkökenttään - joka sinänsä on itselläkin rajallinen - on vaikea olla näkemättä. Ja provosoitumatta.

Ensimmäinen tietoinen suuremman mittaluokan tämänsortin ärsyyntymiseni tapahtui pojan sotilasvalatilaisuudessa jokusia vuosia sitten. Vaikka olin muinoin elätellyt toiveita sivariudesta, en voinut olla vaikuttumatta tilaisuudesta. Olin vaipumassa hartauden tilaan geometrisesti silmäähivelevien nuortenmiesten rivistöjen, isänmaallisten laulujen ja jonkun ison sotaherran puheesta, joka oli hyvin hyvä. Edessäni häärivät kamerataitelijat eivät kuunnelleet, eivät keskittyneet, eivät pysyneet paikallaan. Harmistuin syvästi heidän häirinnästään.

Mietiskelin, mitä he myöhemmin niitä kuvia katsellessaan muistelevat... Omaa kuvaamissessiotaan?! Eiväthän he kuulleet, mitä pohdittavaa sotaherra heitteli sotapoikien omaisille, tai liikuttuneet laulaessaan mukana 'Kuullos pyhä valaa'... Edes minä, naissukupuolen edustaja (, joka kykenee tekemään monia asioita yhtä aikaakin,) en kykenisi moiseen, vaan huomio menisi kuvakulmien etsimiseen. Minun arvelujeni mukaan heille ei jäänyt muistoihin voimakkaita tunteita, joita kyseinen hetki, kun lapsesta tulee potentiaalinen isänmaata henkeen ja vereen puolustaja, voisi aiheuttaa. Se on kova juttu, henkisesti. Muistavat kyllä, että olivat tilaisuudessa mukana. Heillä olisi ollut tilaisuus osallistua muutenkin kuin vain olemalla fyysisesti läsnä.

Olinkin tosi ilahtunut, kun tämänkesän enonkoskelaisten juhannushäiden alla morsio ja sulho ilmoittivat, ettei kuvaaminen ja varsinkaan kuvausten jakaminen sosiaalisessa mediassa ole suotavaa. Kameroita ja kuvaajia olikin vain sivuseikan verran. Hääväki oli aidosti läsnä ja tunnelma senmukainen. Rakkaudellinen, onnellinen. Ikimuistoinen.

Etäelämistä sekin, kun tositeeveissä ja idolskisailuissa ne toiset asettuvat puolestamme alttiiksi kokemuksille ja tunteille. Minun ei tarvitse. Siis niiden, jotka elävät teevee-elämää. Eikä kyllä minunkaan, kun ei voisi vähempää kiinnostaa.

Mieluummin samaistun vaikka Hyacinth Bucket'in tai Uuno Turhapuron elämään ja ajatuksiin. Säilytän silloin selkeästi oman minäni, ja saan tarvittavan peilin omaan piskuiseen, inhimilliseen elämääni. Niin kuin kanssaeläjienikin oikeista elämistä heijastuvista peileistä. Ne eivät kalpene tv-sarjojen ja elokuvien rinnalla. Ja ovat totta myös minulle, niiden siivujen verran, joita he kanssani jakavat. Ne riittävät minulle. Ikiomien elämysten ja tunteiden lisäksi.

Kasvukohtauksia

Kirjakauppa on elämän näköalapaikka.

Viime päivinä olen tavannut ihmisiä, jotka ovat päättäneet kuunnella itseään. Ryhtyneet toimeen tehdäkseen elämästään parempaa. Tullakseen armollisemmaksi itseään kohtaan. Arvostaakseen itseään. Jopa rakastaakseen itseään. (Huolimatta siitä, että 'itserakas' on halventava nimitys. Mitä itsensä rakastaminen ei todellakaan ole, halveksittavaa siis.)

Useimmat muutoksen tielle lähteneet ovat olleet naisia. Enkä tarkoita muutoksella sitä väistämätöntä tilaa, jossa maailma ja elämä kaiken aikaa on, vaan tietoista muuttumista. Johonkin itselleen tärkeään, hyvää tekevään suuntaan. Tullakseen sellaiseksi, että on pääasiallisesti miellyttävä olla. Omassa päässään.

Eräs kuusikymppinen nainen kertoi väsyneensä työhönsä kipupoliklinikalla. Ei jaksanut enää kuunnella potilaiden tarinoita, olla empaattinen. Hän päätti jäädä vuorotteluvapaalle, sekä itsensä että potilaiden tähden.

Tarjouspokkaripöydän ääressä syntyi kolmen (toisilleen vieraan) naisen keskustelu. Nelikymppinen nainen kertoi jättäneensä uran ja antautuneensa hyväntekeväisyyshommiin. Alle kolmekymppinen sanoi odottavansa merkkiä, joka ohjaisi valitsemaan tyydyttävämmän elämän kuin nykyisen työorientoituneen. Minä, muutoksissa myllertänyt, kannustin heitä. Iloitsimme yhteisistä ajatuksista. Ja vaihdoimme yhteystietoja. "Tämä oli enemmän kuin kesäkirjojen ostoreissu", sanoi nuorimmainen.

Eräs nainen tuli ostamaan Hicks'ien Pyydä niin saat -kirjaa. Hän kertoi olleensa aina intuitiivinen ihminen, jo ihan nuorena. Hämmästelleensä sitten sitä, etteivät muut olleet. Yrittäneensä muuttua toistenlaiseksi. Mutta antaneensa periksi ja ruvennut elämään intuitiivista elämää. Hän ymmärsi heti myös Sydänmagneetti -kirjan syvimmän olemuksen ja enempiä empimättä osti senkin. Toivotimme toisillemme kaikkea hyvää.

Vanhempi mies ja nuorehko nainen tulivat ostamaan lahjakirjaa kuusikymppiselle naiselle, jota eivät oikeastaan tunne. Kun tarjosin Hilkka Olkinuoran Sallimuksia -kirjaa ja määrittelin Olkinuoran viisaaksi naiseksi, mies tokaisi: "Onko sellaisia olemassa?" Kaksissa naisin tuohduimme ja siitä lähti rönsyilevä keskustelu hyvästä elämästä, eläkepäivistä, onnellisuudesta, unelmista... Nainen kertoi olevansa päiväkodissa, jossa työskentely on nykyään rankkaa. Uskon. Hän haaveili vuorotteluvapaasta. "Ja lottovoitosta", tarkensi mies. Vanhemmuuttamme totesimme, ettei raha tuo onnea. Päinvastoin, rahaton elämä on huolettomampaa, vakuutti mieskin. Neuvoin kimmitätini tavoin naista toivomaan suoraan sitä, mitä mielii, eikä välivaiheen eli äkkirikastumisen kautta. Lupasivat palata kauppaamme uudelleen, kun hyvän lahjan - kauniisti ruusukuvitetun Kaskisen runokirjan - lisäksi sai kaupan päälle elämänviisauksia ja -ohjeita päästäkseen unelmiaan kohti.

Ja sitten vielä se nelikymppinen mies, josta syntyi keskustelua jo feisbuukissa. Hän tuli ostamaan jotain Hellstenin kirjaa. Valitsi perusopuksen eli "Saat sen mistä luovut'. En tietenkään malttanut olla kertomatta, että olen hellsteniläinen, eläväni hellsteniläistä elämää. Palasimme kassalta takaisin terveys- ja psykologia -hyllyjen välimaastoon. Esittelin Pietikäisen 'Joustava mieli parisuhteessa' ja Tirkkosen 'Leiki, himoitse ja rakasta'. Mies totesi aloittavansa muutoksen itsestään. Toivon, että vaimonsa huomaa miehessä piilevän arvokkaan tahdon ja toiveen: "Haluan pelastaa meidän avioliiton." Vaikkei ole varmaa, että vaimo haluaa sen muuttuneen miehen, kuten Tiina totesi. Hänellähän saattaa olla jo uusi katsottuna tai toiveissa. Enkä usko kyynikko Matin arvioon, että mies vain minuun vaikutuksen tehdäkseen kertoili mitä kertoili. Tuo mies ei tuntunut olevan minun ihailuni tarpeessa. Hän vaikutti hyvin vakavamieliseltä. Niin vakavamieliseltä, että ihmettelin hänen antautumistaan keskusteluun.

Miten ihana on huomata muutosten tuulten puhaltelevan! Vaikka epätoivoista pyristelyä ja vastahankaa, tarkoituksettomuutta näkyy joka puolella, niin toivoa ja hyvää tahtoa itseään - ja sitä kautta muita - kohtaan on! Hallelujaa!!!

Syöksysynnytys

Eilen aamulla sain kohtauksen. Tajusin olevani raskaana. Illalla lapsi kohtasi auringon. Tulin sellaiseen kohtaan, että lähdin uutta valoa kohden. Että silviistee...

Käänsin esiin kolmannen puolen minusta, blogimaailmassa.

'Mantelipuutalo' näyttää sisäisestä mantelipuutalostani vain yhden ainoan huoneen, sen, jossa runosuonisto pulputtelee. Se on julkisen vapaaehtoisen kirjoittamiseni pioneeri. Alttiiksi asettumista omine sanoineni. Harkittuine sanoineni. Suhteellisen harkittuine...

'Lukupiiri on sivuseikka' on yksi ammatillinen, tai pitäisikö sanoa puoliammatillinen näkemys siitä, minne katseeni kohdistuu. Se on työhuone. Vaikka myöskin rakkaus, tuo työ, kirjoista vouhkaaminen. Ja lukemisen ylistys. Los'in julkisuus ja siteet 'Lukeminen on pääasiaan' asettavat sisäisiä rajoja kirjoittamisille. Tunnistan ja tunnustan, että myös uskalluksen puute...

'Silviistee' tarjoaa minulle mahdollisuuden vouhkata, riemastua, vängätä, paasata, vakuutella, jumputtaa, intoilla ja ihmetellä kaikkea sitä, mistä palpattelen ympäriinsä muutenkin. Monisanaisemmin kuin febussa. Itseäni viihdyttäen. Nähtäväksi jää riehaannunko...

Blogini "Nro neljä" - joka syntynee joskus -  rikkoo hartaan toivoni mukaan jo rajoja. Sallii järkiminän levähtää. Anarkisti minussa odottelee vuoroaan. Kunhan saan sen hännästä kiinni...