Kuvista ja todellisuudesta

Tämä päivä on pyörinyt valokuvien ympärillä. Luin heti aamusta kiintoisan jutun, jossa todettiin, että omakuvien katsominen on prosessi: http://www.city.fi/tyyli/blogit/2470/kuvastukseni/124142

Paula Ojansuu kirjoittaa: "Itse itsestä otetuissa kuvissa päätät ja kontrolloit miltä näytät. Joskus ne ovat kuvia joita on helpointa itsestä katsoa. Sinä valitset jokaisen raajan asennon, ja myöskin muu outfittisi on määrämälläsi tavalla."

Tiedän. Nykyisin tulee otettua itsestä kuvia suht' tiuhaan. Facebook-sivua varten. Ne eivät ole valokuvauksellisesti kummoisiakaan. Minulla on kepoinen idioottikamera ja toinen kamera kännykässä. Valituksi tulevat sellaiset otokset, joista välittyy jotain olennaista siitä hetkestä. Sen lisäksi niissä haluaa näyttää kohtalaisesti sellaiselta, miltä toivoisi näyttävänsä, näine näköineen.

Ojansuu jatkaa: "Dokumentaariset ja varsinkin salaa otetut kuvat voivat olla joskus itsestä kaikista vaikeimpia katsoa. Näissä kuvissa et näe itseäsi sellaisena kuin normaalisti peiliin (tai iPhoneen) katsoessasi."

Jos joskus ohimennen huolimattomasti katsoo itseään näyteikkunan tai vaatekaupan peilistä, näky on hyvin toisenlainen. Ei ollenkaan sellainen kuin millaiseksi itselleen poseeratessa ja viisitoista kuvaa räpsittyään saa kuvansa asettumaan. Tässä iässä sen pystyy minuutissa unohtamaan, todellisen habituksensa. Vaikeammin unohdettavia näkyjä ovat esim. lehtikuva tai videon pätkä, jossa maha pömpöttää törkeästi ja naama näyttää ällöttävältä positiivarilta. 

Ojansuu jatkaa vielä: "Toiselle poseeratut kuvat taas ovat joko järkytys tai ihastus. Riippuen hyvin paljon kemioista kuvaajan kanssa. Ja miten ammattitaitoinen tai onnekas hän on saamaan sinusta parhaat puolesi esiin, ja saako hän sinut rentoutumaan/ haluttuun tunnetilaan."

Senkin olen kokenut. Exäni osasi ottaa minusta mieluisia kuvia, ja esim. Sirviön Teemu, jonka otti oheisen kuvan POMOn käyttöön. Oli ja on ihanaa kuvitella näyttävänsä edes jotenkin hyvältä, edes joskus, edes jostain kulmasta, edes jossain valossa, edes kuvassa. 

Kun itsetutkiskeluvaiheeni oli pahimmoillaan, tein jonkun gurun neuvosta itselleni kuvagallerian niistä kautta-aikojen kuvista, joista mieleni tulee hyväksi, jotka voimaannuttavat minua. (Miina Savolainen on nykyään valokuvavoimauttamisen guru.) Albumi on minulla vieläkin tallella. Sitä täydentelin tänään. Itsetunnon kohotukseksi.
Sen albumin vastapainoksi ja itseni koulimiseksi keräsin aikanaan yhteen pinoon myös kaikki ne kuvat, joissa olen epäonnistunut, hävettävän ruma. Tutkiskeltuani kuvien kautta armotonta minäkuvaani, palautin ne takaisin arkistojen kätköihin. Talteen mutta unohduksiin.

Yksi kauheimmista julkisista kuvistani oli minun kirjahyllystäni kertovassa Kainuun Sanomien kuvassa. Se oli otettu laajakulmalla ja näytin siinä järkyttävältä. Halusin uskoa, että kamalammalta kuin todellisuudessa. (Itsesuojelusyistä en aio sitä tähän liittää.) En meinannut päästä siitä yli millään. Olin Lahdessa ja mietin, voinko enää koskaan ihmistenilmoilla näyttäytyä. Varsinkin kun se jäi googlattavaksi kaikelle kansalle. Sitä ei voinut piilottaa mihinkään, vain antaa olla, unohtaa. Ihmettelin kyllä, kuinka joku kuvaamisen ammattilainen, nainen vielä, saattoi toisesta naisesta pistää julki sellaisen kuvan. Se oli minusta ikävä teko. Hän ei voinut olla sitä tajuamatta. Ei millään. 

Tänä kesänä järkytyin myös. Piirretystä kuvasta. Eräs taiteilija teki ohimennen minusta karikatyyrin. Onhan minulla paksut käsivarret, ja onhan minun naamani kuin seinästä repäisty, ja olenhan miä valtavankokoinen, mutta... Silti en ymmärrä, miksi hän minut sennäköiseksi piirsi. Vaikka ihminen olisi kuinka iso rumilus, ei sitä tarvitse hänelle korostaa. Jäin miettimään kyseisen miehen vaikuttimia. Kenestäkään kenestä hän pitää, hän ei sellaista kuvaa piirtäisi, tai ainakaan sitä asianomaiselle näyttäisi. Miksi hän minua näpäytti?! Hän tiesi kyllä, miltä minusta tuntuisi. Tai ehkä hän halusi käänteisen psykologian kautta vihjata, että voisin laihduttaa. Eli ajatus taustalla oli kuitenkin hyväätahtova.
Aioin ensin jättää kuvan muistuttamaan itseäni raadollisuudestani. Tai jopa laihdutuskannustimeksi jääkaapin oveen. Mutten kyennyt. Negatiivisuuden kautta en tule kannustuneeksi. Revin kuvan. Unohdan. Muistan sen vain pahimpina itsesäälin hetkinä. Sen verran saa todellisuutta paeta, itseään tuntevakin ihminen.

Nooh. Vähän sen jälkeen tulin hyvästi huomatuksi useamman ihmisen, useamman miehenkin taholta, joten ehkä minua sietää vielä katsella. Ihan nenäkkäinkin. Niin on nainen herkästi heiluteltavissa. Myönnän.

Ulkonäkö on vavahduttava asia, kun sopivasti sattuu, vielä tässäkin iässä. Vaikka itsensä kanssa sinut onkin. Lähes aina. Kuviensakin kanssa.

Rauha hänen olemukselleen!

Rakkautta ennen...

Jos minulta nyt kysytään kaikkien aikojen parasta elokuvaa, vastaan: "Rakkautta ennen..."- trilogia: 'Rakkautta ennen aamua (Before sunrise)', 'Rakkautta ennen auringonlaskua (Before sunset)' ja 'Rakkautta ennen keskiyötä (Before midnight)'.

Se on rakkautta. Se on ihmissuhdedraamaa. Se on yksinkertaista. Se on totta, joka sana.

Se on enemmän teatterimaista kuin elokuvataidetta. Mutta pelkästään näyttämöllä tarinat eivät toimisi samoin kuin nyt. Taustalle tarvitaan Wien, Pariisi ja Messinia. Silti pelkistetyt yhden päivän tarinat ovat täyttä elämää. Avainkohtauksia Jessen ja Celinen elämässä.

Näiden elokuvien dialogi on häikäisevää. Aivan kuin Julie Delpy ja Ethan Hawke eivät näyttelisi ollenkaan. Kuin katsoja seuraisi heidän oikeaa elämäänsä, jota nyt vain on satuttu kuvaamaan. Ilman että kukaan varsinaisesti olisi kameran takana kuvaamassa tai ohjaamassa. Tai varsinkaan että sitä olisi muka käsikirjoitettu. Näyttelijät ovat olleet mukana käsikirjoittamassa, mutta sekään ei selitä kokonaan sitä, miten dialogi toimii käsittämättömän jouhevasti ja on niin uskottavaa. Olen katsellut kaksi ensimmäistä osaa 4-5 kertaa, enkä ole huomannut mitään, mikä epäilyttäisi minua. Uskomattoman pitkiä keskusteluja on kuvattu yhdellä otolla. Ihailen.

Sen sijaan tunnistan jokaisessa elokuvassa suoria lainauksia minun elämästäni. Olen käynyt samoja keskusteluja, lähes sanasta sanaan mutta suomeksi. Olen tuntenut samoja tunteita, samalla intensiteetillä. Haudanvakavien äärihetkien välittömässä läheisyydessä on kepeää ja kipeää huumoria, tunneälykästä sanailua. Parantavaa, hyvää tekevää.
Jesse: "You are the fucking mayor of Crazytown, do you know that? You are!"

En voi olla luulematta, että Delpy, Hawke ja käsikirjoittaja-ohjaaja Richard Linklater ovat kokeneet samaa kuin elokuvan Jesse ja Celine. Ja minä. Samuuksia, vertaisia ainakin minä haen, tiedostamattani osin mutta silti. Elokuvista, teatterista, kirjoista, kuvataiteista, tanssista. Ja kun 'Before midnight' on kuvattu vielä rakkaassa Kreikassani, niin voiko ihminen enempää elokuvalta pyytää.

'Rakkautta ennen' -elokuvat ovat ihmisenkokoista elämää. Tavallista elämää. Niissä puhutaan oikeista asioista. Ollaan kikkailematta. Ja mikä huikeinta, elokuvat on tehty oikeasti yhdeksän vuoden välein, ihan niinkuin tarinoidenkin välillä on yhdeksän vuotta. Päähenkilöt vanhenevat oikeasti, elävästi elämässä. Se on loistava toteutustapa, liekö suht' ainutlaatuinenkin...

Kahdessa ensimmäisessä osassa ei juuri muita henkilöitä ollut. Kolmannen osan alkupuolella on mukana myös eri-ikäisiä peilejä pääpariskunnalle. Se sai aikaan uutta säväystä sekä trilogiaan että rakastavaisten suhteeseen. Niinhän rakkaudellekin käy, se muuttuu ajan kuluessa, mutta se voi silti jatkua, rakkautena, ei vain tottumuksena, tai siitä pelosta, ettei uskalla luopua huonosta suhteesta. Jesse ja Celine uskaltavat panna rakkautensa koetukselle puhumalla avoimesti siitä, mikä ei tunnu hyvältä, mikä sattuu. Kuten Celine hotellihuoneessa toteaa, riitely on mahdollisuus eteenpäin menemiseen, hyviin muutoksiin parisuhteessa. Ainoastaan niin särmät hioutuvat kestävän rakkauden suuntaan. Ei niin, että kipeydet lakaistaan maton alle ja ollaan niin kuin ei oltaisikaan. Kulisseja muille ja itselle ylläpitäen. Rakkauteen voi luottaa - pikkupettämisistä huolimatta. Paradoksaalista kyllä.

Rakastan tätä trilogiaa, ja myönnän, että itseni takia. Mutta miten muuten voisikaan taideteoksia arvioida. Objektiivisuuteen taipuvaiset kriitikotkin ovat oman historiansa muokkaamia. Eivät hekään pysty sulkemaan omaa elämäänsä kritiikkiensä ulkopuolelle.

Ilokseni huomasin juuri, että Hesarin Pertti Avola antoi viimeisimmälle elokuvalle viisi tähteä, kehui samalla edellisiäkin, mutta piti tätä parhaana. En osaa sanoa, onko joku näistä kolmesta mielestäni paras. Paikallinen elokuvafriikki Kainuun Sanomien Seppo Turunenkin piti kolmosesta. Vaikkei ollut aiempia osia nähnytkään. Hänen kritiikkinsä otsikkoa en kyllä tunnista. Mutta whose care.

Minulle 'Rakkautta ennen' on kokonaisuus. Täydellinen kokonaisuus. Aion katsoa kaikki kolme elokuvaa vielä monta kertaa. Nautin huipputekijöistä, huipputyöstä. Ihailen ihailemasta päästyäni.

'Rakkautta ennen keskiyötä' elokuvan kreikkalaisen illallisen aikana vanhempi rouva Natalie sanoo: "Like sunlight, sunset, we appear, we disappear. We are so important to some, but we are just passing through."

Kuhmon henkeä

Olen viettänyt pari viikkoa kamarimusiikillista aikaa Kuhmossa. Olen talkoolainen ja hoitelen pääosin majoitushommia. Tein syrjähypyn myös Kontion kahvilan tiskarina. Ja parhaillaan vahdin pyykkikonetta, kun jollekulle kävi kämmi.

Koen eloni etuoikeutetuksi, kun olen saanut töiden ohessa kuunnella konsertteja sen minkä ennätän. 'Ihminen saa mitä toivoo' toteutui jälleen kerran, ja sellaisella tavalla, jota ei osannut ennustaa. En ainoastaan päässyt Kamarimusiikkiin vaan pääsin tänne koko festivaalin ajaksi ja vähän ylikin. Huh ja kiitetty!!!

Täällä on paljon väkeä. Monissa konserteissa talkoolaiset joutuvat istumaan portailla, kun kaikki istumapaikat on täynnä sanankuulijoita, tai siis sävelten. Se on hienoa! Portailla istuen pääsee samaan fiilikseen kuin penkissäkin. Ja näin Kamarimusiikin tulevaisuus on taattu eteenkin päin.

Kuuntelin äskettäin radiosta ohjelmaa, jossa toimittaja ruoti näkemiään oopperoita. Joka ainoasta oopperasta hän löysi negatiivista arvosteltavaa ja niitä hän ensimmäiseksi korosti. Varsinkin lavastukset olivat aina huonoja. Hänelle syntyi outoja mielleyhtymiä kaikesta, minkä lavastaja oli esille pannut. Miksi ihmeessä hän pyrkii niitä livenä katsomaan. Kuuntelisi vain radiota ja cd-levyjä. Saisi lavastaa mieleisensä näyttämön joka oopperaan.

Kuhmossa henki on ihan toinen. Yleisö on kiitollinen kaikesta kuulemastaan. Taiteilijat kutsutaan lähes aina uudelleen kumartamaan, vaikuttavimmat montakin kertaa. Usein kiihkeisiin aplodeihin onkin syytä. Täällä on vain hyviä ja loistavia esityksiä. Lähes.
Ainoa taiteilija, joka on jätetty pariin kertaan yksille kumarruksille, on ollut Erik Erikssonin kuoro. (Niistä konserteista, joissa olen ollut kuulemassa.) Minun mielestäni syystä. Porukka on taitava, mutta kyseiset esitykset olivat aika lailla läpihuutokeikkoja. Minun korviini. Innotonta ja huolimatonta. Kuunnellessa tuli mieleen monta suomalaista kuoroa ja yhtyettä, jotka ovat ainakin yhtä hyviä tai parempiakin. Ja jotka ottaisivat ehkä vakavammin tällaiset konserttiputket. Vaikka taiteilijat esittävätkin kuhmolaiseen tapaan vain yhden kappaleen konsertissaan - ja ehkä juuri siksi.

Viimeisenä iltanaan he kyllä olivat huikeita esittäessään supervaikean Magnus Lindbergin teoksen 'Songs from North and South'. Ylen taitavaa, mutta vähemmän koskettavaa. Jota itse musiikilta toivon. Tunteita. Kuorolaisilla oli ääniraudat, joilla he kilauttelivat otsaan ja pohkeeseen pysyäkseen nuottikartalla. Ja kelpaahan sellaista musikaalisuutta näyttää, ja katsella. Ainakin joskus. Mutta kerta kuuleminen riitti minulle.

Hmmm... Nythän huomaan, että itsekin rupean kriittiseksi. Kun on aihealue, josta jotain tiedän. Kuorolaulusta siis. Ihan kuten tuo aiemmin mainittu radiotoimittajatar. Hyi minnuu!

Vaan summa summarum. Viimeisiä konsertteja soitellaan tänään ja huomenna. Pari taidan itsekin vielä kuunnella, vaikka enin musiikillisten elämysten nälkä onkin tyydytetty vähäksi aikaa - 25 konserttia on takana. Paljon tyytyväisiä kuulijoita olen kohdannut ja kuullut. Läheltä ja kaukaa tulleita. Myös talkoolaisia, jotka urakalla kuuntelevat kamarimusiikkia ja heitä, jotka eivät ole ikinä yhtään festivaalikonserttia kuunnelleet, mutta antavat sille silti työpanoksensa vuosi toisensa jälkeen.

Lisäksi olen tutustunut talkoolaisten ja festivaalityöväen ahkeraan, aikaansaavaan, taitavaan ja joustavaan joukkoon. Ette arvaakaan kuinka valtavasti asioita pitää ottaa huomioon, että tällainen festivaali pyörii niin, että yleisö luulee se on vain a piece of concerto. Työmäärä taustalla on mahoton. Todellakin. Olen sen omin silmin todistanut näiden viikkojen aikana. Ja se mitä olen nähnyt, on vain pieni osa siitä työstä, joka on talven aikana tehty, ja menneinä vuosina. Ei kaikki tämä sutjakka sujuminen ja Kuhmon henki ole tyhjästä nyhjästy. Ihailen toiminnanjohtajaa, tuottajaa, esimiehiä ja koko sakkia.

Nyt minä odotan kotiinpääsyä. 24/7 -päivät ottavat voimille, vaikka musiikillista virvoitusta olenkin saanut kylliksi. Kokenut talkoolainen kertoi minulle, että tähän aikaan festivaalia uhotaan, ettei koskaan enää tällaista ruljanssia vapaaehtoisesti. Mutta kun kevät koittaa ja Rusasen Sari kyselee, tuletko taas kesällä mukaan, niin siihen vastataan 'kyllä'. Sen täten todistavat pitkät Kamarimusiikkiurat - nuorella väelläkin kokemusta on vuositolkulla.

Onpahan tämä ollut mielenkiintoinen, antoisa pesti. Taiteilija-asuntolanhoitajuus. Yhden kesän kamarikriitikkopohjalta, pari kertaa Kuhmossa pikaisesti käyneenä. Eräs kajaanilainen tuttu kysyi tavatessa: missäs roolissa sinä täällä olet?! Niin. Ensi kesäksi harkitsen hakeutumista autonkuljettajaksi, ehkä. Sellainen miä taidan olla. Suhteellinen sivustaseuraajaa yhdessä jos toisessakin tapauksessa.

Väristä kutinaa

Vaikka rutistun enkä kutistu, on minulla omia pinnallisia ilonaiheita. Kuten värit.

Tutut vuosien takaa muistavat minun mustavalkoisen kauteni. Se alkoi jo ennen äidin kuolemaa ja jatkui kymmenisen vuotta sen jälkeen.

Kun kuoropaitoja tilattiin, minulta ei kysytty minkävärisen otan. Ja kun kesäleirillä puin päälleni valkoisen paitapuseron, jonka hihassa kulki ohuenohut punainen raita, se sai valtavaa huomiota kuorokavereideni keskuudessa.
Mustan eri sävyistä olin hyvin tarkkana. Kuten oli myös kollegani Merja. Eräällä ay-risteilyllä vaihdoimme mustia puseroita, jotta ne sopisivat paremmin housujemme mustaan. 

Elämäni oli kovin mustavalkoista, myönnän. Värikästä mustaa mutta silti.

Jokunen vuosi sitten, sapatin seurauksena, oranssi tunki esiin. Ensin sisäisesti ajatuksena elämänilosta ja -voimasta. Sitten ulkokuorissani.

Nyt vaatteeni värisevät uutta. Istuin eilen Kuhmo-talon terassilla ja tunsin olevani auringonpaisteen kanssa yhtä. Ympärilläni oli enimmäkseen mustavalkoista väkeä, tai muuten vaatimattoman väristä, kesään nähden kalvakkaa. Yksi sitruunankeltainen housupuku, pari punaista huivia, yhdet lilat aurinkolasit osuivat silmään. Ja tietenkin yhdet oranssihkot housut, miehen jaloissa. Vaikka ne aika harvinaisia ovatkin, niin niitä Kuhmossa näkyy silloin tällöin. (Näen ne jo kaukaa, sillä odotan oranssihousuisen miehen kosintaa. Aion vastata siihen 'kyllä'.)

Siinä ohessa näin muutakin, josta peilautuivat omat ulkonäkökummajaiseni.

Kaksi kuusikymppistä hoikansimpsakkaa rouvaa minglaili mustavalkoisissa kesämekoissaan ja korkeissa koroissaan. Sukattomat sääret olivat muodoltaan sorjat, mutta suonikohjuiset, mustelmaiset ja ryppyiset.
Voisin ottaa opikseni. Hymy ja ryhti kiinnittää enemmän huomiota kuin ruttuiset polvet ja kelmeän värinen iho. Ellei heitä katsele sillä silmällä alaviistosta kateellisesti panetellen. Voisin ehkä tunnustaa, minä, jonka vyötäröltä ei uumaa löydy.
Itselläni on ollut aina pohjeongelma. Joskus 90-luvulla se iski armottomasti, huolimatta exäni vakuutteluista, että niitä kelpaa näyttää. Minusta ei. Päätin, etten mene Kreikanlomilla edes uimaan ilman mustaa kaapua, jollaisessa kreikkalaiset lesket vedessä vilvoittautumassa käyvät. Nooh, uin uikkareissa, mutta trauma jäi pysyväksi. Siksi näen toistenkin pohkeet.

Ikä tuo levollisuutta ulkonäön suhteen. Osaksi siksi, ettei enää luulottele onnen tai menestyksen liittyvän siihen. Osaksi myös siksi, että oppii konstailemaan omien ulkonäöllistenkin heikkouksiensa ja vahvuuksiensa kanssa. Nykyään vahvuuteni keskittyvät omasta mielestäni lähinnä suun seutuville. Huulteni kaarista en ole vielä tähän ikään mennessä löytänyt vikaa. Pidän hymystä kiinni. Huulilla, vaatetuksessa ja elämässä.

Vaikka sinut olemmekin, 55 vuottani ja minä, ikä ja ulkonäkö on ollut viimeisen vuoden aikana monasti mielessä. Alan olla yhä enemmän äitini näköinen. Ja ilmiselvästi ikäiseni. Kriisiytymään en silti ala. Hyvä näin.

Tänä aamuna näin televisiossa nuoruuden kaverini Jopen. Lukioaikana vaaleakiharaisen salskean poikamaisen nuorukaisen. Oli hämmentävää nähdä kaikki se tuttu vanhemmaksi muuttuneena. Vaalea ja salskea hän näytti olevan edelleen, mutta poskien silo, jota aikanaan ihailin, oli karhistunut keski-ikäisyyteen. Siitä voi päätellä paljon itsestään.

Toivottavasti myös omien kolttujensa väristä.

Kyrö kunniakierroksella

Kyrö on monipuolinen kirjoittaja. Vakavasta hirtehiseen. 'Benjamin Kivestä' 'Miniään'. Ja 'Urheilukirjaan'.

Ihailen ihmisiä, jotka ovat innostuneita asiastaan. Kyrö on, sekä kirjoittamisesta että urheilusta. Hän esittää monia viisaista ajatuksia urheilun merkityksestä. Ennennäkemättömien, terävien kulmien huomaaminen arkisista asioista on hänen tavaramerkkinsä. Hymyilyttävä kulma.

Kyrö tietää urheilusta todella paljon. Hänen myötävaikutuksellaan muistuu mieleen monta mennyttä. Sellaistakin, joista Kyrö ei mainitse. Niinkuin Ossi Karttunen, Alberto Juantorena ja Frantisek Pospisil. Ja Moskovan olympialaisten Miska-karhu.

Isä vei minut jo tyttösenä KTP:n jalkapallopeleihin. Kodinperintönä olen aikanaan seurannut urheilua ihan mielikseni. Teeveestä katseltiin vaarin kanssa - ihan niinkuin Kyrökin - paitsi olumppialaisia niin kaikenlaisia muitakin urheilukisoja. Ja kun rakastuin urheilijaan, tuli katsottua jokunen lentopallo-ottelu. Joskus ihan hengästyksissä hengessä mukana. Vielä 90-luvulla tuijotin pariviikkoisen selkävaivaissairausloman urheilullisia maailmanmestaruuskisoja avajaisista päättäjäisiin. Kiinnostus sittemmin hiipui pikkuhiljaa, osaksi dopingien aiheuttamisen uskottavuusongelmien takia, osaksi kai muutenkin.

Nyt kun minulla ei ole enää teeveetä, urheilulliset hetkeni ovat vähissä. Viime vuonna kävin livenä katsomassa yhden oikein hyvän paikallistason jalkapallo-ottelun. Kun sain ilmaisen lipun. Ja pienen nyrkkeilyturnauksen melkein samasta syystä. Kyrö nyrkkeilee sivutolkulla ja saa lajin näyttämään monemmanlaiselta kuin luulisi. Niin kuin miäkin kykenin sitä yllätysyllätys! katsomaan. Ehken niitä verisiä kuitenkaan koskaan.

Kyrö on oivaltanut urheilusta, sen merkityksestä yhteiskunnassa ja pienten ihmisten elämissä monenlaista.

"Entä jos Mieto olisi voittanut (eikä hävinnyt sitä sadasosaa Wassbergille)?" hän pohtii. Symboliikkaa urheilusta yhteiskunnan kuvana Kyröllä riittää.

"Suuret ikäluokat ovat suuret myös veteraanikisoissa. Yleisurheilu on heidän mukavuusaluettaan, se on heidän lapsuutensa laji, samana säilyvä urheilukenttä on muistutus lapsuudesta, nuoruudesta, kuin Beatlesin Abbey Road."

"Elämme airbag-yhteiskunnassa, jossa lapsi ei saa poistua kotoaan ilman pyöräilykypärää, hänen on oltava koko ajan tavoitettavissa (siis suojeltavissa), asiat suunnitellaan ja turvataan niin, ettei varmasti tulisi epäonnistumisen tai häviämisen tunnetta. Onneksi urheilussa saa ja joutuu yhä häviämään. Toki silitysyhteiskunta tunkee sillekin alueelle Nuori Suomi - järjestelmän kautta, poistaa maalien laskemisen, poistaa taklaukset, kohottamisen, fyysisen kontaktin, suunsoiton, kaiken oikean kilpailun, kaiken sen minkä vuoksi lapsilaumat ovat aina kentälle menneet. Etsimään parasta, kilvoittelemaan. Se, ettei lasketa maaleja on kuin juoneton elokuva, päättymätön kirja, matka vailla päämäärää."

Myös kansanluonteiden ja yhteiskuntajärjestelmien eroja urheilun kielellä hän valottaa. Viisaudella.

"Neuvostoliittolainen tapa jättää maalit lähestulkoon juhlimatta oli samanaikaisesti hieno ja pelottava, ylivoimainen ja ylimielinen teko. Viesti oli, että joukkueemme on niin hyvä, ettei maali MM-kisoissa tunnu yhtään miltään, ei edes maailmanmestaruus. Tai sitten kyse oli siitä, että he eivät halunneet juhlia pelipaidassa, jonka rinnuksissa oli heidän vankilansa nimi: CCCP."

"Moninkertainen arvokisakävijä Oskari Frösen unohti jok'ikisessä karsintakilpailussa lajinsa yksinkertaisuuden ja taitojensa määrän, niiden tilalle tunki monimutkaisuus ja liika yrittäminen. Neljäntoista askeleen vauhdinottomatkalle ilmestyi piikkilankaa, pään ympärille kiristyi vanne. Paidan rintaan painetta. Suomen lippu oli raskas paino keuhkojen päällä, siitä ei syntynyt ylpeyttä vaan tolkuttomia odotuksia....
Miksi kenialainen pystyy siirtymään vuoristostaan kiertämään Euroopan rahajuoksuja, mutta suomalaisen urheilijan sielussa ja suorituksissa lentomatka Göteborgiin sotkee mahan ja jalat?"

Miten paljon urheilu kertookaan meistä... Vaikkapa Pentti Salmen ja Raimo Häyrisen selostamisen tapaa ja taustaa vertailtaessa. Tai yksilö- ja joukkue-urheilun, tai lajien suosion vaihteluja suhteessa Suomen tilaan.
"Mitä tekee uskonnolla, poliittisilla aatteilla, kestävyysjuoksuperinnöllä, kun lompsa on kunnossa, kun 1,7 lapsella on omat huoneet, kun on kodinhoitohuone ja kesämökki? Ei mitään, ehkä kalsarikännejä tissutellessa niitä voi vilkaista Youtubesta. Ei tarvita sijaiskokemuksia ja sijaiskokijoita, ei juoksijoita, ei kirjailijoita, ei taidemaalareita."

Kyrö pistää itsensäkin peliin. Pohtiessaan urheilun ja kulttuurin suhteita. Urheiluminäänsä ja kirjoittajaminäänsä.
"Siis millaista on olla voimaton. Voiman keskellä ja silti pyrkiä merkitsemään itselleen reviiri, hankkia oma tila.  Koetin lunastaa paikkani sillä voimalla, joka minulla oli, verbaliikalla. Väittelemällä, viisastelemalla ja vittuilemalla. Mitä paremmin sanani osuivat, sitä varmemmin tuli nyrkki nenänpäähän."

Ja sitten se ikuisuuskysymys, joka minuakin aina risoi. Silloin kun vielä penkkiurheilin.

"Mies juoksee lippu selässä kunniakierroksen, miksi sen jälkeen on kysyttävä miltä tuntuu? Eikö tunne ole siinä kunniakierroksessa, ketä siinä pidetään enemmän idioottina, juoksijaa vai katsojaa? Jos urheilijoista on pakko jotain repiä, niin annettakoon heille kilpailun jälkeen kynä ja paperia. Pyydetään piirtämään tunnetila. Ne voidaan esittää seuraavan päivän kisastudiossa samaan tapaan kuin Pikku kakkosessa esitellään lasten luomukset."

Voitin uuden erän ensimmäisen lukupisteen. Fifteen - love.

Lukemisvaikeuksia

Pidän itseäni lukijana. Ja toden totta, olen lukenutkin paljon. Viiteenkymmeneen vuoteen ehtii lukea aika monta kirjaa, vaikka välillä pitäisikin taukoja. Eikä niitä taukoja ole ollut montaa.

Kun äitini kuoli vuonna 1995, lukeminen, ja moni muukin minulle tärkeä asia, lopahti joksikin aikaa. Totaalisesti. Toinen kerta liittyy avioeroon. Kuvittelin, että kun asun itsekseni, minulla on aikaa lukea niin paljon kuin sielu sietää. Luin sen vuoden 2005 aikana tasan kymmenen kirjaa. En edes kirjaa kuukaudessa. Mutta yhden todella merkittävän kirjan luin juuri sinä vuonna: Tommy Hellstenin 'Saat sen mistä luovut'.  Se on ainoita kirjoja, joita olen lukenut monta kertaa. Minun raamattuni se on. Aikuisiässä vain 'Kymmenen pientä neekeripoikaa' on tullut luettua yhtä usein.

Nyt on meneillään kolmas aika lukematon kausi. Eikä edellisistä kerroista äkkiseltään johdateltu päätelmä kymmenen vuoden välein iskevästä lukulamasta toteudu. Vaikka se kuulostaisikin kivalta. Harmi. Pidän sellaisista pikkutarinoista.

Lukemattomuus hiipi minuun hiljalleen. Ensin ajattelin sen liittyvän lukupiireihin. Kun siis sen syitä aloin tutkiskella. Saatuani sen, mistä olin vuosia haaveillut, ja siinä sivussa tuli pakkoja lukea, jokin minussa alkoi harata vastaan. Tendenssi sai lisävoimaa kirjakaupassa työskennellessä. Latelin hyllyihin sadoittain uusia kirjoja, jotka vaikuttivat todella kiinnostavilta. Jotka minun pitäisi lukea, mielestäni pitäisi. Käsieni läpi kulki sellaisiakin kirjoja, joita en muutoin olisi noteerannut lainkaan. Ja lukemattomien kirjojen kuvitteellinen pino kasvoi kasvamistaan. Ei auttanut tyynnyttely, ettei kukaan ehdi lukea kaikkea. Ei edes puolia, tuskin murto-osaa siitä minkä haluaisi, toivoisi lukevansa.

Lukemiseni tyrehtyi minimiin. Luin lukupiirikirjat. Viime tipassa usein, mutta luin. Ja runokirjoja esitystarpeisiin. Joitain ammatillisia kirjoja. Kantelin kirjakaupasta kotiin lukemisenarvoisia ihanuuksia, jotka tallensin kirjastotiedostoihin ja asetin oikeanväriseen hyllyyn aakkosiin. Osa jäi lojumaan erinäisille pöydille ja tasoille muka lukemista odottelemaan. Yöpöydällä aina yömyssytarpeita. Vain harvat sain luetuksi.

Kun katsoin kirjahyllyyn, silmään osui vaikka mitä, mikä pitäisi lukea, hetimiten tai ainakin ihan lähiaikoina. Tai ainakin tässä elämässä. Eikä ollut yksi eikä kaksi kertaa, kun hämmästelin, onko minulla tällainenkin kirja...

Omatuntoni toruu minua. Kuinka saatan olla lukematta. Aikaa minulla kyllä olisi.

Olen nyt vakaasti päättänyt lukea enemmän. Sille saattaa käydä samoin kuin muillekin hyville, omasta pakosta tehdyille päätöksille. Mutta...

Yritän kepulikonsteja. Aion esimerkiksi lukea sellaisia kirjoja, jotka eivät ole ihan minun genreäni. Jotain vain sinne päin, tai ehkä vielä vähemmän. Luin juuri Tuomas Kyrön 'Urheilukirjan' ja pidin siitä. Aloitan seuraavaksi 'Joulutarinoita', Lehtolaisen, Marklundin, Mankellin ym. rikosjuttuja, kai. Olenhan menossa dekkarinovellikurssille. Ja mina kiehtovat uudet näkökulmat perinteisiin asioihin, kuten jouluun.

Ehkä tästä seuraa vielä jotain hyvääkin lukijalle minussa. Tai tietenkin seuraa.

Ja mukaellakseni Kaj Chydeniuksen lausumaa, loihen: Mikäs se sellainen lukija on, joka aina lukee...

Unelma ajatta

Miten voisin tehdä rauhan ajan kanssa?

Vanhemmiten ajan käsitys muuttuu täydellisesti. Jälleen yksi klisee, joka on niin totta: Mitä vanhemmaksi tulee, sitä nopeammin aika kuluu.

En ole enää vuosiin toivonut, että "olisipa jo ilta/huominen/ensi viikko/kesä/uusivuosi". En malttaisi illalla käydä nukkumaan, koska herätessä on taas yksi päivä mennyt. Päivä, jolla olisi vielä ollut käyttöä. Päivä, jota en ollut vielä loppuunkuluttanut.

Harmittelen tuota harmiani.

Aikaa ei voi pysäyttää, sitä ei voi hidastaa. Se kuluu minusta riippumatta.

Jokunen viikko sitten istuin päivystyspoliklinikan penkillä. Olin istunut jo tuntikausia. Aika oli odottamista. Lääkärin odottamista. Pääkuvauksen odottamista. Uudelleen lääkärin odottamista. Ympärilläni valitettiin viipymistä, palvelun hitautta.

Olin tyyni. Annoin ajan olla. Olin välitilassa. Sitä tilaa rakastan. Kun ei voi muuta tehdä kuin vain olla ja odottaa. Kahdeksan tuntia sovussa ajan kanssa.

Odottaminen sai rauhoittavan lisäsäväyksen tajutessani, että saatan viettää tämähetkisen elämän viimeisiä hetkiä. Jos lääkäri kohta kertoo, että päässäni on jotain vialla - siis muuta kuin tämä normaali viallisuus - mikään ei ole sen jälkeen ennallaan. Elämä muuttuu täysin. Sairaus alkaa määrittää elämistä. Sain uutta voimaa antaa asioiden tapahtua omaan tahtiinsa, joskus rasittavan verkkaiseen.

Mutta miten siirtäisin tuon oivalluksen jokapäiväiseen elämään...

Rakas mielikuvitukseni on yksi syypää ajan kesyttämättömyyteen. Pienestäkin virikkeestä etukäteisajatukset karkaavat laukoille ja elän jo huomista päivää, ensi vuotta, loppuelämää. Ei auta ystävän neuvot eikä oma kokemuksen syvä rintaääni. Elin jo.

Etukäteen elämisessä on hyvääkin. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun se omassa päässä eletty tulevaisuus jää ainoaksi todelliseksi. Silloin voin olla onnellinen, että sain edes kuvitella tulevan, useimmiten tulevan onnen. Sallin sen kauniin kuvan itselleni. Ja jos se sitten tulee todeksi, niin silloinhan ilo on kaksinkertainen. Tai kolmin-. Saan elää sen etukäteen haaveillen, reaaliajassa nauttien ja jälkeenpäin muistellen.

Mutta silti. Miten kykenisin olemaan vain tässä hetkessä?! Olla huolehtimatta ajan kulumisesta. Koska sille en mitään voi. Paitsi luovuttaa sen vastustamisesta. Sehän on vain kellon aika. Ei minun.

Aikaa on. Niin kauan kuin on aikaa.

Haluan elää sovussa ajan kanssa. Aikaa ajattelematta. Auttaisiko filosofinen pohdinta ajasta?! Onko sitä edes olemassa, aikaa. Vai kuvittelemmeko vain.

Mitä tekisin jos aikaa ei olisi....

Olisin ajaton!

Oodi Anderssonille

Olen hengästynyt. Kuten lähesyksinpuheluni Facebook-sivulla kertoo: 

- Huh, ihan viime tipassa muistin käydä hyväksikäyttämässä kirjakaupan etusetelin... Uusin Claes Andersson on nyt minun: 'Syksyni sumuissa rakastan sinua'.

- Ja kun luen ensimmäistä runoa, meinaa taas pukata seljälleen:
"Merkitse muistiin ne joita olet kaivannut ja ne joita olet himoinnut.
Myös ne joita vihasit ja jotka halusit murhata." 

• Kaksi viikkoa sitten päätin murhata kirjassa kaikki entiset miehet päästäkseni heistä lopullisesti eroon. Vihaisin heidät kirjallisesti kuoliaaksi, kun en ole sitä aiemmin osannut tehdä.

- Ja sivun alareunassa jatkuu:

"Palauta mieleen ne joita epäilit, ne johin et luottanut
ja jotka aiheuttivat surua.
Ne joita ihailit ja itserakkaudessasi palvoit." 

• Olin edellisviikon Valamossa ja aloin palvoa Torsti Lehtistä, sielunkumppaniani.

- Ja sitten vielä joku ihmettelee, miksi pistin 39.90 (-10)€ runokirjaan!!!

- Jumalauta, Andersson!
"Olen järven pohjaton muta, pohjamutani lohduttaa toivotonta.
Olen järven huoneet, toivonsa menettäneen loistava järvi
huoneessa, loistavassa mudassa."

• Kirjoitin eilen runon:

'Harmaaksi kääntynyt mieli

sataa haaleaa vettä

Astun pohjamutaan

haukkomaan henkeä

Pelkässä valossa tulisin sokeaksi'

- AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA!!!

- - - Paulan kommentti: "Ei Jumalauta, Andersson! Saanko nuolla jalkapohjasi?"

- - - Välihuomautus Tiistain runositaatti -sivulle:
Runopölkylle pääni panen, kun nämä(kin) säkeet juuri luin:
"Jos et valitse minua minä valitsen sinut.
Jos valitset minut minä tapan sinut"

- Siis aivan mieletön kirja! Miesten Puolue- produktiossamme ovat lausujatoverit tulleet myös Andersson-faneiksi, kun heille olen anderssoneja tarjoillut. Mutta en odottanut tällaista, kun äsken hädissäni "jotain sinnepäin" sanaakaan lukematta ostin. En lukenut edes kirjan nimeä, vain Anderssonin nimen.

- - -

Kiitän sinua, Andersson, runoistasi niin syvään kuin maa periksi antaa!!!

Torstin äärellä istunut

Parisen vuotta olen ohjannut kirjoittajia. Oma kirjoittamiseni on jäänyt vähemmälle. Siitäkin syystä pudotin toivomusruukkuuni useamman kerran toiveen kirjoittajakurssille pääsemisestä. Halusin, että omaa kirjoittamistani ohjattaisiin ja siinä sivussa saisin oppia kirjoittamisen ohjaamista.

Huhtikuussa päätin, että tarjoan itselleni lahjan. Surffailin netissä kirjoittajakurssiesittelyjä ja arvuuttelin, mikä sopisi minulle. Oheinen Veli Timoteuksen (Timo Mertanen) Facebookiin ottama kuva sai minut valitsemaan Valamon 'Luovan kirjoittamisen' kurssin. Ihan silkasta intuitiosta.
Torsti Lehtinen oli minulle lähes tuntematon nimi. Vaan eipä ole enää. Se on minulle Nimi.

Torsti on hämmästyttävä persoona. Nöyrä ja vaatimaton mutta silti runsas ja värikäs. Elämänsä kokoinen ja näköinen. Kirjailijana monipuolinen ja taitoisa. Opettajana intuitiivinen, riskirajoilla liikkuva mutta äärimmäisen humaani ja kannustava. Hän saa kaiken kääntymään opiksi ja hyväksi. Uskomattomalla tavalla.
Torstin lukeneisuus ja yleissivistys on hätkähdyttävä. Hän on tehnyt elämänsä aikana... tai siis mitähän hän ei olisi tehnyt.

Hän on kirjoittanut elämänsä halki. Tuotannon laajuus ihmetyttää, kun tietää kuinka tarkkaan hän jokaisen sanansa tutkii ja koettelee. Saati kun tietää, millaisesta myllytyksestä hänen ajatuksensa ovat selvinneet ennenkuin hän ne meille opetuslapsilleen kertoo.

Kurssin päätteeksi mielessä kävi ajatus "Voi kun vasta nyt kohtasin hänet". Mutta saman tien tajusin, että "Onneksi kohtasin hänet juuri nyt". Olin valmis vastaanottamaan kaiken viisauden ja opin, mitä hänellä on tarjota. Ja jotkut runonikin olivat siinä mallissa, että sain jalat notkahtelemaan panevia arviointeja. Myös kanssakirjoittajiltani. Iloitsen Torstin ensisanoista, kun hän oli lukenut viisi irrallista runoani: "Tarja, nämä ovat runoja isolla ärrällä. Hyvässä runoudessa ylevä ja raadollinen kohtaavat. Tämä on värikäs soiva maailma." Kiitollisuuskirjanpitoon on kirjattavaa...

Torsti on sielunsukulaiseni. Tunnistimme monta yhteyttä. Pidämme erityisesti pienoisromaaneista (Aki Ollikainen ja Joel Haahtela). Ja novelleista. Ja laululyriikoista, kuten Tuomari Nurmion. Puhumattakaan kuvataiteista, filosofiasta, runoudesta, vedestä...Onneksi minulla on nyt Torstin 'Runoilijan Jumala', 'Sanojen avaruus' ja kohta muutama muu hänen kirjansa, jotka nettiantikvariaateista löysin. Kun olen kuullut Torstin puheita viikon verran, kuulen tekstit hänen ääneen lukemanaan, vaikka vain hiljaa silmiäni sivuilla liikutan.
Torsti tarjosi minulle silmiin katsoen oman elämänsä moton: "Olen rauhassa rauhattomuuteni kanssa." Ja ilahduin suunnattomasti, kun lähtiäisiksi Torsti halasi: "Sinulle ei tarvitse sanoa, että jatka kirjoittamista. Sinä jatkat."
-
Toiveidenruukkulappuun olen kirjannut ensisyksyisen reissun Valamoon. Joko Kuolemaa ja rakkautta, tai elokuvaa. Mutta Torstin ajatusten ja sanojen äärelle on päästävä uudeleen. Ehkä sinne tulee muutama muukin tämän kesän opetuslapsi ja toivottavasti jokunen uusikin janoava.

Vakavasti otettava äänestys

Äänestä 2000-luvun paras kotimainen romaani. HS

Ihan sydämestä vihlaisi. Olisin saattanut missata koko äänestyksen, jos se ei olisi sattunut tänä aamuna silmään. Onneksi en mennyt onneni ohi.

Kirjojen ajatteleminen, omassa päässä käydyt kirjalliset dialogit ovat rattojen ratto. Lukupiirikeskustelutkin ovat. Ja satunnaisemmatkin puheet kirjoista. Joita silloin tällöin virittyy.

Mutta että tällainen aamunavaus!

Aamuteetä hörppiessä tein ratkaisuni. Ainoa tapa hoitaa tällainen valintaoperaatio on luottaa intuitioon. (Niinkuin itse kanssaihmisille saarnaan.) Jos antaisin itselleen enemmän aikaa, spekulaatioista ei tulisi loppua enkä loppujen lopuksi olisi yhtään varmempi kuin nyt. Siitä, mitkä kirjat ovat olleet minulle merkittävimmät tällä vuosituhannella. Hyvinhyviä kirjoja ilmestyy ainakin joka vuosi. Ja sillä perusteella pitäisi saada antaa ääniä 13 kirjalle. Eikä minulla olisi vaikeutta niitäkään valita.

 Kirjasin valitsemani kirjat perusteluineen netti-Hesarin sivulle. Vain 200 sanaa tilaa perusteille, hmmmm... Ymmärränhän minä sen, mutta kun olisi niin paljon sanottavaa. Vaan hyvää harjoitusta, kyllä kyllä! Opiksi on.

Valintani, jotka ovat nyt kiveen kirjoitetut, tai siis bittiavaruuteen, olivat:

1. Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Hämmentävän täydellinen kertomus. Niin kaunis kuin tummanharmaa ja musta voi olla.

Kuoleman karua kauneutta. Lukiessaan siihen voi suhtautua tyynesti, hyväksyen.

Erityiskehut ulkomuodolle.

2. Asko Sahlberg: He

Äärimmilleen harkittuja jokainen sana, jokainen lause. 

Syvä ja voimakas. 

Mystinen ja tumma. 

Elämä on valintoja.

3. Lars Sund: Aamu-unisen lintubongarin tunnustukset

Rariteettihälytys – kotimaisten kirjojen sitruunavästäräkki.

4. Pirkko Saisio: Punainen erokirja

Koko trilogia on omalla äänellä vahvasti, kahdesti koettu elämän tarina:

Siksi minusta tuli minä.

5. Sirpa Kähkönen: Lakanasiivet

Pieniä ja suuria teemoja luontevasti, huomaamatta kuin spiraalina ihmisestä toiseen, tilanteesta toiseen. 

Onko pohjimmiltaan mikään muuttunut verrattuna tähän päivään...

-

Ok. Ei huonompia valintoja, minusta.

Mutta monta loistavaa kirjaa jäi tällä kertaa valitsematta. Niin kuin aina. Vaikka yhtä hyvin olisivat voineet tulla valituksikin. Mm. Leena Krohnin 'Valeikkuna' tai 'Hotel Sapiens'. Hannu Väisäsen 'Vanikan palat'. Pirkko Aitoahon 'Tiistait ovat hyviä lähtöpäiviä'. Joku Juha Seppälä. Tai Petri Tamminen.

Suosikkini tuskin tulevat valituksi parhaimmaksi kirjaksi. Äänestyssivulla tekstin ennakkosyöttö ei tunnistanut noista valinnoistani kuin kaksi. 

Olen valintojeni takana. Niinkuin olen suomalaisen nykykirjallisuudenkin.

Äänestin siis olen.