tiistai 16. huhtikuuta 2013

Sydänasiaa

Yleisradio minulle ystävällisimmin ilmoitti, että vietämme paraillaan Sydänviikkoa. Oi, Facebook! Ilman sitä jäisi moni asia minulta tietämättä.

Sydänviikon viettäminen sopii minulle.  

Sydän on minulle sydämen asia. Vaikka myönnän, että kohtelen sydäntäni välillä kaltoin.

Paitsi ravitsemuksellisesti. Siis syöden roskaista ja rasvaista ruokaa. Ja vähentäen viininjuontia, joka tekisi hyvää ainakin verisuonille, miksipä ei siis niiden parhaalle kaverille sydämellekin.

Niin myös henkisesti. Vatvomalla asioita, joille ei mitään mahda. Menneitä, joista ei saa ikinä tietää, olisiko joku toinen tapa toimia vienyt toisenlaiseen lopputulokseen. Tai tulevia, joista ei kerta kaikkiaan voi tietää mitään varmaa. Ei välttämättä edes todennäköistä.

Fyysinen sydämestä huolehtiminen tekee aivan varmasti sille hyvää. Vaikka ei ole varmuutta siitä, etteikö se loppujen lopuksi saata kuitenkin olla se, mikä lopulta pettää. Enemmin tai myöhemmin. Ainakin jos haluaa perintötekijöistä vedellä johtopäätöksiä. Olen saanut fyysisesti sydämelliset perintötekijät sekä äidiltä että isältä.
Puhtain omintunnoin en silti voi olla suunnittelematta sydänystävällistä ruokaremonttia ja liikunnan lisäämistä. Siksi suunnittelen sitä aika ajoin. Ja aion toteuttaa sen. Vielä jonain päivänä. Ja olen kokeillutkin sitä jo jokusen kerran.

Äidiltä perin myös henkisesti sydämellisiä tekijöitä. Ehkäpä siksi olen psyykkisessä sydämestä huolehtimisessa paljon pidemmällä. Olen sulkenut hellsteniläisyyden opit syvälle sydämeeni.

Ihminen tavattavissa totesi eilen Facebook-sivullaan: "Pelko häviää kun elää luovuttamisen ja luottamisen tilassa. Egon omavoimaisessa hallinnassa pelko lisääntyy ja kasvaa sietämättömäksi."
Ja tänään: "On se ihmeellistä miten pelko häviää, kun elää luovuttamisen ja levollisen luottamuksen tilassa. Kiitollisena jopa vastoinkäymisistä."

Edellisiin Hellstenin toteamuksiin eräs lukija kommentoi: "Kun elää levollisessa luottamuksessa asioiden tapahtumiseen niin kuin on tarkoitettu, ja luovuttaessa myös pettymyksiä tuottavista odotuksista vastoinkäymiset muuttuvatkin vain yllättäviksi käänteiksi joita ei ollut tullut etukäteen ajateltua."

Juurikin niin.

Olen mielihyvällä saanut männävuosina todeta, että monenasteisesta luovuttamisesta on tullut yhä helpompaa ja yhä jokapäiväisempää, kun kokemuksen kautta on oppinut luottamaan, että kaikki on hyvin näin. Luovuttaminen tekee tilaa vaikka mille, sellaisellekin, mitä ei osaa edes toivoa saati odottaa.

Minun ei tarvitse saada kaikkea ihanaa omakseni. Tiedän, että jos jokin ovi ei minulle aukea, on olemassa joku toinen ovi, joka aukeaa. Parempi ovi. Minun ei tarvitse olla tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa, jotka pahoittavat mieltäni, kohtelevat minua tylysti kaltoin tai ovat vain saamista vaille, ei antamista. Tiedän, että hyvä kiertää. Tiedän, että yhä vain useammin tapaan sielunkumppaneita, joilla on samanlainen usko ja luottamus elämään kuin minulla. Jotka ovat lakanneet vaatimasta, ja siksi saavat kaiken sen, mitä tarvitsevat. Oikeisiin aikoihin.

Silloin sydän kohtaa toisen sydämen, ja molempien sydämet voivat hyvin.

Lähestyvästä Sydänviikosta suloisen tietämättömänä kirjoitin vast'ikään ystävälleni hetkelliseksi hyvästiksi haikun:

Sydänystävä
on sydämen ystävä.
Siinä pää lepää.

Jos jostain kiitän, niin sydämmmellisistä ihmisistä, joita olen kohdannut, ja tulen kohtaamaan. Niihin sydämmmmmmiiin mahtuu monta ämmää. Ja äijää. Minunkin.


lauantai 23. maaliskuuta 2013

Arjen saiturit

Moliéren 'Saituri ' on ikisuosittu näytelmä.

Eräs facebook-tuttavani oli käynyt sen katsomassa Jyväskylän teatterissa. Ja tykännyt. Muistan itsekin viimeisimmän näkemäni 'Saiturin' Kajaanin teatterissa. Se oli hykerryttävän hauska. Ja niitä ainoita näytelmiä, joihin monia näyttelijöitä vaivaava ylinäytteleminen sopii kuin nenä päähän.

Huumori on vaikea laji. Huumorin tutkijat kertovat meitä naurattavan asiat, jotka ovat jollain lailla tabuja, kiellettyjä tai hävettäviä. Nauraminen on hyväksyttävä tapa kohdata niitä julkisesti. Se tuo etäisyyttä omaan raadollisuuteen. Se saa meidät tuntemaan itsemme inhimilliseksi. Suht' samanlaiseksi kuin kaikki muutkin. Vaikkapa seksin, uskonnon, ruumiintoimintojen tai rahan suhteen.

Kukapa kehtaisi, ainakaan yleisillä paikoilla, vakavalla naamalla, sanoa olevansa pidättyväinen petissä. Tai fanaattinen uskossaan. Tai kärsivänsä ummetuksesta. Tai olevansa itara rahoistaan. Mutta sketsille tai porukassa heitetylle vitsille nauraa hohotamme. Vaikka tietäisimmekin nauravamme itsellemme.

Arjen saituutta on monenlaista. Eikä se suinkaan aina naurata.

Ollaan saitoja kiitoksista, ja kehuista, oli sitten kyse tutun uudesta tukasta tai takista. Jotkut pihistelevät jopa tervehdyksissä. Ei tervehditä bussikuskia, ei myyjää, eika ainakaan kaukaisia tuttavia tai silloin tällöin kohdattuja kanssaihmisiä. Joille hyvinkin voisi yleisen kohteliaisuuden nimissä hymyillä ja nyökätä. Hymyileminen on joskus niin tiukassa, että sen luulisi maksavan monta euroa per paikalliskohtelu.

Mikä ihme siinä on, että kauniita sanoja ja kohteliaisuuksia on arjessa niin ylivoimaista suoda toisille?! Vaikka tuskin lienee ihmistä, joka ei ole hyvillään kauniista sanoista, itseensä kohdistuvista.  Vaikka sitten ääneen sanoisikin, että "eihän se mitään ole". Onko se sitä, ettei itse tunne saavansa kehuja ja kiitoksia, vaikka ansaitsisi. Siksi ei suo niitä muillekaan. Vai...

Juhlallisissa tilaisuuksissa kuten avajaisissa, pikkujouluissa ja syntymäpäivillä, puhumattakaan hautajaisista, niitä kliseisiä kiitospuheita kyllä ladellaan. Ihan pokkana. Riippumatta siitä, tarkoitetaanko sitä mitä sanotaan ääneen vai ei. Ja kuinka usein ei. Jos siis vertailun vuoksi laskettaisiin ne kerrat, jolloin samat asiat sanotaan ääneen silloin, kun asia varsinaisesti tapahtuu.
Ja juujuu, vainajista ei saa puhua pahaa. Eivätkä he ainakaan ylpisty kehuista - silläkinhän joskus kehumatta jättäminen perustellaan.

Yhtä kummastuttava ilmiö on se, että tyhjänkehujia parveilee tiettyjen ihmisten ympärillä. Vaikka esitys olisi ollut kuinka surkea tahansa, taiteilijaa/puhujaa käydään ylistämässä. Kiitoksissa ei ole sinänsä mitään pahaa, mutta jos valheellisesti annetaan ymmärtää, että esityksessä oli jotain erityisen hyvää vaikkei ollutkaan, niin mitäpä se hyvejää. Se ei ainakaan saa esiintyjää pyrkimään parempaan, vaikka ehkä hänellä olisi sellaiseen potentiaaliakin.
Eihän katteettomilla kehuilla ole mitään arvoa. Esim. monet artistit itse tietävät, milloin esitys on onnistunut ja milloin ei. Onko silkalla hännystelyllä, arjen teatterilla, mitään virkaa... Odottavatko aiheettakehujat, että heitäkin kehuttaisiin oli tuotos miten hyvä tai huono tahansa. Sellainen kiitteleminen saa aikaan vain kehujen inflaatiota. Eikä suinkaan se, että kehuu tai kiittelee aina kun on aihetta.

Paljon on sellaista arjen saituruutta, jota en voi ymmärtää. Sellaista, joka aiheuttaa muille tai itselle pahaa mieltä, pahaa oloa, jopa kärsimystä. Vaan jokainenpa saa valita oman tapansa elää. Onhan tässä yhdessä omassakin ihan tekemistä, eli hyvä vaan, ettei saa eikä tarvitse elää muiden puolesta...

Eikähän kaikkea tarvitse ymmärtääkään. Kaj Dö Chydeniusta siteeratakseni: "Mikäs se semmoinen ymmärtäjä on joka kaiken ymmärtää."

Ja tulisinko tässäkin asiassa hetimiten ihan toisiin aatoksiin...

Ookke. Kehuttakoon kaikin mokomin niin paljon kuin sielu sietää, ja vaikkei sietäisikään. Aiheesta ja aiheetta. Kunhan myös aiheesta.

Kyllä maailmaan kiitosta ja kehua mahtuu!

perjantai 15. helmikuuta 2013

HannuVäisänen HannuVäisänen HannuVäisänen...

'Taivaanvartijat' Aamun kirjassa, teeveessä siis, sai minut runolle:


Joka kerran hämmennyn
elämänviisauden kuvasta
Hannu Väisäsestä

Hänen jalkojensa juuressa
haluaisin
sieluni ovet ammollaan
istua ja
ottaa vastaan

Hänen sanoistaan sekaistunut
olen

-

Kuulin kuinka:

Kirjan nimi 'Taivaanvartijat' on lähellä nimeä 'Ilmasotakoulu'.

Abloy-avain kaulassa. Ihmisarvon merkki. Tähtilapsi.

Maanantain ylistys. Puuhaan syntynyt ihminen. Arjessa on hienoja nyt-hetkiä. Aika seis.

Kauneus on kaiken kauhean alku. (R.M. Rilke)

Sassetta ja talousvihreä. Värit ovat tasa-arvoisia.

-

Aika harvoja kirjoja haluan lukea uudelleen. Väisäset ovat siinä suhteessa armoitettuja.

'Vanikan palat'. 'Toiset kengät'. 'Kuperat ja koverat'. Elostuttavaa...

Miten maltan odottaa, että saan 'Taivaanvartijan' silmilleni...

'Laulurausku'. Helsinkiin tahdon. Galerie Forsblomiin. Kiitos.

-

Hiljainen keltainen. Etuhele siitä mitä on tulossa.


Hannu Väisänen.

Hannu Väisänen.

Hannu Väisänen.

keskiviikko 13. helmikuuta 2013

Sanojen merkitys on muisto vain -päivät

Eilinen mielenkuohuni sai seuraajan. Kun kaikki tässä maailmassa vesitetään!

Kaupalliset tarkoitukset ja kilpaileminen saa aikaan kamalia. Tyhjyyttä. Merkitysten hämärtymistä tai "katoamista monolähetyksessä lähes kuulumattomiin". Kuten ennen vanhaan radiossa opastettiin.

Satuin YLEKainuun facebook-sivulle. Kun sympatiseeraan muutamia toimittajia siellä, rakastettavia suorastaan. Mutta en kuuntele radiota kovinkaan usein syystä, että joitakin radioääniä ja heidän tapaansa toimittaa en välitä kuunnella.

Eivätkähän he, kajaanilaiset, ole tätä keksineet, mutta sieltä tämän kuulin:

"Maailma muuttuu. Onneksi niin on.
Me muutamme sen yhdessä. Sinä ja minä.
Nimeni on Radio.
Ja minä rakastan Sinua.
Tänään on Maailman Radiopäivä. Rakasta sinäkin."

Grrr..... grrr........

Tuon lausujan ääni oli niin kuvottavan lipevä, että sekin olisi riittänyt hepanderin saamiseen.

Mutta sanoman sisältöön.

Olisin ymmärtänyt, jos radio olisi hyvä kaveri, seuralainen. Mieluummin kuin muinoinen Always-terveysside, jota mainostettiin naisen parhaaksi ystäväksi.

Ja tiedän, että on todella yksinäisiä ihmisiä, joiden paras kaveri on kissa tai koira, tai teeveejulkkikset, tai ystävälliset radioäänet. Onneksi heillä on edes jotain. Inhimillisyyteen viittaavia suhteita siis.

MUTTA.

Minulle sanoilla on merkitystä. Merkityksellistä merkitystä. Ei ole yhtään sama, mitä sanoja missäkin yhteydessä käytetään.

Sanavalinnoilla, kun niitä rutkatetaan turhaan, vesitetään alkuperäinen merkitys. Sanasta tulee tyhjänpäiväinen.

Sanavalinnoillamme kerromme myös paljon sellaista, mitä ei sanota suoraan. 

Vähätellään, piikitellään, tehdään tyhjäksi ja tyhmäksi. Viestitetään ns. rivien välissä jotain ikävää, jota ei kehtaa sinällään sanoa. Muka korrektiuttaan. Mutta jonka sanoja haluaa antaa kuulijan ymmärtää. Ja jos siitä jää kiinni, voi mitätöidä sen sanomalla "että kyllä se on sun korvien välissä, enhän minä niin sanonut".

Samalla lailla kuin haluan pitää herkkuherkut herkkuina, haluan säästää jotkut sanatkin vahvoina ja ilmaisuvoimaisina.

Jos radio (instituutio, kylmänviileä laitos) rakastaa minua, ja minä sitä, niin mitä paljon voimallisempaa sanaa käytän silloin, kun kyseessä on isompi, intohimoisempi, ihmisten välinen oikea tunne?! Kun joku tärkeä ihminen rakastaa minua, tai minä häntä. Kun minun tykkäämiseni kohde on minulle enemmän kuin radio. Huomattavasti enemmän. Siis kun kyse on ihan siitä oikeasta rakastamisesta.

Jos minulla ei ole muuta rakastettavaa kuin radio, olen aika onneton, vähäosainen ihminen. Silloin joudun tyytymään siihen, että joku mukarakastaa minua työkseen. No, onhan se kiva, että nekin, joilla ei ole ketään ketä rakastaa, saavat käyttää niin kaunista sanaa. Mutta...

Välineen rakastaminen on yhtä kauhea tilanne kuin se, että lähin omainen on viranomainen. Sellaistakin olen nähnyt, entisissä töissäni varsinkin. Että niin todella on.

Ja tiedänhän minä, etteivät ne radiolaiset tosissaan ole, rakastamisineen, mutta sana 'rakastaa' vesittyy silti. Valitettavasti.
-

Huomenna on sitten sellainen päivä, joka on vesittänyt toisen tärkeän sanan. Ystävänpäivä siis.

Silloin ystäväksi puhutellaan ja nimitellään suunnilleen kaikkia, joita sattuu kohtaamaan.

Minulle 'ystävä' on erityinen sana, spesiaali määre, jonka suon vain harvoille ihmisille. Kaverit on erikseen. Ystävyys on jotain pyhempää ja kallisarvoisempaa.

En vietä Ystävänpäivää. Minulle ystävänpäivä on aina silloin, kun kohtaan ystäväni. Tai kun häntä lämmöllä ajattelen.

En taida olla kovinkaan rakastettava (ystävä) näine kärkkäine mielipiteineni, mutta tuonpa julki ajatukseni. Silläkin uhalla.

tiistai 12. helmikuuta 2013

Mauton vastalause

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun Fazer kyseli omalla facebook-sivullaan, pitäisikö Runebergin torttuja saada ympäri vuoden.

NO EI TODELLAKAAN PITÄISI. Minä vastustan. Valtava vatsalause.

Miksi ihmeessä kaikkea pitäisi saada aina???

On ollut ihan tarpeeksi kamalaa pyhäinhäväistystä, että sesonkiherkkuja kuten em. torttujen serkkuja, laskiaispullia ja tippaleipiä, on saanut kuukausia ennen varsinaista juhlapäivää.

Joskus oli aikoja, ettei niitä kyseisenä päivänä saanut enää ollenkaan, ainakaan iltapäivällä töistä kotiin palatessa. Silloinkin tuli pahoitettua mieli, vaikkei Tuomas Kyrö ollut kirjoittanut vielä ensimmäistäkään kirjaa.

Ai miksikö ei saisi syödä herkkujaan aina kun tekee mieli?!

Saa toki, mutta eihän se maistu miltään, juhlavalta siis, jos aina saa, kun tekee mieli. Tai vaikka ei tekisikään, olisi pakko ostaa sellainen makeannälkäänsä, kun pullahyllyssä ei olisi muuta jäljellä.

Juhlan viettämisissä yksi viehätys on asiaankuuluvat herkut. Niistä nautiskelu. Ja ihanaa, kun voi odotella, milloin seuraavan kerran taas saa... vatsansa täyteen Sitä Herkkua. Mämmiä, pottupuuroa, uusia perunoita, madesoppaa, joulutorttuja, blinejä, martinhanhea, pashaa, nakkeja ja perunasalaattia...
-

Yhtä vastenmielinen ilmiö on se, kun kaiken pitää maistua kaikelta. Domino-keksi ei maistu dominokeksiltä vaan kaikelta mahdolliselta ja mahdottomalta kahvista salmiakkiin.

Tai jäätelön miljoonat makuvaihtoehdot. Vanhanajan vaniljajäätelö on noussut arvoon arvaamattomaan minun makuasteikollani. Ja jos vielä joskus saisi oikean vaniljaeskimopuikon, jossa ei ole edes suklaata päällä. Nykyisissä jäätelöpuikoissa on niin monta kerrosta erilaista suklaata ynnä muuta murusta ja roskaa, ettei jäätelön makua erota parhaalla tahdollaankaan.

Sanon minä, joka olen varsiNainen äkkiMakea herkkuPer...soona.

Joka en ole koskaan saanut syödäkseni esim. niin paljon marsipaania, että olisi alkanut yököttää. Ei edes silloin kerran jouluna, kun isä toi Teneriffalta tullessaan minulle lootallisen erilaisia marsipaanihahmoja. Njam ja maiskis.

Nii, ja äsken hampsaisemassani laskiaispullassa oli niin hävyttömän vähän mantelimassaa. Olisi pitänyt ostaa ekstrapötkylällinen sitä lisää...

Mantelimassamurhaaja, juu juu...



sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Sadunomaisia tunnustuksia

Sain Sadulta (satu ja tosi) tunnustuksen tunteikkaista tulkinnoista. Jatkan haastetta eteen päin.

Tunnustuksen säännöt ovat seuraavat: Jaa tunnustus kahdeksalle bloggaajalle ja ilmoita siitä heille - kerro itsestäsi kahdeksan asiaa.

1. Nautin stagella olosta. Silloin, kun tunnen, että minulla on annettavaa, jaettavaa, sanottavaa. Iloitsen tilaisuuksista. Lausumisesta, laulamisesta, opettamisesta/ohjaamisesta jne.

2. Minulla on niin paljon kiitollisuuden aiheita, että melkein hävettää. Vaikka olenkin maksanut monet jo etukäteen. Ja olen kiitollinen siitä, että minut on ohjattu kiitollisuuden tielle. Tähän Hyväntahtoisuuden maailmaan.

3. Olen lakannut näkemästä siivoamisen tarpeet. Siivoan harvoin ja huolimattomasti. Olisin voinut löysätä siinä suhteessa jo aikanaan entisessä elämässä. Jos olisin ymmärtänyt. 

4. Synnyin Toivelinnassa ja olin lapsuuteni senkin päällä, pumpulissa. Omilla jaloillaan seisomaan oppiminen ja enimmän kapasiteettinsa käyttöön ottaminen vaati 48 vuoden valmistautumisen. Ja nykyään sen tilan saavuttamisen seuraukset saavat minut polvilleen melkein joka päivä, joskus monta kertaa päivässä. Että saa kaiken mitä toivoo, ja senkin mitä ei ollut uskaltanut/tajunnut edes toivoa.

5. Pelkään yrittäjäksi ryhtymistä, mutta suljen korvani epäilijöiltä. Kuulen pelkän kannustuksen ja uskon. Menen sitä kohti, mikä eniten pelottaa. Niinkuin gurut neuvovat.

6. Olen laiska ja saamaton vetkuttelija, vaikka jatkuvasti ihmetellään, missä kaikessa olen mukana.

7. Olen tullut hurjasti rakastetuksi kaksi kertaa ja tulen vielä kolmannenkin kerran. Vaikka sitten vanhainkodissa kuten tyttäreni joskus ennusteli.

8. Hurmaannun helposti ja himokkaasti. Ajatuksista, ihmisistä, musiikista, kirjoista, taiteista, sattumuksista, huomio(i)sta... Olen hurmaantumisen kyvystäni kiitollinen ja ylpeä.


Ja tunnustukset:

* Sadulle (http://satujatosi.blogspot.fi) rehellisestä kirjoittamisesta, toisten kunnioittamisesta ja arvostamisesta, innostuksista.

* Minnalle (http://mustatpiparit.blogspot.fi/) huikaisevasta kielestä, voimaisista ajatuksista ja jaetuista oivalluksista.

* Jarille (http://www.16miljoonaa.blogspot.fi/) uusien ovien avaamisista ja runoista.

* Katille (http://katisar.wordpress.com/) tärkeiden asioiden viisaasta ja tarkasta valottamisesta.

* Helille (http://askelunelma.blogspot.fi/) rohkeasta jakamisesta.

* Runotalon Sarille (http://runotalo.blogspot.fi/) läsnäolon ja rauhan ilosanomasta.

* Kanssakirjoittajille (http://harhauttaja.blogspot.fi/) sanojen ja sanomien jakamisista.


Vetäkää kaikin mokomin helmet nenään ja silviistee!!!



maanantai 14. tammikuuta 2013

Ensimmäisen merkinnän syndrooma

Joka vuosi minun on yhtä vaikeaa ottaa uutta kalenteria käyttöön.


Olen valinnut tämän vuoden kalenterin ajoissa, viime vuoden puolella jo, harkiten.

En ole kalenterin valinnan vaikeuden kanssa ainut. Kirjakaupalla viimeisten parin kuukauden aikana saman asian kanssa pähkäilijöitä on piisannut.

Jotkut haluavat täsmälleen samanlaisen kalenterin kuin aina ennenkin. Ja jos sitä mallia ei löydy, ahdistus valtaa asiakkaan. Joskus niin pahasti, että kalenterin ostaminen sillä kertaa jää.
Toisen ääripään uskalikot valitsevat ihan puhtaalta pöydältä. Jotain uutta ja erilaista.
Enemmistö kuitenkin haluaa kalenterin, joka vastaa vuosien mittaan muodostuneita tuttuja ja hyväksihavaittuja käytänteitä. Ja miellyttää silmää.

Minä kärsin koko viime vuoden omasta kalenterivalinnastani.

Joka kerran kalenterin käteen ottaessani ajattelin, että ensi vuonna kaikki on toisin. Ja melkein onkin. Kalenterin merkki, Timex, on silti aikomastani poiketen sama kuin edellisenkin. Vaikka olin päättänyt palata ajastolaiseksi. Ajastosta minulla on miellyttäviä käyttäjämuistoja.

Edellinen kalenterini oli pieni. Sen varmistamiseksi, että menoni pysyisivät vähäisinä. Hopeanharmaa, jostain syystä. Ehkä siksi, etten ole enää harakka, kullatun perään siis. Timexin ohutta paperia, joka meni tuhraiseksi heti ensi kuukausina. Se minua suuresti harmitti.

Uuteen kalenteriini pitää mahtua enemmän. Sen verran, että menoilla pysyy leivässä ja onnellisena. Se on isompi ja oranssi. Nykyinen lempivärini. Elämänilon väri. Energiaa antava väri. Hymyilyttävä väri. Väri, joka tekee silmille ja sielulle hyvää. Joka tekee kaikki haaveet ja aikomukset mahdollisiksi. Plusmerkkejä mahtuu sen sivuille.

Haloo hei, se on vaan kalenteri!!! Niin on. Mutta pienillä asioilla on merkitystä. Millään muulla ei niin olekaan.

Kalenteria pitää nykyisessä elämässä tarkkailla ja täyttää. Oman itsensä tähden, ja vähän toistenkin verkostoissani olijoiden.

Täyttämisen aloittamista siirsin viime viikkoon asti, vaikka uudessa kalenterissa oli päiviä jo viime vuoden marraskuusta lähtien. Se kertoo minun traumastani.
Jos jotain haluaisin, niin kauniin käsialan. Muistan opiskelukaverini Eijan (v.1978) kadehdittavan persoonallisen ja silti selkeän käsialan. Haluaisn myös taidon täyttää sivuja siististi ja omaperäisesti. Ihailin toisen opiskelukaverini Sanna-Erikan (v. 2010) upeasti taiteiltuja sivuja, joissa oli symboliikkaa ja viivan kauneutta. Sellaista olisi mukava selata.
Mutta käsialani on ja pysyy, lääkärimäisenä. Eikä viiva tottele minua edelleenkään, vaan lipsahtelee hallitsemattomasti ja jättää rumia jälkiä.

Todennäköisesti tulen pettymään taas kerran. Aloitin torstaina 10.1. uuden kalenterin täyttämisen. Olisin halunnut siirtää sitä, mutta jo edellisellä viikolla olivat kokonaiset päivät vanhasta kalenterista loppuneet. Aika ei matele mieleni mukaan.
Piirsin kalenterin viattomille sivuille muutaman mollukan ja numeron. Empien ja varovaisesti. Kevyellä (lyijy)kynällä. Vain pakolliset aikataulutetut menot.

Eikä aikaakaan kun voi kauhistus... Tiedän. Nooh. Ei ole elämä täydellistä tässäkään suhteessa. Ja siksi se on niin täydellistä.

Oranssia uutta vuotta!!!

tiistai 8. tammikuuta 2013

Silmiinpistelyä sanomalehdessä

Luin pitkästä aikaa Kainuun Sanomien paperiversiota. Kerran kuukaudessa se ystävällisesti pudotetaan minunkin postiluukustani, pyytämättä. Aina en sitä "ehdi" lukea, mutta sunnuntaina lukaisin viime torstain numeron.

Myöhässä lukeminen ei ole minulle uutta. Kun äitini oli vielä elossa, hän keräsi omia ja naapurin Tainan tuomia aikakauslehtiä pinoihin minua varten. Luin niitä kotona käydessäni. Minua ei haitannut lehtien ikä. Hyvin kelpasivat uutiset vuosienkin takaa. Minulle ne olivat uutta. Ja onko sillä väliä milloin kukakin julkkis meni naimisiin kenenkin kanssa. Annoin itseni hämmästellen lukea vanhentuneitakin juttuja. Saamatta tikkuja silmiin.


Siinä lienee perustetta sille, että luen nykyään sanomalehteäkin omituisesta näkövinkkelistä. Kiinnitän huomiota epäolennaisuuksiin. Suurille linjoille taidan olla sokea, ainakin yhteiskunnallinen kaihi minua vaivaa.

Mutta nyt silmiin pisteli.


Ensinnä.

Ella ja Kaverit -elokuvasta kertovassa jutussa 11-vuotias näyttelijä kertoo: "Mulla oli aina unelma, että haluaisin nähdä nimeni lopputeksteissä ja se toteutui."
Voi hyvänen aika! 11 vee. On unelmoinut aina. Voi hyvänen aika! Miten minusta kuulostaa siltäkin, että joku muu puhuu tuon lapsen äänellä. Kunnianhimoinen vanhempi ehkä...

54-vuotiaasta näkökulmasta olen surullinen.

Odottaminen on niin suhteellista.

Olen monesti miettinyt, kuinka ennenvanhaisessa elämässä oli niin paljon enemmän aiheita arkiseen iloon. Kun unelmiaan, pienempiäkin joutui odottamaan.
Kun kädet valmiina magnetofonin näppäimillä odotteli lauantai toisensa jälkeen suosikkikappalettaan Nuorten sävellahjasta. Ja kun sen sitten sai, oli niin onnellinen, kelasi sitä yhtä ja samaa biisiä sata kertaa peräjälkeen ja nautti. Piti oikein kaverille soitella, että nyt minulla on se, ja kutsua kuuntelemaan.
Tai kun sen suosikkilaulajan LP-levyn tai kasetin vihdoin ja viimein sai jouluna tai syntymäpäivänä. Tai kun minua vähän vanhemmat saivat ne haaveillut kaupasta ostetut ikiomat sukset, kuten eräs asiakas kanssani muisteli. Sitä oli niin onnellinen, ettei meinannut seuraavana yönä unta saada.
Nyt suosikkilevyn saamista pitää odotella niin kauan kuin tietokone lataa sitä puhelimeen. Tai suksia siiheksi, kunnes päästään markettiin. Jos niin tavanomaista enää halutaankaan. Niitä pidetään itsestään selvyyksinä.

Menneiden aikojen haikailijoille naureskellaan, tiedän. Silti kaipaan niitä tilaisuuksia onnenhetkiin. Nykylapsille ja vanhemmillekin. Aikoja jolloin saamisen ja saavuttamisen iloa pidäteltiin, pakon edessä mutta silti. Nyt mikään ei riitä ja kaikilla on paha olla. Miljardöörien haalea vesi -syndrooma on tarttunut tavallisiinkin ihmisiin. Siis se, että kun kaikki on saatavissa, mahdollinen ja mahdoton, niin mikään ei tunnu miltään. Ja elämä on tyhjää, vaikka sitä yrittäisi täyttää kuinka.
En vaihtaisi lapsuus- ja nuoruusaikojani nykyisenlaisiin. Enkä onneksi saakaan.

-

Toisenna.

Jälleen kerran teoillaan saa kunniaa virkamies, jonka toinen puoli on hyvin pimeä. Se puoli, joka ei näy julkisuudessa, mutta joka saa yksittäisten ihmisten elämän helvetilliseksi. Tai kapuloita rattaisiin sellaisissa asioissa, jotka jollekulle toiselle, herrammemuurahaiselle olisivat todella merkityksellisiä. Päivittäisessä elämässä.

Lukemassani uutisessa esimerkillisyydessään esille nostettiin henkilö, jonka toiminta työyhteisössä ei kestäisi päivänvaloa. Siis ei puhdas ammatillinen mutta se muu, vallankäyttö ja käytös. Todistin vieressä kuinka hän omissa kateuksissaan ja katkeruuksissaan tyssäsi kollegansa uran. Joidenkuiden on niin vaikea sietää hyvää työtä ja menestystä lähellään. Se kun on itseltä pois. Ja itse rupeaa näyttämään vähemmän hyvältä toisen tehdessä asioita paremmin kuin itse osaa tai viitsii. Olen edelleenkin pahoillani siitä, että tämä kaupunki menetti ammattitaitoisen ja miellyttävän työntekijän. Tämän toisen "esimerkillisen" työntekijän henkilökohtaisten traumojen takia. Alalla, jossa valitellaan työvoimapulaa. Hyhhyh.

Muistui mieleen tapaus entisestä kotikaupungistani. Kehitysvammaisille suunniteltiin uutta asumisyksikköä. Sen kadun varrella, johon talo aiottiin rakentaa, asui muuan neurologi. Hän ryhtyi julkisesti vastustamaan hanketta, koska asuinalueen maine kärsisi ja talojen hinnat romahtaisivat. Hän sai tahtonsa läpi. Talo rakennettiin toisaalle. Sanomattakin selvää on, ettei siellä talojen hinnoille tapahtunut mitään. Päinvastoin kadulla tuli usein vastaan iloisesti tervehtiviä uusia asukkaita. Kehitysvammaiset ovat monesti päivänsäteitä lähipiirilleen. Vai sitäköhän kyseinen rouvashenkilö oikeasti pelkäsikin? Iloa ja eloa.

Tiedän tässäkin kaupungissa muita julkkiksia, joita yleisesti kehutaan jopa ylimaallisen hyviksi ihmisiksi työssään, mutta jotka arkitodellisuudessa ovat esim. pahimman sorttisia työpaikkakiusaajia. Kulissit pysyvät silti. Ikävät salaisuudet pidetään poissa silmistä eikä niille tehdä mitään. Peli jatkuu hamaan eläkeikään ja ehkä pidemmällekin. Voi meitä!

Nyt tuli vaan mieleen, että kaikki nämä, joista nyt puhun, ovat ns. auttamisammateissa. Hmmm...

-

Kolmanna.

Yhdessä mainoksessa luvattiin litteä vatsa.

-

lauantai 15. joulukuuta 2012

Sanojen painoarvoista

Hyvinhyvän ystäväni äiti kuoli. En osannut sanoa siihen oikein mitään. Kuolema oli kaivattu ja toivottu. Olin elänyt hengessä mukana kaikki odotuksen vuodet.
Hyvälle ystävälle voi sanoa senkin ääneen, helpotuksen huokauksen. "Nyt se on ohi. Olet vapaa." Ei kovin kauniisti sanottu, kaukaa kuultuna. Mutta läheltä kyllä. Ystäväni ymmärsi sen, täysin.

Tänään on hautajaispäivä ja jouduin aamulla kuulumisia vaihdellessamme uudelleen sen eteen, että "Otan osaa" ja "Voimia" kuulostivat lattealta. Minun sanomanani. Tuntui, että pitäisi osata sanoa enemmän. Ystävän facebook-sivulla kymmenet sanovat niin. Enkä epäile ollenkaan, etteivätkö toivottajat tarkoita sanomaansa. Kauniit, empaattiset sanat, kaikkien, ovat merkityksellisiä elämän avainhetkinä. Kuten kuoleman ääressä. Ystävääni ne lohduttavat, ilman muuta.

Ystäväni totesi minua sanattomuuteni edessä helpottavat sanat: "Luulen muuten, että otat osaa vielä monta kertaa..." Sitähän se on ystävyys. Osan ottamista. Aina kun on se hetki. Elämän tähtihetki, tai hetkistä synkin. Tai vain harmain arki. Otamme osaa toistemme elämään, mini-interventioiden tekijöinä, sivustaseuraajina enimmäkseen mutta silti. Ja (usein sanaton) voimien toivominen on jatkuvaa, yksi ystävyyden ydinasia.

"Kiitos"-sanan luonne on aivan toinen. Se sopii niin moneen tilanteeseen eikä se juuri koskaan kuulosta (liian) vähältä. Siinä on aina pienen hetken säihkettä. Se saa meidät havahtumaan, hymyilemäänkin. Vastentahtoisesti tai ei mutta joka tapauksessa. Uskaltaisin veikata, että hekin, jotka kiitoksen kuullessaan nopeasti tokaisevat vasta-argumenttinsa tyyliin, että 'eihän tämä mitään', iloitsevat siitä. Huolimatta sisäisen tarkastajansa vähättelystä. Ja mitä yllättävämmältä taholta kiitos kuuluu, sitä paremmalta se tuntuu, väitän.

Ystävien kesken kiitoksen sanominen on yhtä tärkeää kuin muuallakin. Ystävien kiittämisestä on varmaan helpoin aloittaa, jos jokapäiväiset kiitokset eivät vielä ole elämäntapa. Suosittelen sitä. Kiittämistä aina kun on tilaisuus. Se saa aikaan monenlaista hyvää. Siinä hetkessä itselle ja toiselle hyvää mieltä. Pitemmällä tähtäimellä se johtaa astumiseen hyväntahtoisuuden maailmaan. Jossa kauniita sanoja heitellään huolettomasti mutta tarkoittaen.

Mieleeni muistuu eräs tapaus entisestä elämästä. Otin esimiehenä tavan kiittää työntekijoitäni, kun siihen oli vähänkin aihetta - ei vain "pikkujouluissa", pienessä sievässä, kuten taitaa olla tapana. En ollut tarkka siitä, missä kiitokseni sanoin. Minut lyötiin ällikällä, kun kerran oma esimieheni piti minulle puhuttelun: "Jos annat kiitoksia alaiselle, anna ne kahden kesken, etteivät toiset ole kateellisia." En ymmärtänyt sitä silloin, en halunnutkaan ymmärtää. Enkä nytkään.
Kritiikin sanomisessa pitää olla tarkempi, se on parasta antaa aina kahden. Tai siis pitää kiitoksissakin olla tarkkana siinä mielessä, että kiitoksen aiheen pitää olla totta. Tyhjät, valheelliset kiitokset on paras jättää sanomatta. Ne suorastaan loukkaavat kuulijaansa. Ainakin minua.

Olen edelleenkin sitä mieltä, että kiitoksien sanominen ääneen on hyvä asia. Tekee kaikille hyvää kuulla, että kiitoksia annetaan ja että itsekukin niitä voi saada. Haluan uskoa siihen, että kun yksi saa, niin toinenkin haluaa. Ja sitten saa. Kiitoksensa. Ajallaan, eikä vasta eläkkeellelähtijäisissä tai hautajaisissa.

Kiitelkäämme siis, ja ottakaamme osaa. Hyvinä hetkinä ja koettelevimpinakin.

"Kiitos, että olet olemassa, minun elämässäni." Lauseista kaunempia. Ääneen sanottuna.

Hautajaisissa kaikki on toisin.

-


sunnuntai 9. joulukuuta 2012

Ukuleletohkeet vol. 3


Ukuleletohkeet ovat olleet niin voimalliset, että muu elämä on jäänyt vähälle. Myös kirjoittaminen.

Välillä tuntuu, että kaiken vapaan ajan etsin nuotteja, transponoin, osutan sointuja tekstiin, leikkaan ja liimaan, tulostan ja niputan. Soittelen ja mietin KaijUkelle sopivia biisejä. Ja odotan seuraavaa sessiota, harkkoja tai keikkaa.

Kyllä. KaijUken - joka on leirinuotiomme toistaiseksi virallinen nimi - lähdettyä liikkeelle sen meno on ollut huimaa, melkein ääntä nopeampaa.

Ensimmäinen kurssi pidettiin Baronissa. Avoimia harjoituksia on Mokassa epäsäännöllisen epämääräisesti. Keikkoja pukkaa.

Peruskokoonpanoomme kuuluu neljä soittajaa. Minä, kaiken alku ja juuri. Olli, joka lähti hulvattomuuttaan mukaan hetimiten. Hanne, joka innostui soittamisesta kanssamme tehdessään meistä radiojuttua. Heikki, joka näki ja kuuli meitä Mokassa. Innostuksissaan hän käy soittelemassa Sotkamosta saakka.

Harkkamme ja keikkamme ovat niin hauskoja, kepeitä ja mutkattomia, ettei parempaa ajanvietettä voi kuvitella. Tenat olisivat joskus tarpeen. Ja metronomi. Yhteismusisointi on juuri niin ihanaa kuin kuvittelin, ja vielä paljon ihanampaa. "Soitamme mieluummin kuin hyvin", kuvailee Heikki soittoamme. Emme kursaile, vaan jokainen saa soitella tyylillään. Ja laulaa. Sooloilla saa ja improilla. Ja sovittaa vaikka lennossa.

En lakkaa ihmettelemästä, kuinka sattuma on johdattanut yhteen samansieluiset syntymähullut. Jotka lähtevät parin harjoituksen jälkeen keikoille. Jopa Sotkamoon saakka. Jonne Kahvila Murusen Kalle meidät kutsui. Havaijin käynyt mies. Tai 140 hengen pikkujouluihin, ruokapalkalla. Kaikki ovat valmiiita lähtöön, jos suinkin vain aikataulut antavat myöten. Jotkut jopa siirtelevät menojaan, että pääsevät keikalle.

KaijUkella on facebook-sivu, josta pääsee seuraamaan, missä mennään, minne mennään ja milloin mennään. Ja miksi ihmeessä.

Porukkaamme on pikkuhiljaa tulossa lisää väkeä. Leirinuotiolle mahtuu kyllä. Joka keikalla jotakuta ohikulkijaa innostuttaa aloittaa ukulelen soitto. Tänään Generaattorin Joulutorilla mukaan ilmoittautui kolme uutta soittajaa. Kirjakaupalla viime viikolla yksi. Ja kyselijöitä käy Musiikki Lukinmaata myöten.

Ukulelen ilosanoma leviää. Ilakammin kuin olisin ikinä aavistanut. Olimme mieli maireana, kun paikallisen koulun opettaja kävi kertomassa tilanneensa ukuleleja oppilaille. Voi heitä onnekkaita, jotka jo koulussa pääsevät yhteissoiton makuun, helposti ja hauskasti.

Meitä on kiitetty myös paikallisten kahviloiden elävöittämisestä. Ukulele on terapiasoitin. Ilontuottaja. Kiitetty!

Oi ukulele! Kuten Olli loihe lausumaan: "Elän näille keikoille!" Niin minäkin.