Ensimmäisen merkinnän syndrooma

Joka vuosi minun on yhtä vaikeaa ottaa uutta kalenteria käyttöön.


Olen valinnut tämän vuoden kalenterin ajoissa, viime vuoden puolella jo, harkiten.

En ole kalenterin valinnan vaikeuden kanssa ainut. Kirjakaupalla viimeisten parin kuukauden aikana saman asian kanssa pähkäilijöitä on piisannut.

Jotkut haluavat täsmälleen samanlaisen kalenterin kuin aina ennenkin. Ja jos sitä mallia ei löydy, ahdistus valtaa asiakkaan. Joskus niin pahasti, että kalenterin ostaminen sillä kertaa jää.
Toisen ääripään uskalikot valitsevat ihan puhtaalta pöydältä. Jotain uutta ja erilaista.
Enemmistö kuitenkin haluaa kalenterin, joka vastaa vuosien mittaan muodostuneita tuttuja ja hyväksihavaittuja käytänteitä. Ja miellyttää silmää.

Minä kärsin koko viime vuoden omasta kalenterivalinnastani.

Joka kerran kalenterin käteen ottaessani ajattelin, että ensi vuonna kaikki on toisin. Ja melkein onkin. Kalenterin merkki, Timex, on silti aikomastani poiketen sama kuin edellisenkin. Vaikka olin päättänyt palata ajastolaiseksi. Ajastosta minulla on miellyttäviä käyttäjämuistoja.

Edellinen kalenterini oli pieni. Sen varmistamiseksi, että menoni pysyisivät vähäisinä. Hopeanharmaa, jostain syystä. Ehkä siksi, etten ole enää harakka, kullatun perään siis. Timexin ohutta paperia, joka meni tuhraiseksi heti ensi kuukausina. Se minua suuresti harmitti.

Uuteen kalenteriini pitää mahtua enemmän. Sen verran, että menoilla pysyy leivässä ja onnellisena. Se on isompi ja oranssi. Nykyinen lempivärini. Elämänilon väri. Energiaa antava väri. Hymyilyttävä väri. Väri, joka tekee silmille ja sielulle hyvää. Joka tekee kaikki haaveet ja aikomukset mahdollisiksi. Plusmerkkejä mahtuu sen sivuille.

Haloo hei, se on vaan kalenteri!!! Niin on. Mutta pienillä asioilla on merkitystä. Millään muulla ei niin olekaan.

Kalenteria pitää nykyisessä elämässä tarkkailla ja täyttää. Oman itsensä tähden, ja vähän toistenkin verkostoissani olijoiden.

Täyttämisen aloittamista siirsin viime viikkoon asti, vaikka uudessa kalenterissa oli päiviä jo viime vuoden marraskuusta lähtien. Se kertoo minun traumastani.
Jos jotain haluaisin, niin kauniin käsialan. Muistan opiskelukaverini Eijan (v.1978) kadehdittavan persoonallisen ja silti selkeän käsialan. Haluaisn myös taidon täyttää sivuja siististi ja omaperäisesti. Ihailin toisen opiskelukaverini Sanna-Erikan (v. 2010) upeasti taiteiltuja sivuja, joissa oli symboliikkaa ja viivan kauneutta. Sellaista olisi mukava selata.
Mutta käsialani on ja pysyy, lääkärimäisenä. Eikä viiva tottele minua edelleenkään, vaan lipsahtelee hallitsemattomasti ja jättää rumia jälkiä.

Todennäköisesti tulen pettymään taas kerran. Aloitin torstaina 10.1. uuden kalenterin täyttämisen. Olisin halunnut siirtää sitä, mutta jo edellisellä viikolla olivat kokonaiset päivät vanhasta kalenterista loppuneet. Aika ei matele mieleni mukaan.
Piirsin kalenterin viattomille sivuille muutaman mollukan ja numeron. Empien ja varovaisesti. Kevyellä (lyijy)kynällä. Vain pakolliset aikataulutetut menot.

Eikä aikaakaan kun voi kauhistus... Tiedän. Nooh. Ei ole elämä täydellistä tässäkään suhteessa. Ja siksi se on niin täydellistä.

Oranssia uutta vuotta!!!

Silmiinpistelyä sanomalehdessä

Luin pitkästä aikaa Kainuun Sanomien paperiversiota. Kerran kuukaudessa se ystävällisesti pudotetaan minunkin postiluukustani, pyytämättä. Aina en sitä "ehdi" lukea, mutta sunnuntaina lukaisin viime torstain numeron.

Myöhässä lukeminen ei ole minulle uutta. Kun äitini oli vielä elossa, hän keräsi omia ja naapurin Tainan tuomia aikakauslehtiä pinoihin minua varten. Luin niitä kotona käydessäni. Minua ei haitannut lehtien ikä. Hyvin kelpasivat uutiset vuosienkin takaa. Minulle ne olivat uutta. Ja onko sillä väliä milloin kukakin julkkis meni naimisiin kenenkin kanssa. Annoin itseni hämmästellen lukea vanhentuneitakin juttuja. Saamatta tikkuja silmiin.


Siinä lienee perustetta sille, että luen nykyään sanomalehteäkin omituisesta näkövinkkelistä. Kiinnitän huomiota epäolennaisuuksiin. Suurille linjoille taidan olla sokea, ainakin yhteiskunnallinen kaihi minua vaivaa.

Mutta nyt silmiin pisteli.


Ensinnä.

Ella ja Kaverit -elokuvasta kertovassa jutussa 11-vuotias näyttelijä kertoo: "Mulla oli aina unelma, että haluaisin nähdä nimeni lopputeksteissä ja se toteutui."
Voi hyvänen aika! 11 vee. On unelmoinut aina. Voi hyvänen aika! Miten minusta kuulostaa siltäkin, että joku muu puhuu tuon lapsen äänellä. Kunnianhimoinen vanhempi ehkä...

54-vuotiaasta näkökulmasta olen surullinen.

Odottaminen on niin suhteellista.

Olen monesti miettinyt, kuinka ennenvanhaisessa elämässä oli niin paljon enemmän aiheita arkiseen iloon. Kun unelmiaan, pienempiäkin joutui odottamaan.
Kun kädet valmiina magnetofonin näppäimillä odotteli lauantai toisensa jälkeen suosikkikappalettaan Nuorten sävellahjasta. Ja kun sen sitten sai, oli niin onnellinen, kelasi sitä yhtä ja samaa biisiä sata kertaa peräjälkeen ja nautti. Piti oikein kaverille soitella, että nyt minulla on se, ja kutsua kuuntelemaan.
Tai kun sen suosikkilaulajan LP-levyn tai kasetin vihdoin ja viimein sai jouluna tai syntymäpäivänä. Tai kun minua vähän vanhemmat saivat ne haaveillut kaupasta ostetut ikiomat sukset, kuten eräs asiakas kanssani muisteli. Sitä oli niin onnellinen, ettei meinannut seuraavana yönä unta saada.
Nyt suosikkilevyn saamista pitää odotella niin kauan kuin tietokone lataa sitä puhelimeen. Tai suksia siiheksi, kunnes päästään markettiin. Jos niin tavanomaista enää halutaankaan. Niitä pidetään itsestään selvyyksinä.

Menneiden aikojen haikailijoille naureskellaan, tiedän. Silti kaipaan niitä tilaisuuksia onnenhetkiin. Nykylapsille ja vanhemmillekin. Aikoja jolloin saamisen ja saavuttamisen iloa pidäteltiin, pakon edessä mutta silti. Nyt mikään ei riitä ja kaikilla on paha olla. Miljardöörien haalea vesi -syndrooma on tarttunut tavallisiinkin ihmisiin. Siis se, että kun kaikki on saatavissa, mahdollinen ja mahdoton, niin mikään ei tunnu miltään. Ja elämä on tyhjää, vaikka sitä yrittäisi täyttää kuinka.
En vaihtaisi lapsuus- ja nuoruusaikojani nykyisenlaisiin. Enkä onneksi saakaan.

-

Toisenna.

Jälleen kerran teoillaan saa kunniaa virkamies, jonka toinen puoli on hyvin pimeä. Se puoli, joka ei näy julkisuudessa, mutta joka saa yksittäisten ihmisten elämän helvetilliseksi. Tai kapuloita rattaisiin sellaisissa asioissa, jotka jollekulle toiselle, herrammemuurahaiselle olisivat todella merkityksellisiä. Päivittäisessä elämässä.

Lukemassani uutisessa esimerkillisyydessään esille nostettiin henkilö, jonka toiminta työyhteisössä ei kestäisi päivänvaloa. Siis ei puhdas ammatillinen mutta se muu, vallankäyttö ja käytös. Todistin vieressä kuinka hän omissa kateuksissaan ja katkeruuksissaan tyssäsi kollegansa uran. Joidenkuiden on niin vaikea sietää hyvää työtä ja menestystä lähellään. Se kun on itseltä pois. Ja itse rupeaa näyttämään vähemmän hyvältä toisen tehdessä asioita paremmin kuin itse osaa tai viitsii. Olen edelleenkin pahoillani siitä, että tämä kaupunki menetti ammattitaitoisen ja miellyttävän työntekijän. Tämän toisen "esimerkillisen" työntekijän henkilökohtaisten traumojen takia. Alalla, jossa valitellaan työvoimapulaa. Hyhhyh.

Muistui mieleen tapaus entisestä kotikaupungistani. Kehitysvammaisille suunniteltiin uutta asumisyksikköä. Sen kadun varrella, johon talo aiottiin rakentaa, asui muuan neurologi. Hän ryhtyi julkisesti vastustamaan hanketta, koska asuinalueen maine kärsisi ja talojen hinnat romahtaisivat. Hän sai tahtonsa läpi. Talo rakennettiin toisaalle. Sanomattakin selvää on, ettei siellä talojen hinnoille tapahtunut mitään. Päinvastoin kadulla tuli usein vastaan iloisesti tervehtiviä uusia asukkaita. Kehitysvammaiset ovat monesti päivänsäteitä lähipiirilleen. Vai sitäköhän kyseinen rouvashenkilö oikeasti pelkäsikin? Iloa ja eloa.

Tiedän tässäkin kaupungissa muita julkkiksia, joita yleisesti kehutaan jopa ylimaallisen hyviksi ihmisiksi työssään, mutta jotka arkitodellisuudessa ovat esim. pahimman sorttisia työpaikkakiusaajia. Kulissit pysyvät silti. Ikävät salaisuudet pidetään poissa silmistä eikä niille tehdä mitään. Peli jatkuu hamaan eläkeikään ja ehkä pidemmällekin. Voi meitä!

Nyt tuli vaan mieleen, että kaikki nämä, joista nyt puhun, ovat ns. auttamisammateissa. Hmmm...

-

Kolmanna.

Yhdessä mainoksessa luvattiin litteä vatsa.

-

Sanojen painoarvoista

Hyvinhyvän ystäväni äiti kuoli. En osannut sanoa siihen oikein mitään. Kuolema oli kaivattu ja toivottu. Olin elänyt hengessä mukana kaikki odotuksen vuodet.
Hyvälle ystävälle voi sanoa senkin ääneen, helpotuksen huokauksen. "Nyt se on ohi. Olet vapaa." Ei kovin kauniisti sanottu, kaukaa kuultuna. Mutta läheltä kyllä. Ystäväni ymmärsi sen, täysin.

Tänään on hautajaispäivä ja jouduin aamulla kuulumisia vaihdellessamme uudelleen sen eteen, että "Otan osaa" ja "Voimia" kuulostivat lattealta. Minun sanomanani. Tuntui, että pitäisi osata sanoa enemmän. Ystävän facebook-sivulla kymmenet sanovat niin. Enkä epäile ollenkaan, etteivätkö toivottajat tarkoita sanomaansa. Kauniit, empaattiset sanat, kaikkien, ovat merkityksellisiä elämän avainhetkinä. Kuten kuoleman ääressä. Ystävääni ne lohduttavat, ilman muuta.

Ystäväni totesi minua sanattomuuteni edessä helpottavat sanat: "Luulen muuten, että otat osaa vielä monta kertaa..." Sitähän se on ystävyys. Osan ottamista. Aina kun on se hetki. Elämän tähtihetki, tai hetkistä synkin. Tai vain harmain arki. Otamme osaa toistemme elämään, mini-interventioiden tekijöinä, sivustaseuraajina enimmäkseen mutta silti. Ja (usein sanaton) voimien toivominen on jatkuvaa, yksi ystävyyden ydinasia.

"Kiitos"-sanan luonne on aivan toinen. Se sopii niin moneen tilanteeseen eikä se juuri koskaan kuulosta (liian) vähältä. Siinä on aina pienen hetken säihkettä. Se saa meidät havahtumaan, hymyilemäänkin. Vastentahtoisesti tai ei mutta joka tapauksessa. Uskaltaisin veikata, että hekin, jotka kiitoksen kuullessaan nopeasti tokaisevat vasta-argumenttinsa tyyliin, että 'eihän tämä mitään', iloitsevat siitä. Huolimatta sisäisen tarkastajansa vähättelystä. Ja mitä yllättävämmältä taholta kiitos kuuluu, sitä paremmalta se tuntuu, väitän.

Ystävien kesken kiitoksen sanominen on yhtä tärkeää kuin muuallakin. Ystävien kiittämisestä on varmaan helpoin aloittaa, jos jokapäiväiset kiitokset eivät vielä ole elämäntapa. Suosittelen sitä. Kiittämistä aina kun on tilaisuus. Se saa aikaan monenlaista hyvää. Siinä hetkessä itselle ja toiselle hyvää mieltä. Pitemmällä tähtäimellä se johtaa astumiseen hyväntahtoisuuden maailmaan. Jossa kauniita sanoja heitellään huolettomasti mutta tarkoittaen.

Mieleeni muistuu eräs tapaus entisestä elämästä. Otin esimiehenä tavan kiittää työntekijoitäni, kun siihen oli vähänkin aihetta - ei vain "pikkujouluissa", pienessä sievässä, kuten taitaa olla tapana. En ollut tarkka siitä, missä kiitokseni sanoin. Minut lyötiin ällikällä, kun kerran oma esimieheni piti minulle puhuttelun: "Jos annat kiitoksia alaiselle, anna ne kahden kesken, etteivät toiset ole kateellisia." En ymmärtänyt sitä silloin, en halunnutkaan ymmärtää. Enkä nytkään.
Kritiikin sanomisessa pitää olla tarkempi, se on parasta antaa aina kahden. Tai siis pitää kiitoksissakin olla tarkkana siinä mielessä, että kiitoksen aiheen pitää olla totta. Tyhjät, valheelliset kiitokset on paras jättää sanomatta. Ne suorastaan loukkaavat kuulijaansa. Ainakin minua.

Olen edelleenkin sitä mieltä, että kiitoksien sanominen ääneen on hyvä asia. Tekee kaikille hyvää kuulla, että kiitoksia annetaan ja että itsekukin niitä voi saada. Haluan uskoa siihen, että kun yksi saa, niin toinenkin haluaa. Ja sitten saa. Kiitoksensa. Ajallaan, eikä vasta eläkkeellelähtijäisissä tai hautajaisissa.

Kiitelkäämme siis, ja ottakaamme osaa. Hyvinä hetkinä ja koettelevimpinakin.

"Kiitos, että olet olemassa, minun elämässäni." Lauseista kaunempia. Ääneen sanottuna.

Hautajaisissa kaikki on toisin.

-

Ukuleletohkeet vol. 3

Ukuleletohkeet ovat olleet niin voimalliset, että muu elämä on jäänyt vähälle. Myös kirjoittaminen.

Välillä tuntuu, että kaiken vapaan ajan etsin nuotteja, transponoin, osutan sointuja tekstiin, leikkaan ja liimaan, tulostan ja niputan. Soittelen ja mietin KaijUkelle sopivia biisejä. Ja odotan seuraavaa sessiota, harkkoja tai keikkaa.

Kyllä. KaijUken - joka on leirinuotiomme toistaiseksi virallinen nimi - lähdettyä liikkeelle sen meno on ollut huimaa, melkein ääntä nopeampaa.

Ensimmäinen kurssi pidettiin Baronissa. Avoimia harjoituksia on Mokassa epäsäännöllisen epämääräisesti. Keikkoja pukkaa.

Peruskokoonpanoomme kuuluu neljä soittajaa. Minä, kaiken alku ja juuri. Olli, joka lähti hulvattomuuttaan mukaan hetimiten. Hanne, joka innostui soittamisesta kanssamme tehdessään meistä radiojuttua. Heikki, joka näki ja kuuli meitä Mokassa. Innostuksissaan hän käy soittelemassa Sotkamosta saakka.

Harkkamme ja keikkamme ovat niin hauskoja, kepeitä ja mutkattomia, ettei parempaa ajanvietettä voi kuvitella. Tenat olisivat joskus tarpeen. Ja metronomi. Yhteismusisointi on juuri niin ihanaa kuin kuvittelin, ja vielä paljon ihanampaa. "Soitamme mieluummin kuin hyvin", kuvailee Heikki soittoamme. Emme kursaile, vaan jokainen saa soitella tyylillään. Ja laulaa. Sooloilla saa ja improilla. Ja sovittaa vaikka lennossa.

En lakkaa ihmettelemästä, kuinka sattuma on johdattanut yhteen samansieluiset syntymähullut. Jotka lähtevät parin harjoituksen jälkeen keikoille. Jopa Sotkamoon saakka. Jonne Kahvila Murusen Kalle meidät kutsui. Havaijin käynyt mies. Tai 140 hengen pikkujouluihin, ruokapalkalla. Kaikki ovat valmiiita lähtöön, jos suinkin vain aikataulut antavat myöten. Jotkut jopa siirtelevät menojaan, että pääsevät keikalle.

KaijUkella on facebook-sivu, josta pääsee seuraamaan, missä mennään, minne mennään ja milloin mennään. Ja miksi ihmeessä.

Porukkaamme on pikkuhiljaa tulossa lisää väkeä. Leirinuotiolle mahtuu kyllä. Joka keikalla jotakuta ohikulkijaa innostuttaa aloittaa ukulelen soitto. Tänään Generaattorin Joulutorilla mukaan ilmoittautui kolme uutta soittajaa. Kirjakaupalla viime viikolla yksi. Ja kyselijöitä käy Musiikki Lukinmaata myöten.

Ukulelen ilosanoma leviää. Ilakammin kuin olisin ikinä aavistanut. Olimme mieli maireana, kun paikallisen koulun opettaja kävi kertomassa tilanneensa ukuleleja oppilaille. Voi heitä onnekkaita, jotka jo koulussa pääsevät yhteissoiton makuun, helposti ja hauskasti.

Meitä on kiitetty myös paikallisten kahviloiden elävöittämisestä. Ukulele on terapiasoitin. Ilontuottaja. Kiitetty!

Oi ukulele! Kuten Olli loihe lausumaan: "Elän näille keikoille!" Niin minäkin.

Ukuleletohkeet vol. 2

Eipä ole monta aikaa siitä, kun ukuleletohkeissani kirjoittelin soittajaurani vaiheista. Kun asiat alkavat tapahtumisen, sivustaseuraajaa huippaa. Ukulele soikoon!

Uusimmat ukulelekäänteet ovat jälleen kerran saaneet alkunsa kirjakaupalla. Tuolla verkostoitumiseni pyhätössä.

Kohtaus 1. Olli on samanlainen hurahtelija ja hulvahtelija kuin itsekin olen. Ehdottelin hänelle kerran - kun tiesin, että hän on paitsi lukija niin myös kitaristi, ja opettaja - ukulelekurssin opettajaksi ryhtymistä. "Joo, voin ruveta!", hän lupasi. En ollut varma lupauksen vakavuudesta, mutta päätin pitää ajatusta yllä ujuttautumalla hänen facebook-kaverikseen. (Siunattu facebook!)

Kohtaus 2. Jutustelin muusikkotuttuni Marikan kanssa kirjakaupan musiikki/nuottikirjahyllyjen tuntumassa. Olimme olleet musiikillisissa tekemisissä edellisvuoden Tähden tähden -kilpailun merkeissä. Marika sävelsi senvuotiset voittajarunot. Ja hyvin sävelsikin. Olin kertonut hänelle ohimennen myös runo-lauluiltahaaveestani.
Nyt kerroin Marikalle ukulelestani. Hänpä loihe ehdottelemaan, että aloittaisimme soittoharkat yhdessä Tapsa H:n kanssa. Sanojensa mittaisena naisena hän sitten eräänä kauniina päivänä ehdotti harjoituksia seuraavalle sunnuntaille. Pelkäsin julmetusti, josko niin todella tulisi käymään. Tarjottelin Marikalle perääntymistietä, mutta niin vaan harjoitukset pidettiin. Ja se oli ihanaa!!! Session päätteeksi soitimme ensimmäisen julkisen biisin Tapsan vieraille. Saimme aplodeja ja hymyjä. Ukulele on hymyilyttävä soitin.

Kohtaus 3a. YleKainuun tuottaja Sini on myös kirjakaupan asiakkaita. Olemme tehneet muutamaan otteeseen runoyhteistyötä. Hänen kanssaan palpattelin eräänä päivänä mitä lie ja tulin maininneeksi ukulelen soiton. Kerroin, että aiomme järjestää ukulelekurssin. Sini vainusi jutun juurta ja lupasi ottaa yhteyttä.

3b. Niinpä toimittajatuttavani Hanne soitti viime viikon tiistaina ja ehdotti jutuntekemistä. Annoin hänelle Ollin numeron ja keskiviikkona olimme YleKainuun studiolla jutunteossa. Saimme porukassa monta hyvää ideaa ukulelesta ja yhteismusisoinnista. Ja cajonista...
Ope-Ollilla ei silloin vielä ollut omaa ukulelea, mutta varauksessa on. Hanne osti ukulelen heti seuraavana päivänä ja on tulossa kurssille. Jonka tarkka ajankohta on vielä auki, mutta marraskuussa...

Kohtaus 4. Radiosta suoraan menimme Ollin kanssa Cafe Mokkaan kysymään, josko voisimme pitää siellä avoimet ukuleleharkat. Mainosmielessä ja muutenkin. Perjantaina puolilta päivin soittelimme kitaralla ja ukulelella kurssibiisejä ja vähän muitakin. Saimme iloisia hymyjä, uteliaita kysymyksiä, ilmoittautumisia kurssille, soittamaan ja muuten vaan fanittamaan. Ja Mokan Memet Öcalilta luvan mennä soittelemaan kahvilan nurkkaan milloin tahansa uudelleen.

Kurssi on siis todentumassa, ja ukulelekauppa käy paikallisella Lukinmaalla ja muutenkin. Ukulelen ilosanoma tavoittaa Kainuuta!

Ukulele on todistetusti hyvän mielen soitin. Niin paljon iloa olemme kokeneet ja tavoittaneet tämän lyhyen ukulelekiertueen yhteydessä. Terapiasoitinkin se on monessa mielessä. Sitä voi ryhtyä soittelemaan ilman erityistä musiikillista menneisyyttä. Ja kokea yhdessä musisoimisen iloa. Se jos mikä on upea tunne.

Suosittelen KaiUken riveihin hakeutumista! Orkesteri on kaikille avoin. Kurssille vaan, enempiä papailematta.

Ensi kesäksi KaiUkella on suunnitteilla tapahtumia Markkinakadun ja Runoviikon yhteyteen. Ainakin. Huh ja heh!

Onni olla ostamatta

Minulla on kaupallinen menneisyys. Olen ostellut rennolla otteella. Kun on niin tehnyt mieli, "ollut pakko" tai ainakin hyviä syitä ostella. Vaatteita sävysävyyn, kenkiä, muodin mukaan, kalliita naamarasvoja, kirjoja ja levyjä ylennysmyynneistä, kauniita tavaroita ja kaapintäytettä kaikenlaista, syötävää ja juotavaa kauppalaskuun vilkaisematta.

Ostelin tulematta sen onnellisemmaksi. Näen sen nyt. Ostamisen vimma oli jatkuva vitsaus. Kaupasta kotiin tullessa oli mieli hetkellisesti korkealla, mutta seuraava ostos siinteli jo mielessä, eikä rauhaa saanut ennen kuin senkin oli itselleen ostanut, viimeistään seuraavana päivänä.

Mutta ihmeitä tapahtuu. Mikä on täten todistettu.

Enin raha on menettänyt merkityksensä minun elämässäni. Parivuotinen täydellinen taloudellinen köyhyys opetti minulle paljon. Vaikka vapaaehtoisesti siihen hakeuduinkin. Olemaan ilman. Harvoista saamisista onnellistumaan. Tietämättä, että niin käy.

Elämän rikkaus on ihan muuta kuin ostamista. Elän rikasta elämää. Hyvin rikasta. Olen tavoittanut monia haaveitani, ja niitä toteutuu yhä uusia, tiedän.

Jos joskus saisin rahaa, en kai pistäisi hanttiin, mutta tyytyväisyyteni elämään ei siitä muuttuisi. Osaan käyttää rahaa, ei sekään taito minnekään ole kadonnut. Mutta olla myös ilman. Ihan keposesti. Aina vaan helpommin.

Voin katsella näyteikkunoita, kaikkia ihania tavaroita siellä. Mutten ryntää ostamaan mitään. Saatan leikitellä ajatuksella: jos olisi rahaa, voisin ostaa itselleni tuon ihanuuden. Tai jos hyvä haltija tulisi ja sanoisi, ota tuosta mitä haluat, minä maksan. Ehkä ottaisin, ja ottaisinkin. Mutta ennen seuraavaa kadunkulmaa olen haluamiseni jo unohtanut. Ja hyvät haltijat ovat nykyään ihan toisenlaisilla asioilla.

Olimme kesällä ystävättäreni kanssa Riikassa. Ostamisenkin onnelassa. Kaikenlaista kivaa ja kaunista oli tarjolla. Kävimme kymmenissä kenkäkaupoissa. Näimme satoja kauniita kenkiä. Ihastelimme niitä: Oih, katso nyt näitäkin! Muistin kummatätini sanat: "Tarja, kaikkea ihanaa ei tarvitse saada omaksi." Niinpä.

Elämän veikeyttä on, että lähipiiriimme tuodaan ihmisiä, peileiksi, siitä, millaista elämä oli ennen ja voisi olla nytkin, jos ei olisi toisin. Minäkin näen edelleen ostamisen hurmosta. Joka ei tee onnelliseksi eikä täytä jotain tyhjää kohtaa meissä.

Enkä minä vieläkään täysin ostamaton ole. Ostelen ei-ihan-välttämättömiä kirjoja ja levyjä, nättejä mekkoja alennusrekeistä, kirpparilta pikkuesineitä eteisen seinälle, valkoista suklaata silkkaan hemmotteluun jii än ee. Mutta kun jotain ostan, se tuntuu hyvältä, pieneltä suurelta ilonhetkeltä.

Kukapa olisi uskonut kymmenen vuotta sitten. Ei kukaan.

Melkoinen Mankell kirjailijaksi

Että on olemassa vielä henningmankelleja. Jotka kirjoittavat kirjan toisensa jälkeen siksi, että heillä on yhäti uusia kiehtovia tarinoita kerrottavana, tärkeitä asioita sanottavana. Eikä vain siksi, että joka vuosi on julkaistava jotain. Samalla kaavalla kuin aina ennenkin. Että leivässä pysyisi. Enkä viittaa ainoastaan reijomäkeen, ja tuohon yhteen tarinaansa jämähtäneeseen surullisen hahmon turkulaisritariin.

Olen vaikuttunut Kirsten Jacobsenin kirjasta 'Mankell'.

Henning Mankellin kirjoja on julkaistu yli 40 miljoonaa. 40 miljoonaa!!! Niitä riittäisi tuhat Mankellin elämän jokaiselle päivälle, hän itse toteaa Jacobsenin kirjassa. Todennäköisesti joka hetki jossain joku lukee hänen kirjaansa. Hämmentävä mittasuhde.

Mankell kertoo uskoneensa aina, jo nuorukaisena, että hänellä tulee olemaan lukijoita, ainakin enemmän kuin kolmesataa. Ja niin on käynyt. Syyksi hän arvelee, että kirjoittaa kirjoja, joita itsekin mielellään lukisi. Niillä kirjoilla, joista hän pitää eniten, on eniten lukijoita.

Hän kertoo mielenkiintoisia puolia kirjojensa käännöksistä. Kiinalaiset kuulemma jättävät käännöskirjoista pois kaiken sellaisen, mistä eivät pidä. Todella hämmentävä ajatus. Tai siis tieto. Esim. suomalaisversiossa romaanista Kiinalainen on 580 sivua, kiinalaisversio on kuulemma ohut. Vaikka onhan amerikkalaisillekin aina tehty lyhenneltyjä versioita kirjoista, ettei se nyt sitten sen kummallisempaa ole. Mutta minua ajatus ei kuitenkaan miellytä. Onko kirja enää sama, jos sitä on muokkailtu noin paljon... Kääntäminen on vaativaa muutenkin, kun kääntäjän pitää päättää vaikeasti käännettävissä kohdissa, pitääkö kiinni enemmän ajatuksesta vai muodosta. Ja paljon muustakin. Hmmm...

Mankell on monipuolinen kirjailija, vaikka useimmille suomalaisille hän lienee pelkästään Kurt Wallander -mies. Hän kirjoittaa nuorten kirjoja, yhteiskunnallisia romaaneja ja näytelmiä. Hän tekee pohjoismaisista näytelmistä sovituksia Maputon teatteriin. Huikeaa jo ajatuksenakin. Sellaisen kun pääsisi näkemään. Vaikkei portugalista mitään ymmärtäisi, mutta tarinat ovat tuttuja, HeddaGablerit ym. Luovuutta tuollainen, jos jokin.

Aivan kuten Mankellin omissa kirjoissakin, myös Jacobsenin teoksessa Mankellista itsestään, yhteiskunnalliset asiat saavat runsaasti tilaa ihmistenkokoisten tarinoiden ohella. Mankell ottaa kantaa paitsi ruotsalaisen niin myös afrikkalaisen yhteiskunnan ongelmiin. Vaikka mikäs sen suurempi yhteiskunnallinen asia kuin ihmisyys.

Melkein liian hyvältä ollakseen totta kuulostaa sekin, että Mankell ei pröystäile rahoillaan, ole ylpistynyt tai kyynistynyt, vaan edelleen myös konkreettisesti toimii kannattamiensa asioiden ja arvojen puolesta. Jopa henkensä kaupalla joskus. Ja käyttää hallitusti rahojaan moniin epäkaupallisiin tarkoituksiin. Ei kahmi omaisuuksia itselleen, vaan jakaa ansaitsemaansa hyvää. Liikekumppani, ystävä Dan Israel sanoo: "Hänessä on muuan puoli joka on toisinaan vähän rasittava; hän yrittää joskus leikkiä Jumalaa. Mitä parhaassa tarkoituksessa tietysti, mutta hän haluaa järjestää kaikkien asiat ja hän luulee, että hänen kuuluu järjestää ne. Se on ainoa asia, joka on tuntunut minusta vaikealta sen jälkeen kun hänestä tuli todella suuri. Muuten hän ei ole muuttunut ihmisenä juuri lainkaan..." Silti paljon kertoo sekin, ettei hän ole siloitellut lapsiensa elämää miljoonilla. Vaikka huonoa omaatuntoa poissaolostaan heidän elämistään voisi hyvinkin olla tarvetta siloitella. Nykyajalle tyypillisesti rahalla.

Mankell yksinkertaistaa ajatuksensa kirjoista, lukemisesta, lukijalle. "Kirjailijan ja lukijan pitää päästä yhteisymmärrykseen monista asioista. Pitää arvioida äänensävy, rytmi..." Aivan.

Kirsten Jacobsen on kirjoittanut hienon kirjan, samansävyisen kuin Mankellin omat kirjatkin ovat. Vakavan, kiinnostavan, imussaan vietävän hyvän. Jossa kaikki ihmisen- ja maailmankokoiset ankeatkin asiat lomittuvat hyviin sanoihin, toivoon - vaikka kipeästi korjausta vaativat asiat etenevätkin surullisen hitaasti - ja viisauteen niin, että kirjan sulkee hyvillä mielin, hyvässä uskossa. Että maailmassa on myös hyvää, kaiken kamaluuden ohella. Sellaisten kamaluuksien, joista olisin itse mieluummin tietämättä. Kuten esim. 'Kennedyn aivoissa' annoin itselleni kertoa. Mankell ei anna meidän sulkea silmiä maailmalta.

Silti Mankellin henkilöhahmoissa on aina syvää inhimillisyyttä. "Kun luen, sijoitan omia kokemuksiani kertomuksien hahmoihin. Lukiessa voi hämmästyä, tai tunnistaa itsensä." Mankell toteaa. Siihen tapaan minäkin luen.

Seuraavaksi lukematta jääneet Mankellit  'Daisy sisters' ja 'Syvyys'.

-

Villasukka sentään!

Villasukka sentään, se on taas syksy! Ja se on jo pitkällä.

Niin pitkällä, että villasukkakausi on alkanut. Jalassahan niitä tulee pidettyä vuoden ympäri, mutta nyt niitä pitää (lue: saa) taas kudoskella. Tarvitseville. Joita joka vuosi on vastaan tullut. Saman verran kuin sukkiakin on välivarastoon kertynyt.

Syksyn ensimmäisen virikkeen sain Generaattorilta, kun sinne kaivattiin parittomia villasukkia, esityksen rekvisiitaksi. Voihan sitä kutoa uudetkin parittomat sukat! Stagelle on päästävä hinnalla millä hyvänsä. Vaikka villasukissaan. Taisivat kuitenkin saada valmiiksiparittomia sukkia tarpeeksi. Voin lahjoittaa em. sukat Pelastusarmeijan joulupataan. Mikä on perinteinen joulueleeni viime vuosilta.

Niin juu, en malttanut olla kutomatta parittomalle paria.

Lankojahan minulla on. Sen jälkeen kun villasukkatartunnan sain, tammikuussa 2008, kauppojen alennuskoreista ja vähän ylennysmyyntihyllyistäkin on kaappiini kulkeutunut sukkalankakerä kavereineen. Ja olen kutonut sukkia muistakin kuin sukkalangoista.

Olen pitänyt sukistani kirjaa. Tulen hyvälle mielelle sukkalistaa lukiessani. Muistan saajien ilon. Minun kökkösukistani, jotka eivät ole mitään käsityötaidonnäytteitä vaan ihan tavallisia sukkia. Paitsi, että nykyään ne ovat enimmäkseen plus-sukkia. Positiivisuussukkia, joissa on tavaramerkkinäni plussien rivistö sukan kärjessä. Muunkinlaisia saattaa syntyä. Jokaiset sukat ovat phiilispohjalta väkerrettyjä, aina vähän erilaisia. Ja useimpiin sukkiin sisältyy jokin piskuinen virhe. Symbolina elämälle, sen armollisuudelle.

Juhlavuonnani - kun täytin 50 vuotta - kudoin viidetkymmenet sukat. Siis syntymäpäivästäni seuraavaan syntymäpäivääni. Lahjoittelin niitä sinne ja tänne. Niitä on kirjaimellisesti ympäri maailmaa. Ja itsellänikin on sävysävyyn joka asuun sopivia villasukkia.

Kudon villasukkia sekä tilauksesta että silkasta ilosta. Tyttäreni on luvannut ottaa vastaan kaikki sukat, joita hänelle liikenee. Poikani sanoi kolmansien jälkeen, että hänellä niitä on jo riittämiin, ei enää kiitos. Mutta tähän saakka sukille on ilmaantunut haluajia.

Ja ajattelin kutoa uudet PrinssiTuhkimosukatkin. Ne, jotka tulevat sopimaan kuin valetut elämäni miehelle. Yhdethän minulla jo oli, mutta jossain vaiheessa annoin ne pois, turhautuneisuuttani, kun Häntä ei kuulunut. Nyt toivo taas on elossa ja sukat on kudottava odottamaan. Sovitushetkeä.

Itsellenikin aion kutoa jokuset uudenlaiset sukat. Ainakin uudenväriset. Pidän villasukkia päivittäin. Ja öisin. Talvisaikaan joskus tarvitsen kolmetkin sukat päällekkäin, sillä lämpimät jalat on tunteista suloisimpia.

Villasukka lämmittäköön!

Hyvinhyvää hoitoa tarvitsevalle

Kun vanhettuu, vaivaantuu. Ja väsyy. Sen todellisuuden kanssa elelen tänäänkin.

Entiselle suorittajalle se on kova paikka. Kun ei jaksa. Kun tekemiset rajoittuu. Kun monessa kolossa kolottaa ja kivistää. Ja sitten korvaan kuiskivat kaikenmoiset sisäiset valelääkärit.

Yksinelämisen huonoja puolia on, ettei kukaan ole arjessa sanomassa mitään järkevää, kun tulee vatvoneeksi vaivojensa syitä ja seurauksia. Onneksi on facebookit, joissa ystävälliset asioista perillä- ja järjissäänolijat antavat tarpeellisia neuvoja  vaivaiselle.

Männäviikolla valittelin julkisesti väsymystäni. Luettelin elinolojani - rankka työrupeama, huono ruoka, olematon liikunta, vaihdevuodet, ikä. Viisas tyttäreni kommentoihe, että "eikös siinä ole jo kattavaa listaa väsymyksen syistä ja kun vielä päälle panee taivaalta kadonneen auringon niin...". Täytyy myöntää, että aiheita on. Ja sain kavereilta melkoisen listan neuvoja väsymyksen karkoittamiseksi. Ja aion ottaa niistä vaarin.

Päätin kuitenkin yhden kaverin neuvomana pyrkiä lääkäriin vapauttaakseni itseni ainakin väsyttävistä ajatuksista.

Kaikista terveyskeskusten ja sairaaloiden parjaamispuheista huolimatta, olen saanut Kajaanissa hyvää ja loistavaa palvelua. Minut on otettu aina vakavasti. Kun olen puoleensa kääntynyt.

Tälläkin kertaa päivystävä sairaanhoitaja kuunteli, neuvoi ja toimi. Sain lähetteen laboratorioon ja puolikiireellisen! ajan lääkäriin. Lääkäriinmenoaamuna minulle soitettiin, että lääkäriaikani siirtyy lääkärin sairausloman takia, heh. Samana päivänä kuitenkin sairaanhoitaja soitteli minulle kokeiden tuloksista. Ei mitään poikkeavaa.

Tänään istuin kunnon rupeaman lääkärin tutkittavana. Sain uuden lähetteen lisäkokeisiin ja lääkärinsoittoajan, ajan myös fysioterapeutille alaselän takia ja sairauslomalapun toivotuksin: Lepää, tee mukavia asioita ja pidä itseäsi hyvänä. Kiitetty!

Hometestejä ei julkisella puolella tehdä. Ne täytyy hoitaa yksityisesti, mutten valita. Ymmärrän.

Tämä hyvinhyvä palvelu Kajaanin julkisessa terveydenhuollossa ei ole minulle ainutkertainen kokemus.

Eräs huippuhyvän palvelun hetki oli jokunen vuosi sitten. Makasin petissä leikkaussalijonossa. Ohitseni oli menossa nuori naislääkäri, joka pysähtyi ja sanoi: "Eikös sinulla ollutkin ne kaliumit alhaalla, kun viimeksi tavattiin..." Hän koppasi sängylläni olevat paperit mukaansa ja kertoi käyvänsä pikapikaa konsultoimassa alan spesiaalilääkäriä, että asiaa tutkittaisiin tarkemmin. Edelliskerralla tavatessamme olin saanut päivystyksessä kaliumia suoraan suoneen ja päässut sillä kertaa tolpilleni. Kohta lääkäri palasi mukanaan lähete jatkotutkimuksiin kaliumvajeen selvittämiseksi, ja muutamia kauniita toivotuksiakin sain leikkaukselleni. Olin äimistynyt ja onnessani. Enkä vain esilääkityksen takia.

Kun kaliumeja selviteltiin myöhemmin, palvelua ei ollut moittiminen. Tulin tutkituksi. Em. leikkauksiinkin liittyvät hoidot ja käynnit olivat enemmän kehuttavia kuin moitittavia. Tietenkin poikkeus vahvistaa säännön ja KAKSin osastolla kohtasin yhden ylimielisen, sosiaalisesti lahjattoman lääkärin ja yhden tympeän, huonokäytöksisen sairaanhoitajan, mutta kaikki muut henkilökuntalaiset olivat asiantuntevia ja palveluhenkisiä.

Niin, mutta olihan se muinoinen maksakirroosidiagnoosi. Olin vatsavaivojeni takia ultraäänitutkimuksessa. Tutkiva lääkäri antoi minulle em. melkeinkuolemantuomion tuosta vaan ja jätti hoitopöydälle yksin sulattelemaan uutista. Vietin sen joulunalusen aika synkissä aatoksissa. Vaan kaikki kääntyi hyväksi ja minut tutkittiin perinpohjaisesti. Ja terveeksi todettiin. En tehnyt valitusta kyseisestä sadistilääkäristä, vaikka olisi pitänyt. En ollut kuulemma ainut hänen kaltoinkohtelemansa potilas.

Niin, ja onhan terveyskeskuksessa se minun omalääkärini - jolle tärkeämpää lienee politikointi - jonka vastaanotolle en suostu menemään. Yksi kerta törkeää palvelua riitti.

Mutta vielä. Erityisiä kehuja ansaitsevat KAKSin päivystävät sairaanhoitajat. Kun heille soittaa, tulee kuulluksi ja autetuksi. Heillä on niin paljon tietoa ja kokemusta jaettavaksi lääkärikirjojalukemattomalle.  He tietävät miten pitää toimia ja laittavat asiat vireille. Lisäksi saa vielä myötätuntoa ja kannustusta. Olen heille vuosien varrella jokusen kerran soitellut ja hyväksi heidän havainnut. Kiitetyt olkoot he!

.

Näyttelemisestä ja avoimuudesta

Jotkin teemat tulevat rypäyksittäin eteen. Viime päivinä näytteleminen. Ja avoimuus. Tai siis sen puute ja suhteellisuus.

Eräs ihminen oli pitänyt salassa asiaa, joka tulisi vaikuttamaan moniin. Kun se paljastui, hän nauraen kertoi saaneensa kommentteja hyvistä näyttelijänlahjoistaan. Puistatti. Salailu. Puhumattomuus. Jollakin verukkeella. Se on minun käsitykseni mukaan epäkunnioittavaa käytöstä kanssaihmisiä kohtaan. Tuohdun sellaisesta mielessäni, ja välillä vähän ääneenkin. Kukaan meistä ei halunne tuntea itseään arvottomaksi.

Ihmisistä, jotka näyttelevät elämäänsä, tuli mieleen filosofi Pekka Himanen. Jonka teräviä ajatuksia nykyihmisistä olin kuulemassa tähän aikaan vuonna 2007. ESR-projektikauden päättäjäisjuhlassa Finlandia-talolla.

Kirjoitin Himasen ajatuksia ylös sen minkä ennätin. Ja olen palannut niihin monta kertaa. Mikä on harvinaista. Niin monta tyhjääkin tyhjempää esitelmää olen kuullut urieni aikana. Himasen pohdiskelu oli asiaa.

Himanen totesi monien ihmisten näyttelevän itseään. Hän puhui 'ihmisten tilanteessaolonäytelmästä', joka ilmenee niin, että olen olevinani tilanteen tasalla, vaikka olenkin ihan pihalla. Esimerkkinä hän mainitsi talousuutisia telkkarista seuraavat tavalliset ihmiset, joille talouselämä on oikeasti aivan vierasta. Silti työpaikan kahvipöydässä esitetään, että se kiinnostaa ja että ymmärrän siitä jotain, tai paljonkin. Himanen sanoi sitä 'munauksenestostrategiaksi', 'moitteettoman oleskelun kulttuuriksi'.
Ollaan tietyissä tilanteissa niin kuin kuvitellaan, että pitää olla. Hän kertoi esimerkin juustotiskiltä. Asiakas ostaa Parmiggianoa, kun sillä tavoin voi ilmoittaa, että on nimittäin tullut syötyä aika monenlaisia juustoja ja kun myyjä kysyy, onko tämä sopiva pala, sanotaan, että vähän isompi, kun pitää osoittaa, että on rahaa millä ostella. Em. kulttuuri perustuu häpeälle, se rajoittaa meitä ja ajaa meitä tuohon moitteettomaan oleskelun esittämiseen. Joudumme näyttelemään itseämme.

Edellä mainittu salailu, kertomatta jättäminen saa minut puolustamaan avoimuutta elämänarvona.  Muistan ne ajat, kun murrosikäiset lapseni ripittivät minua siitä, että perhe-elämämme on yhtä helvettiä, kun aina pitää kaikesta keskustella. Edellississä viroissani olin avoimuudenpolitiikasta niin tohkeissani, etten olisi pistänyt hanttiin, vaikka työhuoneessani olisi ollut jatkuva kameravalvonta. Uuden elämäni alkuvaiheissa julistin elämäni olevan täysin avointa. Ettei minulla ole mitään salattavaa. Jos joku tohti sitä epäillä.

En tarkoita, että tuollaiseen kiihkoiluun tarvitsisi kenenkään ryhtyä. Minun tapani on käydä aina äärilaidoilla ennenkuin löydän sen kultaisen keskitien. Luulen, etten itse kovinkaan paljon enää näyttele mitään. Ja jos joku sellaista minusta huomaa, olkoon vapaa minulle siitä huomauttelemaan. En halua olla oman elämäni näyttelijä. Vaikka pääosassa haluankin olla, stagella, en kulisseissa. Mutta dokumenttifilmissä. Tai hyväntahtoisessa ei-kaupallisessa omanelämän tositeeveessä. Käsikirjoittamattomassa.

Minun maailmassani avoimuus on parempi vaihtoehto kuin salaaminen, osatotuuksien kertominen saatikka valkoiset valheet. Kaikissa ihmissuhteissa. Niin työyhteisöissä kuin yksityiselämässäkin. Kun kertoo jotain mullistavaa, kipeää, hämmentävää tai tunteita herättävää, se tarkoittaa, että on otettava vastaan kaikenlaisia reaktioita. Siihen meillä ei ole aina kykyä. Vaikka asemammekin sitä edellyttäisi. Salailun pahin seuraamus - sillä kaikki tulee ilmi aikanaan, tahdoimmepa sitä tai emme - on kunnioituksen menettäminen. Siedämme toisiltamme paljonkin, myös sellaista, mikä ei tunnu hyvältä. Jos meihin luotetaan, että olemme täyspäisiä ihmisiä, jotka ymmärtävät kyllä, vaikeatkin ratkaisut.

Olisin äkkiseltään valmis vetämään yhtäläisyysmerkit kahden erisuuntaisen avoimuuden välille. Jos olemme avoimia toisille, olemme avoimia itsellemmekin ja vice versa. Eli jos salailemme muilta asioita, saatamme valhetella myös itsellemme. Että meidän olisi helpompi hyväksyä tekemisiämme. Kun uskomme tekosyitä ja selityksiä sille, miksi minun on salattava setaituoasia. Emme taida aina uskaltaa kuunnella omaa itseämme, sitä mitä oikeasti ajattelemme, haluamme.

Suhteellinen avoimuus tuli silmilleni myös toissapäivänä. Vähän samaan tapaan kuin viime keväänäkin. Tapasin ihmisen, joka esitti asiat hieman toisin kuin ne itseasiassa olivat. Hän antoi minulle kuitenkin johtolangan ja kehotuksen seurata sitä. En osannut (lue: halunnut) epäillä mitään. Pahoitin tietenkin mieleni, kun totuus valkeni. Kyseinen ihminen oli mielestään toiminut hyväksyttävällä tavalla, kun antoi vihjeen jossain määrin toisenlaisesta totuudesta. Tyyliin tarkoitus pyhittää keinot.

Jäin miettimään, onko näin. Ja jos niin miksi. Onko tapaus ainutkertainen vai kyseisen ihmisen tapa toimia. Olisi joskus niin suloista uskoa valkoisiin valheisiin.

Ja onhan näitä nähty. Valikoituja totuuksia kertovia ihmisiä. Ja heidän kanssaan on eletty ja elellään. Ihan vapaaehtoisesti. Mutta se, että heidän tapansa tuntee, helpottaa kanssakäymistä. Ja valintaa, kuinka kauan ja missä määrin sitä sietää. Jos on sietääkseen.

Useimmiten valitsen itse avoimuuden. Hyvien kokemusten tähden. Vaikka senkin olen oppinut, ettei kaikkea tarvitse sanoa aina ääneen. Joskus sanomatta jääneet asiat menettävät merkityksensä hyvinkin pian. Pienissä asioissa. tai sellaisissa, joihin ei voi vaikuttaa. Eli parempi oli olla sanomatta. Joskus näetsen ihmiset ihan osoittelemattakin tajuavat asioita, heh.

Eläköön Hercule Poirot, joka puolustaa ja vaalii totuutta! Asioiden ajallaan sanomista. Vaikka saakin tyydytyksensä ja leipänsäkin siitä, että salaisuuksia on. Ratkottavaksi. Mutta arkiseen arkeen niitä ei kaipaa.

(Ai niin, HP taitaa ollakin fiktiota. Mitä taas PH ei ole. Hmm...)