Ukuleletohkeissaan

Febukaverini Ia kertoi olevansa tohkeissaan pianon soitosta. Kun ei tarvitse välittää naapureista. Salomailla. Oli sanaillut lyyrisen pätkän ja säesti sitä plimpautuksin. Näin annoin itseni ymmärtää tapahtuneen. Hän musisoi antaumuksella ja onnessansa.

Ymmärrän häntä. Hyvin. Hyvinhyvin.

Oma ukulelen rämpyttelyni on ollut suloisaa naivismia. Olen hyvinhyvin kiitollinen Tiinalle, sielunlaulusiskolleni. Joka minulle punaisen sulottaren joululahjaksi antoi. Ja piti pikakurssin Kekkulan terassilla kesäkuussa.

Sen jälkeen havaijilainen piru vei pikkusormeni ja muutkin. Tai siis pikkusormeani harvemmin, kun soittelen vain yksinkertaisia sointuja. Bb on vielä utopiaa... Mutta liu´uttelen nakkisormiani kieleltä toiselle. Kankea kerta toisensa jälkeen.

Nautinto on ollut taivaallinen. Olen saavuttanut amatööriamatöörimuusikon onnenhetkiä. Jotain kuvaa tunnelmastani saa tästä ukulelepätkästä. En ole yhtä taitava ja lahjakas kuin tuo pieni japanilais(?)poika. Mutta ilo, ihastus ja innostus on samaa luokkaa.

Ukulelen myötä pitkäaikainen haaveeni kitaransoittajamiehestä hävisi elämäni stereolähetyksessä lähes kuulumattomiin. Säestän itse itseäni. 'Ring of fire' oli kaiken alku ja juuri. Sen soittamisesta olin unelmoinut koko kevään. Odotellessani ukulelettä uuteen kotiinsa saapuvaksi. Nyt olen sen rämpytellyt jo muutamille "onnekkaille". Sen verran sujuvasti soittuu. Vaikka komppi on yltiöyksinkertainen.

Uhkailen tuttujani yllätyssoitoilla. Mutten ole vielä toteuttanut ainuttakaan. Onneksi juujuu. Ja ehdottelen munniharppuja (jota myös olen yrittänyt soitella) ja ukuleleja runonlausuntaproduktioihin. Ohjaajien kauhuksi.

Haaveilen yhteissoitosta. The Ukulele Orchestra of Great Britainin esityksiä katsellessa ja kuunnellessa. He ovat keikkailleet jo 80-luvulta lähtien. Ei ihme, että he ovat aivan virtuooseja. Ja Ukulele Girlsien. Soittelen heidän kanssaan F - Dm - E - Am - F - Dm... (Gangsta's Paradise soitt. huom.)

Välillä vireen löytäminen on tuskaisaa, kun korva sanoo, ettei kaikki ole hyvin, mutta ei sano, miten. Mutta joskus kuulostaa ihan okejlta, lähes vireiseltä.

Sulaa hulluutta ja hupsuutta, myönnän. Keski-ikäisen eukon kammottavia kotkotuksia. Vaan whose care.

D - Em7 - D - A7 - D - D7 - G - Gm - D - A7 - D - Am - D.... Saku Sammakkoa, Amaliaa, Vanhaa tietä, Folsom Prison Bluesia, You and I'ta, Hope of deliverancea... Hmpati-hmpati-hmpati-hmpati-hmpati-hmpati-hmmmm....

Naapurini ehkä olisivat mielissään jos salomaille minäkin...

Ukulele, i luv it!

Oman elämäni Uruguay

Unto on yksi tämänhetkisistä arjen idoleistani. Samaa parasta ikäluokkaa kuin minä. Vm.-58. Mikä epäolennaisen olennaisena sivuhuomautuksena mainittakoon.

Unto lähti kesällä Uruguayhin. Vilkutin hänelle vimmatusti hyvyyksiä matkaan. Ihailin, kun sielultaan kainuulainen mies, uskaltaa lentää toiselle puolen maapalloa. Kun on vapaus ja tilaisuus.

Unto ei aio jäädä sinne iäksi. Hänen haavemaansa on toisessa suunnassa. Mutta reppuun mahtuu vielä kokemuksia, joita muistella. Sitten joskus kiikkustuolissa.

Ja kun käy kauempana, toisenlaisissa tiloissa, oma peili muuttuu. Suvaitsevammaksi, armollisemmaksi, kunnioittavammaksi. Paitsi toisia niin varsinkin itseä kohtaan. Omaa kuvaansa kohtaan.

Asiat saavat uusia mittasuhteita ja värityksiä. Omat asiat. Ja maailman.

Niiden kahden kuukauden aikana, jolloin Unto on raportoinut olemisiaan Colonia del Sacramentossa, on tapahtunut kaikenlaista. Hänelle ja hänen ympärillään. Maailma on yllättävillä tavoilla toisenlainen, toisaalla. Ei vain maisemien, ihmisten ja elämänmenon suhteen. Mutta pienten yksityiskohtienkin. Mukavuuksien, itsestäänselvyyksien suhteen. Villiintyneet lakot ja vuotavat katot ovat saaneet miettimään syntyjä syviä.

Se tekee hyvää. Kun Unto palaa kotoseuduille, tai lähtee sinne, missä hänen sydämensä jo on, luulen tietäväni hänen ajatuksensa.

Kaikki on hyvin. Omassa pienessä elämässä. Unto hymistelee ja hymyilee. Näiden(kin) kokemuksien jälkeen. Ja senhän hän lähtiessäänkin jo tiesi, itsekin.

Rakkaus on vähän kuin Uruguay. Sinne haluaa. Siellä saa sitä hyvää, mitä toivoi. Todennäköisimmin. Mutta myös muuta. Arvaamatonta. Joka on elämää. Värikästä, yksityiskohdissaan rikasta elämää. Ei aina niin sutjakkaa ja itsestään selvää, mutta elämisen arvoista.

Kokemisen arvoista. Ei ainaista päivänpaistetta, mutta ymmärrettävissä. Nekin kenkut jutut. Sivuseikoiksi, jotka auttavat näkemään valon.

Siitä lähtien, kun Unto teki ratkaisunsa lähteä maailmalle, olen haaveillut itse samaa. Pyrin hänen matkalaukkuunsakin maskotiksi, mutteihän sellainen käy. Itse on oma uruguyainsa etsittävä.

Missä minun Uruguyaini on? Se selviää. Sehän saattaa olla vaikka Sotkamossa. Kuten täälläpäin sanotaan. Elämästä kun ei koskaan tiedä, paitsi sen, että sillä on mielikuvitusta.

Unelmien maitaan kohti on pyrittävä. Väliaikaisiakin unelmiaan. Niin kuin asumista, työtä ulkomailla.

Monta pitkäaikaista haavettani on viime vuosina toteutunut. Esim. kirjakaupan myyjyys, luovuuttajuus ja ukulelen soitto. Kiitetty kiitetty kiitetty!

Ulkomaalailua pitää vielä odotella. Määrittelemättömän pitkä aika.

Siihen asti haaveilen ja jaan Unton kokemuksia febun kautta. Iloitsen hänen matkastaan. Maailmalle ja itseen.

(Ja näpistelen tuttujen juttuja kirjoituksiini. Kuten on päivän sana.)


Eikä aikaakaan kun on joulu! Joulun väliyönä meillä on tärät. Menemme kotimaiseen karaookkeen. Urugyuain käynyt mies ja uruguyaistaan haaveileva nainen. Laulamaan 'Jäähyväiset aseille' ja... ja... mikähän se nyt olikaan... mikä sovittiin jo aikoja sitten....

Siihen saakka kaikkea hyvää, Unto, sinulle siellä Uruguyaissa!!!

Kohtaamisia lupauksineen

Eilinen työpäivämme alkoi vanhan kärttyisen elämäänsä tympääntyneen ukon kolmeneurontussijupakalla. Ukot vaihtuu, asia ei. Hassu ilmiö sinänsä. Oli ajellut, muka, 60 kilometriä vain valittaakseen. Ei halunnut ensin edes rahojaan takaisin, halusi vain läksyttää meitä, mutta heltyi lopulta, rahoille. Anteeksi emme saaneet. Emmekä enää tule saamaan tilaisuutta kyseisenlaisen tavaran myyntiin hänelle. Voi hitto!

Tämä oli pieni myönnytys kainuulaiselle kansanperinteelle. Negatiiviselle puheelle. Mutta vain siksi, että kun hehkuttelen kohta tätä päivää, niin kontrastit on kohdallaan.

Tänään oli (taas) päivien päivä. Työpäivien.

Miten mukavaa myyntityö voikin olla! Vaikka totuuden nimissä ei minusta olisi minkään muun myyjäksi kuin kirjojen. Vähän siinä sivussa tulee myyskenneltyä kansioita, muistikirjoja, karttoja ja korttejakin. Mutta vain kirjat ja niiden ostajat saavat minut hurmoksiin.

Ensimmäinen ilahduttava asiakas oli jääkäriherrahenkilö, jolle myin aapisen ja satukirjan. Tervehdys vain, jos toteutit uhkauksesi, ja tulit lukemaan näitä riipustuksia.
Miä pidän lupaukseni ja kirjoitan sinusta.

Jääkäriherralla - oikeasti hänellä on jokin muu titteli (muukin kuin asiakas) mutta pidän tästä - on psykologista silmää, ammattinsakin puolesta, sillä jo toisessa lauseessa hän kehaisi myyjää hyvistä aikaisemmista suosituksista. Paitsi tuloksellinen ostojamyyntitapahtuma, siitä kehkeytyi melkoinen keskustelukin. Johon jossain vaiheessa liittyi eräs vanhempi rouvashenkilö. Ehdimme puhua paitsi pienistä prinsessoista niin myös aapiskokemuksista ennenmuinoin, iästä, pihiydestä ja tuhlailusta, rahanarvosta, nykyisistä asevelvollisista, ja jotain yleismaailmallistakin taisimme sivuta. Paha kyllä, jossain vaiheessa on keskustelu aina lopetettava ja palattava varsinaiseen hommaan. Ehkä herra jääkäriherra jatkaa keskustelua kanssani tällä foorumilla vaikka... Tai ainakin seuraavalla kerralla kirjahyllyjen lomassa. Kiitos kuitenkin tämänpäiväisestä!

Keskivertoilahduttavia asiakkaita kävi kaiken päivää. Onneksi, sillä kollegani Anne hälyytettiin kanssani töihin vapaapäivänä. Jos tussistatakkuuntuneita olisi ollut enemmän, hänen vapaapäivän menetyksensä olisi ollut kurjempi. Nyt päivä meni kepeissä tunnelmissa. Saimme eräältä asiakkaalta jopa torinraikkaat omenat. Kaverilta, juu, mutta silti. Maistui se. Myyntityö.

Toinen erityis-specialasiakas oli tänään eräs Helena, jonka kanssa olemme jääneet suustamme kiinni useamman kerran. Hän on jokakertainen ilo myyjättärelle. Ja ihan myös kanssaihmiselle. Sain häneltä männä talvena loistavaa palvelua eräässä ikävämaineisessa virastossa. Ja pääsin vastapalvelemaan häntä myöhemmin kirjakaupalla. Nyt olemme kavereiksi ryhtymistä vaille. Keskustelujen seurauksena. Olemme puhuneet lukemisen lisäksi ainakin pienistä elämäniloista. Monista.

Tervetuloa kuulolle, Helena, ja keskustelemaan, jos tulit tänne saakka! Kumpikaan meistä ei palvele asiakkaita hyvin sen takia, että siitä jotain erityistä palkkaa saisimme, väittäisin. Mutta hyvillä mielin otamme vastaan sen, mitä kontakteista seuraa. Parhaimmillaan tätä. Ihmisten kohtaamista. Oikeasti.
Kiitos tämänpäiväisistä.

Hahaa!!! Olen pitänyt puheita facebook-kontaktien ihanuudesta. Ja nyt ihan pokkana hehkutan livekohtaamisia. Takin kääntäminen sujuu. Vaan mitäs pahaa kääntötakeissa. Ei ne toisiaan poissulje. Kaikki tavat kohdata ihmisiä, ihmisinä, on hyvästä. Kirjallisesti, kasvokkain tai miten ikinä.

Se on niin pienestä kiinni. Läsnäolemisesta, kiinnostuksesta toisia ihmisiä kohtaan, ja elämää. Kohtaamisten määrät ja laadut.

Kohtasin. Lupasin. Kirjoitin. Höpinöitä.

Kohdataan taas. Toisessa kohdassa. Ja tässä.

Äkkiarvaamattomia väristyksiä

Elämässä on asioita, jotka eivät neutraloidu. Ikinä.

Sellaiset kuin äitien kuolemat.

Eilen sain käteen Eeva Kilven uuden kirjan. Nähdessäni hänen nimensä kirjan kannessa  ilahduin. Mutta tajutessani kirjan nimen "Kuolinsiivous", kylmät väreet piirtyivät jäähilenaarmuiksi kaikkialle iholleni.  Eivätkä ne sulaneet minuutissa eivätkä kahdessa.

Äitini kuoli marraskuussa 1995. Äkkiarvaamatta.

Jälkeenpäin ajatellen ei niin arvaamatta. Enne tuli puolta vuotta aiemmin.

Äitini sai keväisen, tavallista kiihkeämmän siivousvimman. Hän perkasi vintin, väliköksi kutsutun. Kävi läpi joka ainoan nurkan, laatikon, pussukan ja kasan. Hän siivosi komerot. Liiterin vintin. Kellarin. Viikkokausia hän tutki elämäänsä. Jonka hän oli viettänyt siinä samassa talossa.

Äiti ei ollut asunut koskaan missään muualla.  Hän selasi sen kaiken. Eletyn. Elämänsä.

Tavaroita vietiin kaatopaikalle ja saunanuuniin. Hän siivosi vahvoin käsin. Avoimin silmin. Jäljelle jäi vain siisteyttä ja selkeyttä.

Äiti teki kuolinsiivouksensa.

Nimenomaan Eeva Kilpi teki eilisestä Kuolinsiivouksesta hytisyttävän. Kuudentoista vuoden jälkeen vavisuttavan. Pysähdyttävän hetken ja kuvan.

Eeva Kilpi oli äitini lempikirjailija. Hän tapasi Kilven kustantajien pippaloissa Helsingissä. Sellaisia järjestettiin libristeille ennen muinoin. Hän oli vaikuttunut Kilvestä. Ja Kilven kirjoista hyllyssään.

Äiti - Eeva Kilpi - kuolinsiivous. Minussa värisee vieläkin. Luopuminen. Kiitollisuus. Iankaikkinen ikävä.

Itken sitä.

Äitiä. Äitiä itsessäni. Minun mielessäni.

-

Elämän malja, äidille! Malja Eeva Kilvelle! Malja viisaille naisille!

Oikeaan maailmanaikaan syntynyt

Nora exlibris kirjoittaa Karin Johannissonin teoksen Melankolian huoneet (Atena, 2012) olevan hieno ja ajatuksia herättävä tietokirja. Ja siteeraa kirjaa:
"Menestyneet nuoret naiset, joilla on haaveellisia nimiä kuten Lea ja Laura, liihottelevat vailla identiteettä, pelkän ulkokuorensa määritteleminä. Vartalo on heidän peruspääomansa. Loputtoman joustavina heitä ohjaa hätääntynyt halu sopia joukkoon ja he ovat jatkuvasti valmiita muokkaamaan itseään: rooliin, tilaan, tilanteeseen tai ottaakseen jotakin haluamaansa.
Pahinta olisi menettää markkina-arvonsa."

Huh, mikä helpotuksen tunne jälleen kerran hulvahtaa rintaan. Olen elänyt onnellisina aikoina! Peilinä se maailma, jossa eletään nuorta aikuisuutta juuri nyt.

Näen päivittäin kymmenittäin kloonattuja meikkikerrosten alle piiloutuneita nuoria naisia. Heistä suurin osa pukeutuu samalla tavoin. Peittämättä mitään. Laihoina kuin ongenkoukut. Mutkalle menneinä. Ympäröivän maailman vaatimuksesta. Tai sen, minkä media on heidän päähänsä vaatimuksiksi iskostanut.

Miten ihmeessä heillä jää aikaa huolehtia omasta kasvustaan... tutkia sitä, keitä he oikeasti ovat. Miettiä sitä, mikä elämässä on oikeasti tärkeää.

Ei minunkaan ikäpolveni ollut nuoruudessaan ulkonäkö/muotopaineita vailla, eikä kai mikään polvi ole ollut. Mutta kyllä kasvot ovat tällä vuosisadalla kireämmät nuoresta alkaen kuin silloin ennen.

Ja itsekullakin kasvunpaikkoja on jäänyt tänne viidenkympin toispuolellekin. Mutta tää on kai sitä vanhuutta, kun mennyt tuntuu niin kauniilta karjalalaiselta.

No en myönnä. Löytyy sille muitakin perusteita, miksi ennen oli paremmin, ainakin kotoisammin ja arvokkaammin kuin nykyään...

Taas punkee mielen päälle Fifty shades of Grey'n karmaiseva sanoma. Nuorille naisille ja miksei vanhemmillekin naisille. (Joiden uskottavaan imagoon mm. Briteissä kuuluu Fifty Shades kädessä julkisissa tiloissa, kuulemma.) Jotka haluavat pitää nuoruudestaan kiinni viimeiseen kasvojenkohotusmahdollisuuteen asti. Eli kun olet kiltti ja teet, mitä mies tahtoo, sinua (ehkä) rakastetaan omana itsenäsi In the end. Ehkä. Tai sitten ei. 

Se on kamalaakin kamalampi elämänohje. Ja vielä tunteiden kautta, sadomasokistisromanttisessa asussa syötetty ja siksi niin tehokas. Kaikessa kiihottavuudessaan pelottava. Pelottavuudessaan kiihottava.

Mihin päädyn tässä rönsyilevässä ajattelussani?

Minun sukupolveni, suhteellisen paljon lukevan sukupolven - juu, saa lukea että ilkuttujen keski-ikäisten kulttuuriakin ylläpitävien naisten - inhimillisemmän elämänasenteenkin myötä, myös toisenlaiset kirjat, toisenlaiset arvot ja toisenlaisen maailman tiedostaminen ja tunteminen saa huomiota.

Hyvähyvä Sofi Oksanen, joka, paradoksaalista kyllä ulkomuotopanssaristaan, ja sukupolvestaan huolimatta, kirjoittaa tärkeitä, rohkeita ja viisaita kirjoja. Ja osaa ne vielä markkinoida niin kuin ei kai kukaan tätä ennen tässä maassa. Saa aikaan valtavia ihmisten liikehdintöjä ympäri maata, ja maailmaakin. Käyttää loistavaa liikenaisälyään kirjallisuuden hyväksi. Hyvän asian.

Eläköön fiksut ajattelevat nuoret naiset! Ja vähän vanhemmatkin!

Pikkumaista kiitollisuutta

Viime kesän yksi huikeimmista hetkistä oli, kun sain kirjakaupalle postikortin. Siinä asiakas kiitti hyvästä palvelusta:

                           

"Tarjalle iso kiitos 

eräältä juhannusviikon

asiakkaalta, jolle myit

3 pokkaria

suosituksin.

Lämmintä kesän jatkoa.

t: Juho"

Siis joku tuntematon näkee niin paljon vaivaa kiittääkseen, että laittaa postikortin. Meinasin valahtaa polvilleni. Ja sydämen seutuvilla kilisteltiin monta päivää sen kunniaksi.

Yleensä vaivaa näkevät vain ne, joilla on valittamista. He laittavat viestiä sähköpostilla asiakaspalveluun. Siitä saadaan noottia ja joudutaan selittelemään, puolustautumaan. Asiakas on aina oikeassa. Silloinkin, kun hänen elämässään ei ole mikään hyvin.

Aiheita siihen riittää. Tusseissa, jotka ovat kuivahtaneet. Meissä myyjättärissä. Asiakkaan omassa pahassa olossa, joka kulkee mukana paikasta toiseen.

Kiittäjät, joita heitäkin on kiitettävästi, sanovat sen yleensä kaupasta lähtiessään. Ei pöllömpää! Vaikkei dokumenttia jääkään kuin omaan sydämen kirjanpitoon. Sellainen levittää hymyä entisestään. Ja saa minut palpattelemaan yhäti kerkeämmin.

Kissa kiitoksella elää, sanotaan. Olen sitten kissa. Elän mielelläni kiitoksilla. Olen opetellut ottamaan kiitoksia vastaan vähättelemättä niitä. "Oi, miten mukava kuulla!" naurahdan.

Välillä kerron kiitoksista kavereille. Kaikenlaisia katseita kohtaan. Niitä, jotka vilpittömästi iloitsevat, ja niitä kohteliaita. Kommentoijiakin on. Kaikenlaisia. Ja niitä, jotka vaikenevat. Se heille sallittakoon. Eihän sellainen intoilu itsestä ja onnistumisista ole mistään kotoisin, eipä ei.

Tykkään itsekin kiitellä. Hyvästä palvelusta. Ja sanon sen ääneen. Ja iloitsen siitä, kun kiitoksensaaja on mielissään. Hämmästyneenä tai ei.

Hyvän jakamisesta tulee hyvä mieli.

Nimi naista parantaa, parantaako nainen maailman?!

Kohtasin Kerttulan kirjan sivulla. Eikä se pelästyttänyt lainkaan. Riemastutti. Kun näin Kerttulassa paljon tuttua, kymiläisyyttä ja itseäni.

Kohtasin Tarja Leskisen facebookissa. Kaverin sivulla. Hui, kun miä pelästyin. En tuntenut kyseistä Tarja Leskistä. Enkä itseäni Tarja Leskisenä. Enkä se enää olekaan.

Olen ollut pian seitsemän vuotta Tarja Kerttula. Alusta alkaen nimeni kanssa sinut. Tarja Leskinen ei kuulosta minulta. Nimi näyttääkin oudolta. Korkeintaan Juicen entiseltä vaimolta. Joka en ole.

Yhtä lailla säikäyttää, kun näen omia kuviani menneiltä vuosikymmeniltä. Varsinkin blondikaudelta. Kuka toi oikein on? En tiedä, en tunne.

Milloin mennyt minäni muuttui fiktiiviseksi hahmoksi? Fiktioksi itselleni. Pitäisikö kirjoittaa muistelmat? Jotta muistaisin. Vielä kerran.

Olen kohdannut kirjojen sivuilla itseäni ennenkin. En ehken koskaan kokonaisena henkilöhahmona, mutta hänen puheissaan ja tekemisissään.

Ne ovat vaikuttavia hetkiä. Jotkut sellaiset kohtaamiset ovat saaneet minut jopa toimimaan. Kuten Pauline, Michael ja Alex Avioliiton lyhyessä oppimäärässä (Anne Tyler). Eroamaan.

Tai vain tunnistamaan puolia, palasia itsestäni. Kuten Eeva Kilven teksteissä tai Pirkko Saision. Tai Tiina Pystysen. Kuvissakin.

Tai pätkiä, tapahtumasarjoja elämästäni. Kuten Arno Kotron runoissa. Ilman sinun rakkauttasi.

Olen itsekäs. Itserakas. Kun haluan lukea itsestäni. Peilata kirjoissa itseäni. Oppia itsestäni. Oppia elämään itseni kanssa. Yhä vain onnellista elämää. TarjaKerttulan elämää.

Olenko vähemmän valveutunut, kun minua eivät kiinnosta ns. tärkeät kirjat? Kuten vaikka uusin Sofi Oksanen. Joka on ansiokas ja hyvä. Uskon sen. Tai Tervon Layla. Vai oliko se edes tärkeä kirja?

Elänkö sumussa, nätin napani ympärillä, toisista ja maailmasta välinpitämättömänä?

En. Ja en. Olen tietoinen maailmassa tapahtuneista ja edelleen tapahtuvista pahuuksista. Vääryyksistä. Epäoikeudenmukaisuuksista. Kauheuksista. Kaikkia yksityiskohtia en haluakaan kuulla. Muistan vieläkin sen inhon, jonka valtaan jouduin lukiessani viimeisiä sivuja Henning Mankellin Kennedyn aivoista. Olisin mieluummin ollut tietämättä.

Minulla on ajatuksia, käsityksiä ja mielipiteitä siitä, miten asioiden pitäisi olla. Ja mitä itsekunkin pitäisi tehdä, että sitä parempaa maailmaa kohti mentäisiin. Isommassa ja pienemmässä mittakaavassa. Tiedän paljon. Riittävästi.

En vain halua enää taistella tuulimyllyjä vastaan. Millään tasolla.

Siinä mielessä en enää usko ihmisiin. Siis että todetessaan jonkin epäkohdan, he lähtisivät joukolla sen puolesta puhumaan ja toimimaan. Niin ei tapahdu. Ei työpaikoilla, ei harrastusporukoissa, ei naapurustoissa, ei kaupungeissa, ei tässä maassa. Ei tässä kuussa eikä myöhemminkään.

Paitsi joskus, jossain minun mielestäni epäolennaisissa tai jopa vastenmielisissä hankkeissa. Kuten vaikkapa estämässä vammaisten tai maahanmuuttajien asuttamista naapurustoon. Sellaisia hävyttömyyksiä jotkut ajavat. Julkisesti.

Siinä mielessä uskon edelleenkin ihmiseen, että aina silloin tällöin joku lähtee muuttamaan itseään ja sitä kautta lähipiirinsä elämää. Heidän oma olemisensa muuttuu onnellisemmaksi ja paremmaksi, ilman että kukaan siitä kärsii. Päin vastoin. Muutaman muunkin elämä voi pareta. Tai saada evästystä, kannustusta omempaan, parempaan pyrkiessä. Mutta laajemmalle se ei kanna. Vain yksi ihminen kerrallaan voi lähteä sille tielle. Parantua.

Siitä muodostuu kuitenkin jonkinlainen joukko. Joukko omien elämiensä tommyhellstenejä ja tarjakerttuloita. Omaksi itsekseen tulleiden. Pienten ihmisten pieni joukko. Soluttautujien joukko. Tekemässä pientä hyvää. Itselleen ja ehkä himpun jollekulle toisellekin. Joskus.

Se riittää. Parannukseksi.

Panettelua ja epäolennaisuuksia

Luin Reidar Palmgrenin kirjan. Pidin siitä. Tänään eräs asiakas ei antanut Sudenmarjalle tilaisuutta, koska Palmgren on hänen mielestään ylimielinen, itsensä toisten yläpuolelle asettaja. Hmmm... Jos olisin kuullut tämän mielipiteen ennen lukemista, olisiko se vaikuttanut minun lukemiskokemukseeni? En ole suopea heille, jotka itseään ylentävät. Jäikö minulta jotain huomaamatta, kun en nähnyt moista virettä kirjassa ollenkaan? Olen kyllä päätellyt jotain Palmgrenista, kun hän Satu Silvon kanssa... ja silti luin kirjan välittämättä niistä panettelevista ajatuksista. Hmmm...

Useampi Veikko Huovisen ihailija ei osta Panu Rajalan hänestä kirjoittamaa 'Hirmuista humoristia'. Rajalan persoonan takia. Ei vaikka puolustelisin Rajalan erinomaisuutta elämäkertakirjailijana elämäkertafani Marjan arvioihin vedoten. Marjalta ei saa turhanpäiten kehuja.

Olen antanut monesti itsenikin vaikuttua jonkin kirjailijan tai muusikon tai näyttelijän henkilökohtaisuuksista. Siis hänen julkisista esiintymisistään saamistani käsityksistä. Ne käsitykset ovat värittäneet arvioitani jonkin heidän taiteellisen tuotoksensa hyvyydestä. Omakohtaiset, lyhyetkin live-kosketukset taiteilijaan ovat vaikuttaneet vieläkin voimakkaammin.

Lakkasin lukemasta ihailemani Tuulaliina Variksen kirjoja sen jälkeen, kun hän tylyili minulle, lyhyessä kohtaamisessa muinoin Savonlinnan Knut Possessa. Arvostan silti hänen lausuntojaan mm. Kirjailijaliiton puheenjohtajana ja sanomisiaan vaikkapa Voimalassa männäkeväänä. Ja ehkä luen vielä hänen kirjojaankin, jotkut niistä kun ovat lukemattomina hyllyssäni.

Anja Snellman käyttäytyi (siis kirjoitteli) minun mielestäni moukkamaisesti ja omahyväisesti muinoisessa Hesarin lukupiirissä. Hänenkin kirjojensa lukeminen lopahti siihen. En pysty edes työssäni esittelemään hänen kirjojaan. Myyn kyllä, jos joku haluaa oma-aloitteisesti ostaa. Sentään, heh.

Kun Claes Andersson oli kerran kukkakaupassa töykeä ja tahditon, en enää ole arvostanut häntä ihmisenä, ja kuuntelen hänen puheitaan rumin korvin. Runojaan rakastan edelleen. On ne vaan niin hyviä.

Ei mitään logiikkaa... ei suoraselkäisyyttä...

Martti Lindqvist-vainaa oli oikeassa, kun totesi, ettei koskaan pidä mennä tapaamaan idoliaan. Jos haluaa pitää hänet idolina jatkossakin.

Vaan sellaista se on. Inhimillistä. Suhtautuminen.

Kerttuloita kirjallisuudessa

Kohtasin Kerttulan. Vanhempi ylikonstaapeli Kerttulan. Reidar Palmgrenin uudessa Sudenmarja-romaanissa. Josta pidin. Enkä pelkästään Kerttulan takia.

Kerttula oli kovin tutunoloinen. Avoin, vilpitön, höpäjävä, hyväntahtoinen, ilmiselvästi kymiläissyntyinen mies. Teki työnsä hyvin ja halusi uskoa sen minkä näki. Pidin hänestä.

Sudenmarja on osoitus siitä, että Suomessa on hyviä kirjailijoita, hyvinhyviä. Palmgren kirjoittaa niin, että ensimmäiseltä sivulta lähtien tarinassa on kotonaan.

Reidar Palmgren on näyttelijä. Tarina on täynnä draamaa. Hän on myös ilmeinen luonnonystävä,  valveutunut kansalainen ja humanisti. Hän on saanut tähän tarinaan kaikkea tuota ja paljon muuta. Ilman että olisi ahdasta. Hänessähän on vähän toimittajaakin - männävuosien Kirjamaissa.

Luonto on tarinassa keskeisessä osassa. Se ei ole pelkästään tausta, jonka päälle tarina maalataan, vaan tavallaan toinen päähenkilöistä, puistotyöntekijä Tuulan lisäksi. Se elää, vastavuoroista elämää henkilöiden kanssa.

Ihailen Palmgrenin tapaa ottaa tarinan aikana kantaa monenlaisiin asioihin, sekä ihmisenkokoisiin eli erilaisuuteen, rakkauteen ja sen korvikkeisiin (mukaan lukien lemmikit) ja muihin ihmissuhteisiin kotona ja töissä, kulisseihin, kuolemaan ja väkivaltaan, että yhteiskunnallisiin kuten kunnallispolitiikkaan kaavoituksineen ja hallinnonalojen tehostamisineen, yrittäjyyteen, konsultti-ilmiöihin jne. Hän ottaa kantaa henkilöidensä tekojen ja pienten puheiden kautta. Ilman julistusta tai alleviivaamista.

Palmgren taitaa juonen kuljettamisen. Dramaattisia käänteitä tulee sopivin väliajoin. Kirjan 300 sivussa ei ole tyhjäkäyntiä. Teksti on niin vetävää, että kirjan lukee nopeasti. Siksikin, ettei meinaa malttaa odottaa, mitä tulee tapahtumaan. Vaikka kyseessä on tavallisten ihmisten tarina.

Mieleeni palautuvat keväällä luetut Annie Proulxin Wyoming-tarinat. Sudenmarjassa on jotain samaa. Tavallisen elämän hurjuutta. Tai tavallaan tavallisen elämän. Ei ihan niin hurjaa kuin... tai kyllä vaan. Kyllähän tässäkin äärimmäisyyksiin ylletään, ilman että käänteet tuntuisivat yhtään liioitelluilta. Kummallista kyllä.

En ihmettele, että Palmgrenia on veikkailtu Finlandia-kisaan. Miä kannatan kyseistä ehdokkuutta.

Onkohan se niin, että erityisen hyviä teoksia syntyy, kun kirjojen välissä on useampia vuosia. Niinkuin Palmgrenilla 3-4 vuotta. Ja Petri Tammisella yleensä pari.

Ja mikähän siinä on, että naiskirjailijat saavat aikaan kohua - kuten Katja Kettu ja Riikka Ala-Harja - mutta miehet niinkään ei. Hyvillä kirjoilla. Tai no, olihan Tervon Layla. Mutta Tervo on ilmiö muutenkin.

Ovatko Palmgrenin, Tammisen, Juha Seppälän ym. tavallisista ihmisistä kertovat kirjat jotenkin vähempiarvoisia. Ei minusta. Olen entistä enemmän näiden pienten tavallisten tarinoiden ystävä. Tavallisissa elämissä on tarpeeksi draamaa. Tällaisellekin dramaatikolle kuin miä. Tai ehkä juuri siksi, kun oma elämäkin tuntuu tavallisen dramaattiselta, näin läheltä seurattuna. En tarvitse enää suurta draamaa kirjoissa.

Palmgrenin draama on.

ps. Se toinen henkilöhahmo Kerttula oli tänä vuonna Jari Järvelän Cafe Inkeroisessa.

pps.  Sudenmarja (Paris quadrifolia)
Juuret ja marjat ovat myrkyllisiä, ja kuten usein muitakin myrkyllisiä kasveja, on tätäkin käytetty lääkkeenä. Marjojen mehulla on parannettu silmätulehduksia ja hinkuyskää, sitä on käytetty myös ulostusaineena ummetuksessa. Muita nimiä ovat karhunmarja, käärmeenmarja, madonmarja ja sianmarja. Kasvin kehittyminen kukkivaksi kestää 15 vuotta.

Käyttäytymiskukkasia vol. 1

Ympäröivä maailmani on täynnään alati mielenkiintoisia psykologisia ilmiöitä ihmisten käyttäytymisissä.

Kirjakaupalla vuorovaikutus- ja päätöksentekokuviot ovat tutkiskeltavissani jatkuvasti.

Jo lähestymisen ja tervehtimisen aikaansaama reaktio asiakkaassa kertoo minulle jotain. Jotkut ottavat palvelutarjouksen herkästi vastaan, toiset vakuuttavat selviävänsä itse. No, selviämistä en yleensä kyseenalaistakaan. Pahemmastakin selvitään. Mutta asioita voi tehdä helpommin tai vaikeammin, itsenäisemmin tai dialogissa jne. Up to u!

Kun osto/myyntitapahtuma etenee, on hauskaa seurata päätöksentekoa. Jollekulle kolme euroa maksavan onnittelukortin valitseminen kestää kymmeniä minuutteja, puoli tuntiakaan ei ole harvinaista. Toinen ostaa viidessä minuutissa lahjakirjat koko perheelle. Tarkemmin tietämättä etukäteen, mitä oli tulossa ostamaan.

Tuskallisimpia ovat ne lahjanostamisprosessit, joissa asiakas kuvittelee kykenevänsä tietämään lahjansaajan ajatukset, ostamaan saajalle varmasti mieluisen lahjan, kirjan, kortin tai muun. Takuuvarma lahja on melkein mahdottomuus. Lempikirjailijan kirjakin voi olla sillä kertaa pettymys.
Vieläkin kiintoisammaksi valinnanvaikeuksien syvimmät salat tulevat, kun pälkähästä päästävä lahjakorttikaan ei kelpaa. Vaikka kertoisin, että useimmat lahjakortillaan itselleen taatusti mieluisia tavaroita/kirjoja ostavat ovat tyytyväistä porukkaa.

Hämmästyn joka kerta myös niitä kummitätejä, jotka ostavat kummipojilleen rippilahjaksi tätimäisiä elämänviisauskirjasia. Joiden kansikuvassa hymyilee vaikkapa suloinen siili, ei se Kiroileva. Kelle lahja oikein onkaan ostettu?! Eräs rouva pokkanaan paljasti ostavansa sellaisen opuksen itsensä takia, sillä ei ole väliä, vaikkei poika sitä koskaan lukisikaan. Kummallista kummiutta.

Itsepäisesti omia käsityksiään lahjansaajan aivoituksista tuskaileva saa minutkin melkein ahdistumaan. Mutta jos lahjan valitsemisen haluaa olevan niin vaikeaa, kuten moni ääneen ähkii, se on jokaisen oma asia. Sitä minun on itselleni toisteltava. Helpotusta ei voi tarjota väkisin.

On myös heitä, jotka tulevat uusiin aatoksiin, kun heittelen erilaisia näkökulmia valintaprosessiin. Kirjalahja voi olla lahja kaksin verroin, kun se onkin joku uusi, yllättävä, jota lahjansaaja ei osaisi toivoakaan. Lahjansaaja voi löytää näin esim. uuden kirjailijan lempigenrestään. Sellainen ajattelutapa on pelittänyt joskus, minulle on jälkeenpäin kerrottu.

Uuden taktiikan omaksuminen toimii toisilla nopeammin, toisilla hitaammin. Eräs rouva lähti kanssani kassalle käsissään lahjakirja tädille, sellaisen kirjailijan kirja, jota täti on tottunut lukemaan. Ulospäinkin näkyneen vakavan pohdinnan päätteeksi hän palasi kassalta vaihtamaan kirjaa ihan uuteen mutta samantyyliseen kirjaan. Kehaisin ostajaa rohkeudesta ja toivoin hartaasti sekä mielessäni että ääneen, että lahja olisi mieluinen. Olin kuitenkin puheideni takana edelleen.

Toisenlaisiakin tapauksia on. Rouva pähki lahjakirjaa ystävättärelleen. Jokaisesta kirjasta löytyi jotain epäilyttävää, mahdollisesti osoittelevaa, liian rohkeaa, liian tavallista... Eitällaista-arvioiden lista tuntui päättymättömältä. Lopulta rouva valitsi suosittelemani Haahtelan Traumbachin. Siinä olisi lahjansaajan toiveita ajatelen psykologista näkökulmaa, kaunista kieltä ja kiintoisa tarina. Pari päivää myöhemmin rouva tuli vaihtamaan kirjan. Hän oli lukenut ammattilaiskriitikoiden moittivia arvioita. Ei halunnut antaa sellaista lahjaa. Esittelin hänelle lisää ja jätin hänet lopulta yksin valitsemisen suolle. Lopulta hän tuli kysymään minulta, voisiko Hämeen-Anttilan 'Tuhannen ja yön erotiikan' antaa lahjaksi. "Itse ainakin sellaisen haluaisin", hän totesi. "Mikäpä ettei, hyvä valinta varmaankin." Kassalla rouva vielä perusteli peruutustaan: "Luotan enemmän ammattilaisarvioijiin." Kun olin hänelle kertonut, että negatiiviset kritiikit olivat ammattilaisten, positiiviset minun ja tavallisten bloginpitäjien.
Mitä kaikkea tämä prosessi kertoikaan rouvasta itsestään?!  Lahjansaajasta tuskin mitään. Vaikka se oli valinnan pääkriteeri. Tai sen olisi pitänyt rouvan mielestä olla.

Laajemman tuotevalikoiman ääressä olen huomannut kaikenlaisia tekijöitä, jotka valintoihimme vaikuttavat.  Kortteja ym. valittaessa lempivärit ovat tietenkin yksi valintaperuste, kuva-aiheiden ja muiden lisäksi. Alepokkareita ostaessaan joku saattoi joutua valitsemaan monen mieluisen kirjan väliltä - kun piti ostaa ne kolme pokkaria 12€llä. Ei ollut yksi tai kaksi kertaa, kun valittujen pokkareiden kansien väritys mätsäsi ostajansa vaatetukseen. Kun ei osaa valita rationaalisesti, tiedostamattomat kriteerit saavat vallan. Saatoimme saada hilpeät naurut, kun asiakkaalle siitä mainitsin. Peruste se on salakavalakin sellainen. Eikä välttämättä huono.

- - -

Heh. Nythän miä sen hokasin! Olen käyttäytymistieteilijä, kasvatustieteiden maisteri pohjakoulutukseltani. Olen mennyt väittelemään vuosikausien ajan, etten oppinut yliopistoaikanani mitään, ammatillista.

Keskityin silloin rakastamiseen. Viivyin Jyväskylässä yleensä maanantaista keskiviikkoon ja sitten palasin elämääylläpitäviin puuhiin kotiin. Tai jos olin Jykylässä pitemmän putken, niin aika meni aatellessa, rakastani, päivät päätä käännellessä, kirjeluukun ja lennättimen suuntaan, viestejä ootellessa ja haaveksiessa.

Mutta taidankin olla käyttäytymissuuntautunut ihan läpikotaisin.

Ja kun luen tätä kirjoitusta, voin päätellä paljon itsestäni. Käyttäytymisestäni dialogissa. Käyttäytymisestäni asiantuntija-asemassa. Elämänasenteeni ilmenemisestä työkäyttäymisessäni. Ja...

-