Kirjoitan että luen

Se on nyt silviistee, että on ruvettava kirjoittamaan. Vaikka mitä. Edes.

Opetan toisille, että mistä tahansa voi kirjoittaa. Kirjoitan siis tästä lähtien:
" Luin pitkästä aikaa uudestaan Jaan Kaplinskin Titanicin. Se herättää joka lukukerralla ajatuksia. Olen ajat sitten lopettanut uutuuksien kiivaan jahtaamisen. Luen jatkuvasti ja aika usein uudelleen vanhoja suosikkejani." Minkä kirjoitti eräs MM facebookin Kirjallisuuden ystävät -sivulla.

Sattui mielensilmään ja ajatteluttamaan rupesi. Olen hyvin huono lukemaan sellaista, minkä olen joskus lukenut. Vaikka lukukokemus olisikin kirjaantunut merkittävien tai muuten vaan hyvien kirjojen listaan.

Syitä on. Ja miksipä ei olisi. Sisäisen puolustusasianajajan tekosyyt ovat loputtomat, vaikkakaan ei kovin pitävät. Alibien heikot kantimet näen päivittäin, jos lukijaitseäni suostun katsahtamaan.

Sekin syy, kun en meinaa saada luetuksi uusiakaan kiinnostavia. Olen lukusaamaton, vähälukuinen ollut aika monta vuotta.  Minkä aina surulla pistän merkille, kun katselen kirjahyllyjäni ja luen toisten lukuintoiluista facebooksivuilta tai selailen uutuuskirjaluetteloita. Tai inventoin kirjakaupan hyllyjä kuten viime viikonloppuna.

Sekin syy, kun uudelleenlukeminen pitää sisällään mahdollisuuden, ettei kyseinen kirja olekaan enää vaikuttava tai edes hyvinhyvä. Lukemisen hetkellä on merkitystä. Varsinkin kun lukee lukemisen vuoksi. Ja jälkeen jää phiilis ja ylistyssanat, joita en pysty sen tarkemmin perustelemaan. Analyysi vaatii minulta aina erityisponnistuksia, sillä teoreettinen lukemisosaamiseni on laiha. Olen kokijalukija.

Yhden poikkeuksen tein ja lukaisin viime vuoden puolella uudelleen Anja Snellmanin 'Rakkauden maanosat'. Juuri edellä esittämääni teoriaa testatakseni. Sain kirjan lahjaksi exältäni eromme jälkeen. Ja niinhän siinä kävi, että silloin kirjan saamistilanteeseen liittyneet merkitykset lie nostaneet kirjan arvoa. Vuoden 2005 kymppi vaihtui tämänhetkiseen kasiin. Syytä siinäkin, että snellmanilaiset rakkauden maanosat eivät ole olleet kartallani vaan jossain toisella planeetalla, melkein kymmenen vuotta.

Jos lukisin uudelleen, lukisin ihailemani Raija Siekkisen novelleja, Anita Brooknerin ja Knut Faldbakkenin romaaneja, ainakin, ehkä. Joitain klassikkoja, ehkä. Ehkä, ehkä en.

Mutta iloikseni olen päässyt kirjoihin käsiksi taas ja luen, uutta. Joka puolelta satelevien vinkkien pohjalta. Vaikka luettavakoreissa on täyttä, hain kirjastosta Lukuviikon kunniaksi lisääkin luettavaa.

Viime viikkoina olen lukenut Tommi Melenderin 'Kylmän sodan', Petri Tammisen 'Meriromaanin' ja Essi Kummun 'Lasteni tarinan' ja olen täysin selvillä siitä, miksi luen, miksi minun kannattaa lukea. Miksi rakastan lukemista kirjojen rakastamisen ohella. Varsinkin loistavaa suomalaista nykykirjallisuutta, ei sitä valtavirtaisinta.

Sen kunniaksi aloitin John Williamsin (ulkolaisen!)  vuonna 1965 (siitä on jo aikaa!) kirjoittaman ja nyt uudelleen julkaistun 'Stonerin' (tosi sukseen saavuttanutta!). Vaikuttaa vanhanaikaisen hyvältä. Uhmaan ja luen sen.

-

Helmet op. 20v

Hiuspehkoissaan hurjat hupakot,
himalaiset, humalaiset
hepsankeikat häärii

Helyt, helmet, hampaat heiluu
hipiöissä helinän häivä hehkuu,
hyrskää helmojen havina, höyry,
hävyistä henkii hurmion huuru

Höyheninen h-ääni häätää hädän,
hellittää hellyyttävän harmauden,
hihittävä, hohottava hiprakka hallitsee
h-hetki hipaisee, hilpaisee
hilpeästi, hallelujasti

Ha-hacapella!



(Omistettu ensi kesän KLONKille, jonka riveissä itsekin aikanaan helmeilin.)

Aina yllättävä Nobel-viisasten kerho

Harvoja ne vuodet, jolloin olen voinut heti hurrata uusinta Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajaa.

2013 Alice Munro. Olin lukenut ja tykännyt.
2012 Mo Yan. Never heard.
2011 Tomas Tranströmer. Lukenut pari runoa.
2010 Mario Vargas Llosa. Nimen tiesin, en ollut lukenut.
2009 Herta Muller. Tunsin, mutten ole lukenut vieläkään, vaikka meinannut.
2008 J-M. G. Le Clezio. Ohi.
2007 Doris Lessing. Lukemattomana hyllyssä.
2006 Orhan Pamuk. Tunnistin ja tunsin.
                                      2005 Harold Pinter. Näytelmiä nähnyt.

Usein he ovat olleet minulle tuntemattomuuksia, vaikka jokusen kirjan, harvinaisemmankin kirjailijan kynäilemän, olen lukenut. Suosikkini ennakkoveikatuista tai ihan omat ihanteeni eivät ole voittaneet koskaan. Jose Saramagosta, Wislawa Szymborskasta, Seamus Heaneysta ja Dario Fosta olen pitänyt, mutta vasta Nobel-voittovuosien jälkeen (paitsi Fo), enkä heidän kirjoihinsa ole voiton takia tutustunut vaan muuten.

Kun jälleen kerran Nobel-komitea yllätti, löysin hyllystäni Patrick Modianon 'Hämärien puotien kujan' (WSOY 1979). Luin esipuheen ja totesin luoville kirjoittajilleni, joille kirjaa vilautin, etten aio sitä lukea, ainakaan lähiaikoina. Oletin, ettei minua kiinnosta lukea mistään ihmisten silueteista ja varsinkaan saksalaismiehityksen aikaisesta Ranskasta. 

Jälleen kerran tulin toisiin ajatuksiin hetimiten. Luin eilen - voittajan julkistuspäivänä - näytteeksi pari sivua, sitten 50 sivua ennen nukkumaan menoa enkä voinut olla jatkamatta tänään ja luin loput yhdeltä istumalta. 

'Hämärien puotien kuja' on ensinnäkin hieno Jorma Kaparin suomennos ja todennäköisesti myös hyvin alunperinkin kirjoitettu. Teksti on helposti lukeutuvaa, sivut kääntyilevät kuin itsestään. Tarina on haikean kaunis, vaikka aihe on hämmentävä ja sinällään traaginen. Joel Haahtela, suosikkini, on Modianon sielunveli. Kerronnassa on samanlaista lakonista arvoituksellisuutta, viipyilevyyttä, levollista surumielisyyttä kuin Haahteloissa, tai Andre Makineissa. Niissä kuvataan ajallisesti suhteellisen lyhyt ajanjakso päähenkilön elämän jonkinlaisesta henkisestä käännekohdasta. Hyvin pienesti ja silti koko ihmisen kokoisena. Eroakin heillä on. Modianolla ei ole sellaisia huikeita lauseita, joita haluaa helliä aina uudelleen niinkuin kaikissa Haahtelan kirjoissa on.

Jos eteen sattuu toinenkin Modiano, luen sen. Suosittelen lämpimästi. Ja suon Modianolle palkinnon, vaikken voikaan ymmärtää palkinnon rahallista suuruusluokkaa. Vaikka toisaalta jos jääkiekkoilijoille maksetaan jatkuvasti miljoonia, niin olisi korkea aika ja sata hyvää syytä maksaa yhtä monille kirjailijoille samanlaisia summia. Niin tekisin jos olisin yksinvaltias miljardööri tai muu rahallisesti merkittävä vaikuttaja.

Mutta jännityksellä odotamme seuraavaa voittajaa Finlandian maaperällä.

Fakta ja fiktio panee sekaisin

Viikonloppu on mennyt (suunnittelematta) ihan saarikoskeksi, kirjallisesti, ei kirjaimellisesti. En siis ole juonut, en nai... enkä tullut neroksi. Mutta lukenut olen. 

Käteeni sattui Antero Viinikaisen 'Pentti Saarikosken toinen tuleminen', jonka olin alennushyllystä joskus Saarikosken takia ostanut. Kirjassa oli jotain veijarimaista, kuten takakannessa luvattiin, mutta jokin myös tökki.

Vaikka olen käynyt Fakta ja fiktio -kurssin minun oli vaikea suhtautua kirjan Saarikosken sanoihin suhteessa kirjailijaan. Vähän väliä kävi mielessä, onko Saarikoski todella sanonut (tai kirjoittanut) niin kuin kertoja väittää, kuinka paljon hän laittaa repliikkeihin omia luulojaan ja kuvitelmiaan. En osannut olla olematta kriittinen enkä toisaalta kriittinenkään, koska en tiedä kovin paljon yksityiskohtia Saarikosken elämästä. Mutta jotenkin sopimattomalla tavalla viisastelua suurin osa tarinasta.

En siis osannut olla hysteerinen lukija (Roland Barthesin luokittelun mukaan) ja antautua tarinan vietäväksi. Jos kertojaminä-arkeologin ja Saarikosken dialogi olisi kuulostanut aidolta eikä vain teoreettisilta lauseilta, olisinko silloin uskonut tarinaan riittävässä määrin? Jari Tervo on sanonut joskus, että lukija ja kirjailija aina tekevät romaanin suhteen sellaisen diilin.

Ihmettelen, miksi kustannustoimittaja ei ollut laittanut Viinikaista kirjoittamaan alkua uudelleen, sillä loppua kohden tarina parani. Ja asetelmahan on herkullinen eli olisin suonut kirjan olevan onnistuneempi.

Kesken lukemisen hain hyllystä Pekka Tarkan kirjoittaman Saarikoski -elämäkerran, muttei viitseliäisyyteni riitä faktojen tutkimiseen, katselin vain kuvat, että tarinassa vilahtelevat sivuhenkilöt saivat kasvot. En malttanut antaa heidän olla kasvottomia, koska hekin esiintyivät omilla nimillään. Hämmennykseeni tämä ei paljoa auttanut.

Eniten minua hämäsivät vielä elossaolevat henkilöt kuten Saarikosken ex-vaimo Tuula-Liina Varis. Miltä hänestä mahtoi tuntua - jos ja kun hän tämän kirjan luki - jotkut ei välttämättä niin ilahduttavat fiktiiviset kohtaukset. Minua ainakin olisi tympinyt joutua lähes seksuaalisen häirinnän kohteeksi. Tuohon tarinan kohtaan liittyi myös arkeologin masturbointikuvaus, joka kuvotti minua, vaikken olekaan allerginen erotiikalle, seksille tai itsetyydytykselle, kirjoissakaan. Siinä oli jotain outoa, kun liitin sen kannen sivuliepeessä olevan kirjailijan kuvaan, joka ei kylläkään vastaa ulkonäöltään eikä muutenkaan kertojaminää eikä lie mikään alter ego. Kai.

Innostuin Saarikoskesta kuitenkin niin, että luin lisäksi runoja Tiarnia -sarjasta, lehteilin hyllyssäni olevia muita hänen kirjojaan, ja ensimmäisten sivujen mukaansatempaavuuden takia jatkoin saarikoskeilua elämänkirja, työ- ja päiväkirja 'Asiaa tai ei'n parissa. Sillä miehellä oli sana hallussa, genressä jos toisessakin.

Tuli mieleeni myös lukea ne Tuula-Liina Variksen kirjat, jotka minulla on lukematta, niin kuin 'Toshiko Mifunen tiikeri'. 'Kilpikonna ja olkimarsalkkaa' en varmaankaan lue uusiksi, vaikka se saattaisi valaista asioita. Niin tavoitteelliseksi lukijaksi minusta ei ole.

Ja jotta menisin ihan ymmälleni faktan ja fiktion suhteesta, lukaisin myös suosikkini Thomas Bernhardin omaelämäkerrallisen 'Palkintopuhetta'. Hänen tajunnanvirtansa on helppoa luettavaa ja ajatuksia herättävää. Vaikkei tämä hänen viimeiseksi jäänyt ole hänen parhaintaan. Sen luettuani mietin, miten paljon siinä kirjassa oli totta. Hän kertoo, millaisia palkintoja hänelle on myönnetty ja miten hän oli niihin suhtautunut. Kriittisesti, vihamielisestikin ja liioitellen kyllä, sehän hänen tarvamerkkinsä on. Oman kokemukseni ja myös Tommi Melenderin loistavan kirjallisuusesseeteoksen 'Yhden hengen orgiat' mukaan. Mutta mikä on totta ja mikä ei. Tarvitseeko tietää?! Ilman edellistä Viinikaislukukokemusta tuskin olisin kiinnittänyt mitään huomiota puheenvuoron totuusarvoihin. Olen Bernhard-fani ja nautin. Antaudun ja ihailen sanojen ja ajatusten sujuvuutta, ja uskon kaiken. Sellainen diili meillä.

Fakta ja fiktio, siinäpä se.  Suhteellista jos mikä.

-

Käytännön eskapismia

Facebookiin kirjoittaessani saan aina tietää, mitä minulle kuuluu. Tänään kirjoitin mm.

"Mulla on kans menossa despressioharjoitukset. Vaikken vielä masentunut uskalla olla, enkä halua. Mutta vastaisuuden varalle. Eskapismi on toivottavasti sopiva harjoitus. Käytännön eskapismi."

-
Kuten kirjassa "Kehon salattu kieli" minulle osoitetaan oireeni siellä täälla kropassani, kertovat, että haluan paeta, kun en tiedä, mitä pitäisi valita, mitä ratkaisuja tehdä. Olen tunnistanut oireyhtymän jo jonkun aikaa, mutta juuri nyt pakoaikomus on akuutissa vaiheessa.

Olen eskapismihurmoksessa.

Välttelen väkijoukkoja - vaikka se ei olekaan mitään uutta. (Pienistä väkijoukoista pidän, sopivissa määrin.) En osallistunut edes Taiteiden yöhön, vaikka jonkin sortin kultturellikko olen olevinani. Enkä kuljeksi kaduilla, mikä on ollut halpa huvini jo vuosikausia. Koskaanhan ei tiedä, kuka (tai mikä) tulee vastaan. Joskus kohtaa oman itsensä ja ihmettelee.

Eskapismin keinot ovat monet. Muutakin kuin pakeneminen omaan kotoon. Silloin kun raha yms. käytännön esteet eivät salli yksinäisen tunturin huipulle, merelliselle kallioluodolle tai Thessalonikin miljoonien tuntemattomien keskelle lähtemistä.

Omassa kodossakin voi paeta. Pakopaikkoja on. Pakopaikkoja, joissa tuskittelu ja ilahdus sopuilevat.                                                                                                                                                                                         

Pakeneminen lukemiseen on varhaimmin oppimani. Nyt luen monta kirjaa yhtä aikaa. Helppoja vaikeita kirjallisuusesseitä. Joiden kanssa käyn älyllisiä (?) keskusteluja hiljaa mielessäni. Tommi Melender on tässä suhteessa noussut listoilleni. Vakavasti.

Proosallisempaa pakoa varten hyllystäni valikoituu monenlaista, mutta nyt sellaisia kirjoja, joiden riveillä silmäni liukuu vastustamattomalla keveydellä, ilman että jotain sanaa jää jankkaamaan tai että sanojen virta katkeaa tiheisiin oksistoihin tai monttuihin. Eteenpäin eteenpäin! Vaikka katsoisikin taakse kuten Katri Lipsonin 'Kosmonautin' mukana. Siellä takana on kaikki se, mikä on edessä ja varsinkin tässä ja nyt.

Katselen itsemurhaisia filmejä. Kuinka ollakaan, netti-Areena sattuu tarjoilemaan aihetta ylen määrin. Kun omassa elämässä loput ja alut seuraavat toisiaan. Päättymättömänä sarjana niin kauan kuin elän, tiedän, mutta nyt taas akuutisti. Elämä tarjoaa peilejä, kun suostuu katsomaan niitä suoraan silmiin.

Ja tuttuihin turvallisiin elokuviin ja sarjoihin kuluu hyvinkin tovi jos toinenkin. Notting Hillin rakastavaiset ja rikoksia ratkovat komisariolewisit edustavat pysyvyyttä, johon voi paeta siihen saakka, kunnes löytää uuden suunnan, tuntemattoman, joka turvallisessa turvattomuudessaan minua pakopaikkana kiehtoo.

Hiljaisuuttani rikkoo ukulele. Tai sekin on tavallaan hiljaisuutta. Soitan 'Suzannea' kerta toisensa jälkeen. Pakenen laulun sanojen syvyyksiin ja sointujen harmonioihin. Sormenpäät kovettuvat toistojen myötä. Siitäkin voisin kirjoittaa...

Kirjoittaminen on ihana tapa paeta. Siitä on tullut rakas kilpakumppani lukemisen kanssa. Eikä ajankulua huomaa. Sanoja riittää niin kauan kuin jaksaa sormiaan liikuttaa. Lohdullinen pakopaikka. Niistä matkoista seuraa monta hyvää. Pakenevien silmien nähdä.

Ja taustalla kohisevat somehumina ja mediamyrskyt.

Eihän maailma ole totta, eihän?!

Niin. Kaikessa tässä itsekeskeisessä navan ympäri pyörivässä elossani on minussa globaalimpaakin huolta. Eskaappiset ajatukseni koskettavat myös valtakuntamme ja koko maailmankin tilaa. Sitäkin tekee mieleni paeta. Idealisti, utopisti, humanisti minussa elää. Sekin olisi oiva paikka eskapiseerata itseäni. Maailmaa syleilevät ratkeamattomat ikuisuuskysymykset.

Miten mieluusti vastuuta omasta elämästäni pakenisin. Onneksi en voi sellaisella taakalla raskauttaa ketään. Mihin pakenen pakenemisen mahdottomuutta?


Voihan eskapismi!

-

(Kuvantekijät ovat ylhäältä alas Tiina Korkealehto, Tuija Matela ja Tapani Ahtonen. Joilta en ole lupia kysellyt, minä, elämää pakeneva narratiivi. )


                                                                                                                                    

Taito lukea

Tänään on kansainvälinen lukutaitopäivä. Onneksi olkoon kaikille lukutaitoisille!

Olen viettänyt vähälukuista vuotta. Kirjahyllyn ohi kulkiessani (monituisia kertoja päivässä) katseeni osuu teoksiin,  

1) jotka ehdottomasti pitää lukea
2) jotka haluaisin lukea, ehkä jo heti seuraavaksi
3) olisipa kiinnostavaa lukea, onneksi olen tuonkin hankkinut

4) miksi en tuotakaan ole lukenut vielä...

Mitä hitsinpitsiä oikein vetkuttelen!

Viime viikonloppuna aloitin lukemisen ryhtiliikkeen. Päätin levitellä kirjoja eri puolille huushollia, että aina kun istahdan, edessäni on keskeneräinen kirja. Ja keskeneräiset kirjathan on saatava luetuksi.

Sisäiselle ahnehtijalleni uskollisena liioittelen. Ruokin sisäistä lukijaani viidessä eri kategoriassa, joista esimerkkinä nyt lukusessa oleva teos:

1) haastetta älykölleni: Melender/ Yhden hengen orgiat
2) tarinanrakastajalleni, sille perinteiselle lukijalleni: Bennett/ Epätavallinen lukija
3) ammatilliselle minälleni ja itsensäkehittäjälleni: Segal/ Kehosi salattu kieli
4) runoilijalleni: Parland/ Hamlet sanoi sen paremmin  

5) huumorihakuiselle sanaleikkijälleni: Alivaltiosihteeri/ Virallisuus on aseeni

Näitä luen siis päivittäin. Joka kategoriaan valitsen seuraajan, kunhan edellinen on loppuunluettu.

Lukutaitoaan ei kannata heittää hukkaan. Lukeminen avartaa, viihdyttää, lohduttaa, ihmetyttää, ihailuttaa. Kirjoista voi keskustella, väitellä, olla eri mieltä ja samaa, jakaa yhteistä iloa. Nauttia sanoista, tarinoista, viisauksista ja avarammasta maailmasta.

Kiitos kirjailijoille ja kustantajille kirjojen kirjosta!

Lukekaa, hyvät ihmiset, lukekaa hyvin voidaksenne! Kirjojen rakastaminen kannattaa aina.

-

Ei toosaa nurkassa

Neljättä vuotta olen elänyt ilman televisiota, teeveetä, telkkua, telvisiä, toosaa. Sitä aika ajoin käydään ihmettelemässä, onko tuo tottakaan. On.

Katson kyllä joitain sarjoja netistä, ja joskus vähän kulttuuriakin, mutta siellä ne ohjelmat odottavat minulle sopivia hetkiä. Ja vaikkei siellä ole kaikkea, niin olen oppinut tulemaan toimeen ilman niitä tärkeiksi luulemiani. Kaikkea ei ehtisi tai viitsisi kuitenkaan. Unohdan ja unohdan senkin, että olen unohtanut.

Jostain syystä olen muutaman kerran napsauttanut netti-Areenasta kohtaa 'Suorat' ja sattunut uutisten kohdalle.

On ollut todella outoa katsella niitä. Huomaan, etten meinaa saada kuunnelluksi, mitä siellä kerrotaan. Seisovat siellä nykyään ja syystä siitä katselen tämänkylänPekan siskon vaatetusta, mietin mitä kuuluu Matti Röngälle - kun tiedän hänellä olevan muutakin elämää kuin uutistenlukijan ja dekkarikirjailijan, näinhän sen erään kerran tv-ohjelmassa.

Siitä, mitä pystyn kuulemaan, olen kyllä mieleni niin pahoittanut. Kyllä en kiinnostu yhtään. Enkä kuvittele- vaikka eräskin Pirkko niin väitti - että olisin parempi ihminen, jos olisin selvillä siitä, missä nyt Palestiinassa mennään (kaikkien näiden vuosikymmenten sotimisen jälkeen) tai missä Putin on käynyt tai mitä tyhjää Stubb kimittää tai onko huomenna pouta.

Ainoa asia, mikä niissä kiinnostaa, ovat herrasmiesuutistenlukijat ja heidän levollisuutensa kaikkien huonojen uutisen keskellä. Onneksi jotain pysyvää on, vaikkei Lindin Arvia enää näekään, tuota kaikkien uutistenlukijoiden isää, äitiä ja kumminkaimaa. Oi aikoja, jolloin Kauko Saarentaus loi mustavalkoista, mutta ah! niin turvallista tunnelmaa joka kotiin! Silloin oli paremmin. Ja toden totta, olen hyvinkin sitä mieltä. Huolimatta Valtaojan Eskon näkökulmasta.

Minä masennun päivittäin maailmantilasta. Se nimittäin tunkee väkisin minunkin elämääni kavereiden facebook-päivityksien myötä:

Metsäteollisuus uhoaa: työajan pidennys tupon ehtona
Ahneus on suomalaiselle anteliaisuutta tyypillisempää
Professorien aika tuhrautuu sihteeritöihin – tutkimus kärsii
Cheekin vihaaminen voi sairastuttaa
Irtisanottu psykologi masennuslääkkeistä: "Jos ne olisivat tehokkaita, ihmiset paranisivat"
Alexander Stubb menetti kärkisijansa Twitterissä
Ukrainan lentoturma johtui mustavalkoisista periaatteista

-

Olen tietenkin huolissani omasta tilanteestanikin, sillä en ole muuta kuin rva Oma Napander minäkään, mutta tuhatkertaisesti enemmän olen hädissäni Suomen ja maailman tilanteesta. Minä jotenkin tästä selviän, mutta Suomesta en ole niinkään varma, saatikka maailmasta. Tuhon enteet ovat tässä ja nyt. Tämä ei ole kestävää kehitystä, ei millään elämän alueella. Ja kaikki mennä tohottavat eteenpäin kuin ne kuuluisat, jo unohtuneet päättömät kanat, jotka eivät todellakaan ole sukupuuttoon kuolleet. Pelkästä Hölmölästä ei voi enää puhua. Siinä maailmassa oli vielä levollisuutta ja typeryys vaatimatonta. 

Muuta parannusta en näe kuin että paikalliset ja ihmisenkokoiset MaaritKorhoset lisääntyvät ja tekevät omissa lähimaailmoissaan radikaaleja uudistuksia yleisen hyvän nimissä. Välittämättä hullun maineesta, kateellisten panettelusta, älyllisesti ja toimissaan laiskojen vastustuksesta.

Hymistelemällä ja kulisseissa hiiviskelemällä emme tätä maailmaa pelasta, edes ikkunastamme näkyvää osaa siitä. Ystävällisesti mutta päättäväisesti voi kuitenkin tehdä jotain edes sinne päin, mitä turkulainen opettaja Maarit Korhonen uskaltautui tekemään:

Opettaja määräsi pulpetit pois luokasta, toi tilalle sohvat ja haluaa räjäyttää opetussuunnitelman

Mitä sinun pitäisi räjäyttää? Ja minun??? Että maailma voisi paremmin. Vaikka sitten tulevien polvien tähden, jos meille ei enää mitään voida.


-

Kertausta ja kiertoja

Aion astua uudelle tielle, taas. Siksi kai menin lukemaan vuodentakaisia kirjoituksiani. Oo de lally soikoon! Mikään ei ole muuttunut vuoden aikana.

Edesmennyt kummatätini kehotti minua pitämään 10 vuoden päiväkirjaa, jotta näkisin, kuinka elämä kulkee tietyn kierron mukaan. Samoihin aikoihin vuodesta tapahtuu samanlaisia asioita, eikä hän tarkoittanut sienien keräämistä tai lomien aloittamista.

Totta se näyttää olevan. Viime vuonna näihin aikoihin mietin turvallisuushakuisuutta ja sen ilmenemistä esim. syömisissä. Syön taas makkarakastiketta ja perunaa, vaniljajäätelöä, ja joisin kotonatehtyä viinimarjamehua jos voisin.

Ja kertausta on sekin, että tuntemattomaan hyppääminen pyörii mielessä päivittäin. Monta kertaa päivässä. Yrittämään ryhtymisen ensimmäinen vuosi ei ole maailmantalouden tai edes Suomen talouden tilan huomioonottaen ollut viisautta. Se oli vain minulle sopivin ajankohta. Olin riittävän varma, vahva ja ajankohta tarjoutui kuin itsestään. 

Mitään en silti kadu. Päinvastoin. Vuosi yrittäjänä on ollut työurani mieluisin. Yhtään vastahankaista työtä ei ole tullut tarjolle, ja monesti olen saanut todeta, että "voiko työnteko olla näin ihanaa!!!".

Ala on silti vaikeuksissa - tai mikä ala ei nyt olisi. Isoistakin koulutusfirmoista ihmisiä laitetaan pois enemmän tai vähemmän lempeästi. Kynämatkat sinnittelevät pienesti, toistaiseksi.

Parin viikon takainen oivallukseni oli, ettei maailma muutu, vaikka kuinka tahtoisin. Tai se muuttuu vain lähimmässä lähipiirissä sen minkä on muuttuakseen, jos on. Minun on siis, omia oppejani noudattaen, muutettava omia ajatuksiani. Sitä olen tehnyt viime viikot.

Se on viisas, joka nöyrästi myötäilee todellisuutta, tekee yhteistyötä väistämättömän kanssa. Kun ymmärtää olla vaatimatta, alkaa helpottaa.

Mietin erilaisia vaihtoehtoja, mitä voin tehdä. Ollut silmät auki ja mieletön. Katsellut kauemmas ja kummallisempiin suuntiin kuin uskoisinkaan. Hiljentänyt järjen ääntä muistutellen mieliin Ilkka-Juhani Takalo-Eskolan (filosofitaiteilija) teesin, että järki on vain yksi tunne. Järjen kanssa ajatuksillani ei ole mitään tekemistä. Tommy Hellstenin sanoin:

Liian suuri luottamus järkeen ja ajatteluun salpaa intuition. Ei synny uutta. Tulevaisuus on vain lisää menneisyyttä.

Järki on ollut monesti haitaksi, tälläkin hetkellä se on. Suunnitelmani ovat järjettömiä. Kukaan tervejärkinen ei ajattele näin. Olen levollinen ja luottavainen asioiden järjestymiseen. Kaiken järjen mukaan minun pitäisi olla epävarma, ahdistunut, epätoivoinen, hädissäni sen suhteen, miten aion taloudellisesti selvitä ja elättää itseni jatkossa. Mutta annan elämän kantaa minua.

Eikä se ole ainoa asia, jossa tämänhetkisessä elämässäni järjellä ei ole sanan sijaa. Tavanomaisella järjellä siis, maijameikäläisten järjellä. Minun järjelläni, jonka siis myönnän tunteeksi, on tärkeä paikka sydämessäni. Mitä sydän sanoo, se ei ole ihan yksiselitteistä, mutta kuuntelen sen selityksiä silti. Ja yritän ymmärtää sitä ja ottaa opikseni.

Kaksi ystävää, toisistaan tietämättä, on paiskannut (jälleen kerran) silmilleni väitteen, että olen heidän tuntemistaan ihmisistä armottomin, säälimättömin itseäni kohtaan. Huh. Hurjaa mutta helpottavaa. Josko minun pitäisi elämäni harjoituskirjasta avata jälleen kerran kohta 'Opettele olemaan itseäsi kohtaan armollinen'. Aion ottaa käsittelyyn Ruediger Schachen opit. Avaan kohta summanmutikassa jonkun sivun yhdestä hänen kirjastaan ja tiedän jo, että siinä se lukee. Minulla on jokin asia vieläkin oppimatta. Learn your lesson, woman!

Enempiä ajattelematta oleminen. On se silti kova paikka minulle, joka työkseni ohjaan ihmisiä käyttämään ajatusten voimaa. Minulla se vaan menee aina välillä liiallisuuksiin. Ajatteleminen. Silti olen päättänyt olla siinä itselleni armollinen. Ilman ajattelevaisuutta en olisi minä. Itsenilainen haluan olla.

Julia Cameron, sapatin aikainen guruni, sanoi juuri, että odottamaton on aina lähellämme. Siihen uskon, ja maailmankaikkeuteen. Niin käy kuin on hyvä. Kuoppia, rotkojakin on matkalla, mutta aikaakin on, asioiden tapahtua.

Turvakirja

"Yhtäkkiä illalla ikkunan ääressä huomaa hämärän, on sytytettävä pöytälamppu nähdäkseen tarkasti. Keväästä on vain hetkinen olen siitä varma, sillä vasta eilen oli se ilta, jolloin aurinko puski voimalla harsoisen pilviverhon takaa, eikö ollutkin. Kesä tuli väkisin ja sen säteet toivat näkyviin kaikki ne haaveet, jotka olivat jääneet talven mittaan toteutumatta. Kesällä ei haaveilla, otetaan vain vastaan se mille talvi on tehnyt tilaa ja kituliaina lepohetkinä, kun Suomi on pysähdyksissä, mekin pysähdymme, kauhusta kankeina että kaikki on jo ohi, viimeistään juhannusaattoyönä. On pinnisteltävä kuullakseen toivon ääni, lempeä pohjasävel, joka lupaa ainakin yhden haaveen seuraavan talven varalle, ettei kokonaan kuihdu pois, elämättä..."

Että sellainen harjoituksen tynkä, haahteloissani kun olen, heh.
- - -

Toissailta oli se ilta. Kun sytytin lampun enkä tahtonut uskoa, että syksy oli vaivihkaa asettunut mielen oikeaan ylälaitaan. Määräämään käytettävän ajan määrän. Itkin peiton alle, pato laski vetensä minun silmäkulmistani. Oli mentävä kirjahyllylle. Rakkaat JoelHaahtelani pinosin yöpöydälle. Menin uudelleen lämpimään suojaan. Vain kannattelevat kädet ja vastaanottamaan valmiit kasvot jäivät ilmavirran armoille.

Olen jokaisessa hänen sanassaan kotonani, turvassa. Luin alleviivaamiani lauseita 'Lumipäiväkirjasta'. Rauhoituin. Sitten avasin 'Elenan', joka oli jäänyt lukematta.

Jo ensimmäinen sivu kotoutti minut ja tiesin saavani vaillaolooni täytettä. "Olen joskus taipuvainen liialliseen lopullisuuteen", JoelHaahtela sanoitti minua. En olisi tarvinnut enempää, mutta halusin. "Kun ostaa vanhan kellon, tietää ajan kuluvan. Muuten voisi luulla, että kaikki jatkuu ikuisesti." Lempeitä sanoja, lauseiden suloutta, ajatusten herkeämätöntä kauneutta, surumielistä hetkien ja viipyvän ajan lohduttavaa virtaa. "Aina on ihmisiä, jotka ovat elämässään kahden vaiheilla, valmiina lähtemään tai jäämään."  Luottamusta elämän ainutlaatuiseen pyhyyteen.

Luin kirjan puoleen yöhön mennessä. Suljin kirjan, lampun ja silmäni. Nukahdin pimeään, joka ei pelota. "Hän sanoo, että kaikkialla vallitsee keskeneräisyys ja se on ajan kulumista. Kaikki ajatukset ovat keskeneräisiä ja se mikä on keskeneräistä on elävää." 

Lapsesta asti olen paennut kirjojen turvaan ja toivoon. Nytkin pelon ja epätoivon hetkinä syön itseni tukevaan olotilaan lusikoimalla jääkaapista kylmää kaalilaatikkoa - sitä äidin tekemän makuista - ja Marie-keksejä teen kera. Ja luen. Jotain tarkasti valittua lohdutusta tai luottaen sattuman kädenojennukseen, että avaan juuri sen kirjan, vuosikymmeniäkin hyllyssä odotelleen, joka minun on juuri nyt tarkoitus lukea.

"Tällaisenä yönä on turha nukkua. On mahdoton suojautua menneeltä kun edessä ovat kaikki pettymykset ja halut, täyttymys ja ilo ja se ainainen kaiherrus, että jotain puuttuu tai katoaa, jokin  osa, jopa kaikkein onnellisimpina hetkinä tai ehkä juuri silloin erityisesti, kun luulee olevansa kaikelta suojassa, eikä haluaisi minkään muuttuvan, ne lyhyet hetket, jotka kohottavat elämän sen itsensä yläpuolelle ja saavat meidät tuntemaan itsemme eläviksi ja silti samaan aikaan selittämättömällä tavalla lohduttomiksi. Ja kun heikko valonkajo tulee sarastuksen myötä huoneeseen, avaan silmäni ja katson kuinka valo hitaasti siirtyy ikkunalaudalla ja tekee kaikesta jotenkin läpikuultavaa ja ulottumatonta.Tuijotan ulos puutarhaan ja ikkunalasissa kimmeltää pisaroita ja pian on jo niin valoisaa, että kaikki lehdet muuttuvat keltaisiksi ja rehevöityneet pensaat näyttävät syttyvän palamaan ja ehkä koko kaupunki ympärilläni on tulessa tai ehkä se vain on mieleni, joka palaa, minun kiitävät ajatukseni, niin, turha luulo, etteivät ajatukset vanhana kiitäisi, päinvastoin, silloin ne vasta kiitävätkin ja hakevat lopullisen muotonsa niin kuin suurten säveltäjien sinfoniat."

Kirjoittaa Joel. Mutta minä nukun. Sekin on tuttu tapa paeta päivää, joka paistaa vääriin kohtiin ja pilviä, jotka luovat varjoa sinne, missä sitä ei haluaisi nähdä.


ps. Haahtelan blogissa vallitsee rauha, vaikka kaikki on epävarmaa, ja mikä lie tottakaan...

Aamuhaaste omin päin

Tosi Satu lähetti aamuhaasteen, jonka oli lähettänyt Runotalon Sari:

"5 kuvaa aamuhetkistä pienillä kommenteilla tai kenties lauleskellen."

'TILOJA / AVARUUKSIA' 24.08.2014 klo 11 

Kansi : 'Sivuääniä'

Sivu 1 : 'Saat toivoa kolmasti'

Sivu 2 : 'Kirkas, hämärä, kirkas'

Sivu 3 : 'Kohti'

Takakansi: 'Nurinkurin'

 .

ps. Jos tunnistat kirjailijat, saat palkinnoksi palkita itsesi mitä ilahduttavimmin. Ole hyvä, itsellesi!