Fakta ja fiktio panee sekaisin

Viikonloppu on mennyt (suunnittelematta) ihan saarikoskeksi, kirjallisesti, ei kirjaimellisesti. En siis ole juonut, en nai... enkä tullut neroksi. Mutta lukenut olen. 

Käteeni sattui Antero Viinikaisen 'Pentti Saarikosken toinen tuleminen', jonka olin alennushyllystä joskus Saarikosken takia ostanut. Kirjassa oli jotain veijarimaista, kuten takakannessa luvattiin, mutta jokin myös tökki.

Vaikka olen käynyt Fakta ja fiktio -kurssin minun oli vaikea suhtautua kirjan Saarikosken sanoihin suhteessa kirjailijaan. Vähän väliä kävi mielessä, onko Saarikoski todella sanonut (tai kirjoittanut) niin kuin kertoja väittää, kuinka paljon hän laittaa repliikkeihin omia luulojaan ja kuvitelmiaan. En osannut olla olematta kriittinen enkä toisaalta kriittinenkään, koska en tiedä kovin paljon yksityiskohtia Saarikosken elämästä. Mutta jotenkin sopimattomalla tavalla viisastelua suurin osa tarinasta.

En siis osannut olla hysteerinen lukija (Roland Barthesin luokittelun mukaan) ja antautua tarinan vietäväksi. Jos kertojaminä-arkeologin ja Saarikosken dialogi olisi kuulostanut aidolta eikä vain teoreettisilta lauseilta, olisinko silloin uskonut tarinaan riittävässä määrin? Jari Tervo on sanonut joskus, että lukija ja kirjailija aina tekevät romaanin suhteen sellaisen diilin.

Ihmettelen, miksi kustannustoimittaja ei ollut laittanut Viinikaista kirjoittamaan alkua uudelleen, sillä loppua kohden tarina parani. Ja asetelmahan on herkullinen eli olisin suonut kirjan olevan onnistuneempi.

Kesken lukemisen hain hyllystä Pekka Tarkan kirjoittaman Saarikoski -elämäkerran, muttei viitseliäisyyteni riitä faktojen tutkimiseen, katselin vain kuvat, että tarinassa vilahtelevat sivuhenkilöt saivat kasvot. En malttanut antaa heidän olla kasvottomia, koska hekin esiintyivät omilla nimillään. Hämmennykseeni tämä ei paljoa auttanut.

Eniten minua hämäsivät vielä elossaolevat henkilöt kuten Saarikosken ex-vaimo Tuula-Liina Varis. Miltä hänestä mahtoi tuntua - jos ja kun hän tämän kirjan luki - jotkut ei välttämättä niin ilahduttavat fiktiiviset kohtaukset. Minua ainakin olisi tympinyt joutua lähes seksuaalisen häirinnän kohteeksi. Tuohon tarinan kohtaan liittyi myös arkeologin masturbointikuvaus, joka kuvotti minua, vaikken olekaan allerginen erotiikalle, seksille tai itsetyydytykselle, kirjoissakaan. Siinä oli jotain outoa, kun liitin sen kannen sivuliepeessä olevan kirjailijan kuvaan, joka ei kylläkään vastaa ulkonäöltään eikä muutenkaan kertojaminää eikä lie mikään alter ego. Kai.

Innostuin Saarikoskesta kuitenkin niin, että luin lisäksi runoja Tiarnia -sarjasta, lehteilin hyllyssäni olevia muita hänen kirjojaan, ja ensimmäisten sivujen mukaansatempaavuuden takia jatkoin saarikoskeilua elämänkirja, työ- ja päiväkirja 'Asiaa tai ei'n parissa. Sillä miehellä oli sana hallussa, genressä jos toisessakin.

Tuli mieleeni myös lukea ne Tuula-Liina Variksen kirjat, jotka minulla on lukematta, niin kuin 'Toshiko Mifunen tiikeri'. 'Kilpikonna ja olkimarsalkkaa' en varmaankaan lue uusiksi, vaikka se saattaisi valaista asioita. Niin tavoitteelliseksi lukijaksi minusta ei ole.

Ja jotta menisin ihan ymmälleni faktan ja fiktion suhteesta, lukaisin myös suosikkini Thomas Bernhardin omaelämäkerrallisen 'Palkintopuhetta'. Hänen tajunnanvirtansa on helppoa luettavaa ja ajatuksia herättävää. Vaikkei tämä hänen viimeiseksi jäänyt ole hänen parhaintaan. Sen luettuani mietin, miten paljon siinä kirjassa oli totta. Hän kertoo, millaisia palkintoja hänelle on myönnetty ja miten hän oli niihin suhtautunut. Kriittisesti, vihamielisestikin ja liioitellen kyllä, sehän hänen tarvamerkkinsä on. Oman kokemukseni ja myös Tommi Melenderin loistavan kirjallisuusesseeteoksen 'Yhden hengen orgiat' mukaan. Mutta mikä on totta ja mikä ei. Tarvitseeko tietää?! Ilman edellistä Viinikaislukukokemusta tuskin olisin kiinnittänyt mitään huomiota puheenvuoron totuusarvoihin. Olen Bernhard-fani ja nautin. Antaudun ja ihailen sanojen ja ajatusten sujuvuutta, ja uskon kaiken. Sellainen diili meillä.

Fakta ja fiktio, siinäpä se.  Suhteellista jos mikä.

-

Käytännön eskapismia

Facebookiin kirjoittaessani saan aina tietää, mitä minulle kuuluu. Tänään kirjoitin mm.

"Mulla on kans menossa despressioharjoitukset. Vaikken vielä masentunut uskalla olla, enkä halua. Mutta vastaisuuden varalle. Eskapismi on toivottavasti sopiva harjoitus. Käytännön eskapismi."

-
Kuten kirjassa "Kehon salattu kieli" minulle osoitetaan oireeni siellä täälla kropassani, kertovat, että haluan paeta, kun en tiedä, mitä pitäisi valita, mitä ratkaisuja tehdä. Olen tunnistanut oireyhtymän jo jonkun aikaa, mutta juuri nyt pakoaikomus on akuutissa vaiheessa.

Olen eskapismihurmoksessa.

Välttelen väkijoukkoja - vaikka se ei olekaan mitään uutta. (Pienistä väkijoukoista pidän, sopivissa määrin.) En osallistunut edes Taiteiden yöhön, vaikka jonkin sortin kultturellikko olen olevinani. Enkä kuljeksi kaduilla, mikä on ollut halpa huvini jo vuosikausia. Koskaanhan ei tiedä, kuka (tai mikä) tulee vastaan. Joskus kohtaa oman itsensä ja ihmettelee.

Eskapismin keinot ovat monet. Muutakin kuin pakeneminen omaan kotoon. Silloin kun raha yms. käytännön esteet eivät salli yksinäisen tunturin huipulle, merelliselle kallioluodolle tai Thessalonikin miljoonien tuntemattomien keskelle lähtemistä.

Omassa kodossakin voi paeta. Pakopaikkoja on. Pakopaikkoja, joissa tuskittelu ja ilahdus sopuilevat.                                                                                                                                                                                         

Pakeneminen lukemiseen on varhaimmin oppimani. Nyt luen monta kirjaa yhtä aikaa. Helppoja vaikeita kirjallisuusesseitä. Joiden kanssa käyn älyllisiä (?) keskusteluja hiljaa mielessäni. Tommi Melender on tässä suhteessa noussut listoilleni. Vakavasti.

Proosallisempaa pakoa varten hyllystäni valikoituu monenlaista, mutta nyt sellaisia kirjoja, joiden riveillä silmäni liukuu vastustamattomalla keveydellä, ilman että jotain sanaa jää jankkaamaan tai että sanojen virta katkeaa tiheisiin oksistoihin tai monttuihin. Eteenpäin eteenpäin! Vaikka katsoisikin taakse kuten Katri Lipsonin 'Kosmonautin' mukana. Siellä takana on kaikki se, mikä on edessä ja varsinkin tässä ja nyt.

Katselen itsemurhaisia filmejä. Kuinka ollakaan, netti-Areena sattuu tarjoilemaan aihetta ylen määrin. Kun omassa elämässä loput ja alut seuraavat toisiaan. Päättymättömänä sarjana niin kauan kuin elän, tiedän, mutta nyt taas akuutisti. Elämä tarjoaa peilejä, kun suostuu katsomaan niitä suoraan silmiin.

Ja tuttuihin turvallisiin elokuviin ja sarjoihin kuluu hyvinkin tovi jos toinenkin. Notting Hillin rakastavaiset ja rikoksia ratkovat komisariolewisit edustavat pysyvyyttä, johon voi paeta siihen saakka, kunnes löytää uuden suunnan, tuntemattoman, joka turvallisessa turvattomuudessaan minua pakopaikkana kiehtoo.

Hiljaisuuttani rikkoo ukulele. Tai sekin on tavallaan hiljaisuutta. Soitan 'Suzannea' kerta toisensa jälkeen. Pakenen laulun sanojen syvyyksiin ja sointujen harmonioihin. Sormenpäät kovettuvat toistojen myötä. Siitäkin voisin kirjoittaa...

Kirjoittaminen on ihana tapa paeta. Siitä on tullut rakas kilpakumppani lukemisen kanssa. Eikä ajankulua huomaa. Sanoja riittää niin kauan kuin jaksaa sormiaan liikuttaa. Lohdullinen pakopaikka. Niistä matkoista seuraa monta hyvää. Pakenevien silmien nähdä.

Ja taustalla kohisevat somehumina ja mediamyrskyt.

Eihän maailma ole totta, eihän?!

Niin. Kaikessa tässä itsekeskeisessä navan ympäri pyörivässä elossani on minussa globaalimpaakin huolta. Eskaappiset ajatukseni koskettavat myös valtakuntamme ja koko maailmankin tilaa. Sitäkin tekee mieleni paeta. Idealisti, utopisti, humanisti minussa elää. Sekin olisi oiva paikka eskapiseerata itseäni. Maailmaa syleilevät ratkeamattomat ikuisuuskysymykset.

Miten mieluusti vastuuta omasta elämästäni pakenisin. Onneksi en voi sellaisella taakalla raskauttaa ketään. Mihin pakenen pakenemisen mahdottomuutta?


Voihan eskapismi!

-

(Kuvantekijät ovat ylhäältä alas Tiina Korkealehto, Tuija Matela ja Tapani Ahtonen. Joilta en ole lupia kysellyt, minä, elämää pakeneva narratiivi. )


                                                                                                                                    

Taito lukea

Tänään on kansainvälinen lukutaitopäivä. Onneksi olkoon kaikille lukutaitoisille!

Olen viettänyt vähälukuista vuotta. Kirjahyllyn ohi kulkiessani (monituisia kertoja päivässä) katseeni osuu teoksiin,  

1) jotka ehdottomasti pitää lukea
2) jotka haluaisin lukea, ehkä jo heti seuraavaksi
3) olisipa kiinnostavaa lukea, onneksi olen tuonkin hankkinut

4) miksi en tuotakaan ole lukenut vielä...

Mitä hitsinpitsiä oikein vetkuttelen!

Viime viikonloppuna aloitin lukemisen ryhtiliikkeen. Päätin levitellä kirjoja eri puolille huushollia, että aina kun istahdan, edessäni on keskeneräinen kirja. Ja keskeneräiset kirjathan on saatava luetuksi.

Sisäiselle ahnehtijalleni uskollisena liioittelen. Ruokin sisäistä lukijaani viidessä eri kategoriassa, joista esimerkkinä nyt lukusessa oleva teos:

1) haastetta älykölleni: Melender/ Yhden hengen orgiat
2) tarinanrakastajalleni, sille perinteiselle lukijalleni: Bennett/ Epätavallinen lukija
3) ammatilliselle minälleni ja itsensäkehittäjälleni: Segal/ Kehosi salattu kieli
4) runoilijalleni: Parland/ Hamlet sanoi sen paremmin  

5) huumorihakuiselle sanaleikkijälleni: Alivaltiosihteeri/ Virallisuus on aseeni

Näitä luen siis päivittäin. Joka kategoriaan valitsen seuraajan, kunhan edellinen on loppuunluettu.

Lukutaitoaan ei kannata heittää hukkaan. Lukeminen avartaa, viihdyttää, lohduttaa, ihmetyttää, ihailuttaa. Kirjoista voi keskustella, väitellä, olla eri mieltä ja samaa, jakaa yhteistä iloa. Nauttia sanoista, tarinoista, viisauksista ja avarammasta maailmasta.

Kiitos kirjailijoille ja kustantajille kirjojen kirjosta!

Lukekaa, hyvät ihmiset, lukekaa hyvin voidaksenne! Kirjojen rakastaminen kannattaa aina.

-

Ei toosaa nurkassa

Neljättä vuotta olen elänyt ilman televisiota, teeveetä, telkkua, telvisiä, toosaa. Sitä aika ajoin käydään ihmettelemässä, onko tuo tottakaan. On.

Katson kyllä joitain sarjoja netistä, ja joskus vähän kulttuuriakin, mutta siellä ne ohjelmat odottavat minulle sopivia hetkiä. Ja vaikkei siellä ole kaikkea, niin olen oppinut tulemaan toimeen ilman niitä tärkeiksi luulemiani. Kaikkea ei ehtisi tai viitsisi kuitenkaan. Unohdan ja unohdan senkin, että olen unohtanut.

Jostain syystä olen muutaman kerran napsauttanut netti-Areenasta kohtaa 'Suorat' ja sattunut uutisten kohdalle.

On ollut todella outoa katsella niitä. Huomaan, etten meinaa saada kuunnelluksi, mitä siellä kerrotaan. Seisovat siellä nykyään ja syystä siitä katselen tämänkylänPekan siskon vaatetusta, mietin mitä kuuluu Matti Röngälle - kun tiedän hänellä olevan muutakin elämää kuin uutistenlukijan ja dekkarikirjailijan, näinhän sen erään kerran tv-ohjelmassa.

Siitä, mitä pystyn kuulemaan, olen kyllä mieleni niin pahoittanut. Kyllä en kiinnostu yhtään. Enkä kuvittele- vaikka eräskin Pirkko niin väitti - että olisin parempi ihminen, jos olisin selvillä siitä, missä nyt Palestiinassa mennään (kaikkien näiden vuosikymmenten sotimisen jälkeen) tai missä Putin on käynyt tai mitä tyhjää Stubb kimittää tai onko huomenna pouta.

Ainoa asia, mikä niissä kiinnostaa, ovat herrasmiesuutistenlukijat ja heidän levollisuutensa kaikkien huonojen uutisen keskellä. Onneksi jotain pysyvää on, vaikkei Lindin Arvia enää näekään, tuota kaikkien uutistenlukijoiden isää, äitiä ja kumminkaimaa. Oi aikoja, jolloin Kauko Saarentaus loi mustavalkoista, mutta ah! niin turvallista tunnelmaa joka kotiin! Silloin oli paremmin. Ja toden totta, olen hyvinkin sitä mieltä. Huolimatta Valtaojan Eskon näkökulmasta.

Minä masennun päivittäin maailmantilasta. Se nimittäin tunkee väkisin minunkin elämääni kavereiden facebook-päivityksien myötä:

Metsäteollisuus uhoaa: työajan pidennys tupon ehtona
Ahneus on suomalaiselle anteliaisuutta tyypillisempää
Professorien aika tuhrautuu sihteeritöihin – tutkimus kärsii
Cheekin vihaaminen voi sairastuttaa
Irtisanottu psykologi masennuslääkkeistä: "Jos ne olisivat tehokkaita, ihmiset paranisivat"
Alexander Stubb menetti kärkisijansa Twitterissä
Ukrainan lentoturma johtui mustavalkoisista periaatteista

-

Olen tietenkin huolissani omasta tilanteestanikin, sillä en ole muuta kuin rva Oma Napander minäkään, mutta tuhatkertaisesti enemmän olen hädissäni Suomen ja maailman tilanteesta. Minä jotenkin tästä selviän, mutta Suomesta en ole niinkään varma, saatikka maailmasta. Tuhon enteet ovat tässä ja nyt. Tämä ei ole kestävää kehitystä, ei millään elämän alueella. Ja kaikki mennä tohottavat eteenpäin kuin ne kuuluisat, jo unohtuneet päättömät kanat, jotka eivät todellakaan ole sukupuuttoon kuolleet. Pelkästä Hölmölästä ei voi enää puhua. Siinä maailmassa oli vielä levollisuutta ja typeryys vaatimatonta. 

Muuta parannusta en näe kuin että paikalliset ja ihmisenkokoiset MaaritKorhoset lisääntyvät ja tekevät omissa lähimaailmoissaan radikaaleja uudistuksia yleisen hyvän nimissä. Välittämättä hullun maineesta, kateellisten panettelusta, älyllisesti ja toimissaan laiskojen vastustuksesta.

Hymistelemällä ja kulisseissa hiiviskelemällä emme tätä maailmaa pelasta, edes ikkunastamme näkyvää osaa siitä. Ystävällisesti mutta päättäväisesti voi kuitenkin tehdä jotain edes sinne päin, mitä turkulainen opettaja Maarit Korhonen uskaltautui tekemään:

Opettaja määräsi pulpetit pois luokasta, toi tilalle sohvat ja haluaa räjäyttää opetussuunnitelman

Mitä sinun pitäisi räjäyttää? Ja minun??? Että maailma voisi paremmin. Vaikka sitten tulevien polvien tähden, jos meille ei enää mitään voida.


-

Kertausta ja kiertoja

Aion astua uudelle tielle, taas. Siksi kai menin lukemaan vuodentakaisia kirjoituksiani. Oo de lally soikoon! Mikään ei ole muuttunut vuoden aikana.

Edesmennyt kummatätini kehotti minua pitämään 10 vuoden päiväkirjaa, jotta näkisin, kuinka elämä kulkee tietyn kierron mukaan. Samoihin aikoihin vuodesta tapahtuu samanlaisia asioita, eikä hän tarkoittanut sienien keräämistä tai lomien aloittamista.

Totta se näyttää olevan. Viime vuonna näihin aikoihin mietin turvallisuushakuisuutta ja sen ilmenemistä esim. syömisissä. Syön taas makkarakastiketta ja perunaa, vaniljajäätelöä, ja joisin kotonatehtyä viinimarjamehua jos voisin.

Ja kertausta on sekin, että tuntemattomaan hyppääminen pyörii mielessä päivittäin. Monta kertaa päivässä. Yrittämään ryhtymisen ensimmäinen vuosi ei ole maailmantalouden tai edes Suomen talouden tilan huomioonottaen ollut viisautta. Se oli vain minulle sopivin ajankohta. Olin riittävän varma, vahva ja ajankohta tarjoutui kuin itsestään. 

Mitään en silti kadu. Päinvastoin. Vuosi yrittäjänä on ollut työurani mieluisin. Yhtään vastahankaista työtä ei ole tullut tarjolle, ja monesti olen saanut todeta, että "voiko työnteko olla näin ihanaa!!!".

Ala on silti vaikeuksissa - tai mikä ala ei nyt olisi. Isoistakin koulutusfirmoista ihmisiä laitetaan pois enemmän tai vähemmän lempeästi. Kynämatkat sinnittelevät pienesti, toistaiseksi.

Parin viikon takainen oivallukseni oli, ettei maailma muutu, vaikka kuinka tahtoisin. Tai se muuttuu vain lähimmässä lähipiirissä sen minkä on muuttuakseen, jos on. Minun on siis, omia oppejani noudattaen, muutettava omia ajatuksiani. Sitä olen tehnyt viime viikot.

Se on viisas, joka nöyrästi myötäilee todellisuutta, tekee yhteistyötä väistämättömän kanssa. Kun ymmärtää olla vaatimatta, alkaa helpottaa.

Mietin erilaisia vaihtoehtoja, mitä voin tehdä. Ollut silmät auki ja mieletön. Katsellut kauemmas ja kummallisempiin suuntiin kuin uskoisinkaan. Hiljentänyt järjen ääntä muistutellen mieliin Ilkka-Juhani Takalo-Eskolan (filosofitaiteilija) teesin, että järki on vain yksi tunne. Järjen kanssa ajatuksillani ei ole mitään tekemistä. Tommy Hellstenin sanoin:

Liian suuri luottamus järkeen ja ajatteluun salpaa intuition. Ei synny uutta. Tulevaisuus on vain lisää menneisyyttä.

Järki on ollut monesti haitaksi, tälläkin hetkellä se on. Suunnitelmani ovat järjettömiä. Kukaan tervejärkinen ei ajattele näin. Olen levollinen ja luottavainen asioiden järjestymiseen. Kaiken järjen mukaan minun pitäisi olla epävarma, ahdistunut, epätoivoinen, hädissäni sen suhteen, miten aion taloudellisesti selvitä ja elättää itseni jatkossa. Mutta annan elämän kantaa minua.

Eikä se ole ainoa asia, jossa tämänhetkisessä elämässäni järjellä ei ole sanan sijaa. Tavanomaisella järjellä siis, maijameikäläisten järjellä. Minun järjelläni, jonka siis myönnän tunteeksi, on tärkeä paikka sydämessäni. Mitä sydän sanoo, se ei ole ihan yksiselitteistä, mutta kuuntelen sen selityksiä silti. Ja yritän ymmärtää sitä ja ottaa opikseni.

Kaksi ystävää, toisistaan tietämättä, on paiskannut (jälleen kerran) silmilleni väitteen, että olen heidän tuntemistaan ihmisistä armottomin, säälimättömin itseäni kohtaan. Huh. Hurjaa mutta helpottavaa. Josko minun pitäisi elämäni harjoituskirjasta avata jälleen kerran kohta 'Opettele olemaan itseäsi kohtaan armollinen'. Aion ottaa käsittelyyn Ruediger Schachen opit. Avaan kohta summanmutikassa jonkun sivun yhdestä hänen kirjastaan ja tiedän jo, että siinä se lukee. Minulla on jokin asia vieläkin oppimatta. Learn your lesson, woman!

Enempiä ajattelematta oleminen. On se silti kova paikka minulle, joka työkseni ohjaan ihmisiä käyttämään ajatusten voimaa. Minulla se vaan menee aina välillä liiallisuuksiin. Ajatteleminen. Silti olen päättänyt olla siinä itselleni armollinen. Ilman ajattelevaisuutta en olisi minä. Itsenilainen haluan olla.

Julia Cameron, sapatin aikainen guruni, sanoi juuri, että odottamaton on aina lähellämme. Siihen uskon, ja maailmankaikkeuteen. Niin käy kuin on hyvä. Kuoppia, rotkojakin on matkalla, mutta aikaakin on, asioiden tapahtua.

Turvakirja

"Yhtäkkiä illalla ikkunan ääressä huomaa hämärän, on sytytettävä pöytälamppu nähdäkseen tarkasti. Keväästä on vain hetkinen olen siitä varma, sillä vasta eilen oli se ilta, jolloin aurinko puski voimalla harsoisen pilviverhon takaa, eikö ollutkin. Kesä tuli väkisin ja sen säteet toivat näkyviin kaikki ne haaveet, jotka olivat jääneet talven mittaan toteutumatta. Kesällä ei haaveilla, otetaan vain vastaan se mille talvi on tehnyt tilaa ja kituliaina lepohetkinä, kun Suomi on pysähdyksissä, mekin pysähdymme, kauhusta kankeina että kaikki on jo ohi, viimeistään juhannusaattoyönä. On pinnisteltävä kuullakseen toivon ääni, lempeä pohjasävel, joka lupaa ainakin yhden haaveen seuraavan talven varalle, ettei kokonaan kuihdu pois, elämättä..."

Että sellainen harjoituksen tynkä, haahteloissani kun olen, heh.
- - -

Toissailta oli se ilta. Kun sytytin lampun enkä tahtonut uskoa, että syksy oli vaivihkaa asettunut mielen oikeaan ylälaitaan. Määräämään käytettävän ajan määrän. Itkin peiton alle, pato laski vetensä minun silmäkulmistani. Oli mentävä kirjahyllylle. Rakkaat JoelHaahtelani pinosin yöpöydälle. Menin uudelleen lämpimään suojaan. Vain kannattelevat kädet ja vastaanottamaan valmiit kasvot jäivät ilmavirran armoille.

Olen jokaisessa hänen sanassaan kotonani, turvassa. Luin alleviivaamiani lauseita 'Lumipäiväkirjasta'. Rauhoituin. Sitten avasin 'Elenan', joka oli jäänyt lukematta.

Jo ensimmäinen sivu kotoutti minut ja tiesin saavani vaillaolooni täytettä. "Olen joskus taipuvainen liialliseen lopullisuuteen", JoelHaahtela sanoitti minua. En olisi tarvinnut enempää, mutta halusin. "Kun ostaa vanhan kellon, tietää ajan kuluvan. Muuten voisi luulla, että kaikki jatkuu ikuisesti." Lempeitä sanoja, lauseiden suloutta, ajatusten herkeämätöntä kauneutta, surumielistä hetkien ja viipyvän ajan lohduttavaa virtaa. "Aina on ihmisiä, jotka ovat elämässään kahden vaiheilla, valmiina lähtemään tai jäämään."  Luottamusta elämän ainutlaatuiseen pyhyyteen.

Luin kirjan puoleen yöhön mennessä. Suljin kirjan, lampun ja silmäni. Nukahdin pimeään, joka ei pelota. "Hän sanoo, että kaikkialla vallitsee keskeneräisyys ja se on ajan kulumista. Kaikki ajatukset ovat keskeneräisiä ja se mikä on keskeneräistä on elävää." 

Lapsesta asti olen paennut kirjojen turvaan ja toivoon. Nytkin pelon ja epätoivon hetkinä syön itseni tukevaan olotilaan lusikoimalla jääkaapista kylmää kaalilaatikkoa - sitä äidin tekemän makuista - ja Marie-keksejä teen kera. Ja luen. Jotain tarkasti valittua lohdutusta tai luottaen sattuman kädenojennukseen, että avaan juuri sen kirjan, vuosikymmeniäkin hyllyssä odotelleen, joka minun on juuri nyt tarkoitus lukea.

"Tällaisenä yönä on turha nukkua. On mahdoton suojautua menneeltä kun edessä ovat kaikki pettymykset ja halut, täyttymys ja ilo ja se ainainen kaiherrus, että jotain puuttuu tai katoaa, jokin  osa, jopa kaikkein onnellisimpina hetkinä tai ehkä juuri silloin erityisesti, kun luulee olevansa kaikelta suojassa, eikä haluaisi minkään muuttuvan, ne lyhyet hetket, jotka kohottavat elämän sen itsensä yläpuolelle ja saavat meidät tuntemaan itsemme eläviksi ja silti samaan aikaan selittämättömällä tavalla lohduttomiksi. Ja kun heikko valonkajo tulee sarastuksen myötä huoneeseen, avaan silmäni ja katson kuinka valo hitaasti siirtyy ikkunalaudalla ja tekee kaikesta jotenkin läpikuultavaa ja ulottumatonta.Tuijotan ulos puutarhaan ja ikkunalasissa kimmeltää pisaroita ja pian on jo niin valoisaa, että kaikki lehdet muuttuvat keltaisiksi ja rehevöityneet pensaat näyttävät syttyvän palamaan ja ehkä koko kaupunki ympärilläni on tulessa tai ehkä se vain on mieleni, joka palaa, minun kiitävät ajatukseni, niin, turha luulo, etteivät ajatukset vanhana kiitäisi, päinvastoin, silloin ne vasta kiitävätkin ja hakevat lopullisen muotonsa niin kuin suurten säveltäjien sinfoniat."

Kirjoittaa Joel. Mutta minä nukun. Sekin on tuttu tapa paeta päivää, joka paistaa vääriin kohtiin ja pilviä, jotka luovat varjoa sinne, missä sitä ei haluaisi nähdä.


ps. Haahtelan blogissa vallitsee rauha, vaikka kaikki on epävarmaa, ja mikä lie tottakaan...

Aamuhaaste omin päin

Tosi Satu lähetti aamuhaasteen, jonka oli lähettänyt Runotalon Sari:

"5 kuvaa aamuhetkistä pienillä kommenteilla tai kenties lauleskellen."

'TILOJA / AVARUUKSIA' 24.08.2014 klo 11 

Kansi : 'Sivuääniä'

Sivu 1 : 'Saat toivoa kolmasti'

Sivu 2 : 'Kirkas, hämärä, kirkas'

Sivu 3 : 'Kohti'

Takakansi: 'Nurinkurin'

 .

ps. Jos tunnistat kirjailijat, saat palkinnoksi palkita itsesi mitä ilahduttavimmin. Ole hyvä, itsellesi!

Olisiko aika sivistyä?

Olin tyrmistynyt. Sain melkein raivokohtauksen ihan itsekseni. Onneksi sentään on facebook aina valmiina jakamaan tuohtumuksen aiheita, tarjoamaan tilaisuuksia provosoitua ja kertoa, mitä olen mieltä. Lakivaliokunnan äänestystulos tasa-arvoisesta avioliittolaista pöyristytti. Ei voi olla totta! Se hylkäsi aloitteen.

Vaikken halua(isi) tuomita ihmisiä, niin nyt ensireaktio oli, että kävin googlaamassa kuvahausta, minkänäköiset ihmiset äänestävät tasa-arvoa vastaan. Jos olisin ilkeä, sanoisin, että kyllä sen näkee päältä päin. Mutta ei kai se ihan niin ole. Tunnen monta päältä päin viehättävää ihmistä, päältä kaunista kakkua.

Pride-kummit (Tahdon2013) kommentoivat tilannetta City-lehdessä. Monta viisasta ajatusta, joihin voi täydestä sydämestään yhtyä:

Krista Kosonen: "Koin häpeää päättäjien puolesta. Toistasataa tuhatta ihmistä ovat allekirjoittaneet vetoomuksen lain puolesta ja 10 pelokasta äänestävät sen kumoon."
Arno Kotro: "Tunnen uskovia, joille homous on syntiä. Eikö tasa-arvon ja ihmisoikeuksien loukkaaminen ole syntiä?"
Stig: "Ennakkoluulot hälvenevät itsestään elämänkoulussa, ellei joku ruoki niitä aktiivisesti."
Esko Valtaoja: "Muutaman kymmenen vuoden kuluttua kukaan ei edes kehtaa tunnustaa vastustaneensa tasa-arvoa."

Myönnän, että kun kohtaan ihmisen, joka ei hyväksy tasa-arvoa, mietin, mikä sinua oikein vaivaa, miksi et rakasta itseäsi, miten ihmeessä luulet olevasi niin paljon parempi ja oikeutetumpi elämään omanlaista elämää kuin joku toinen. Kuka sinä oikein luulet olevasi!??

Mitä jos valtaa pitäisivät sellaiset ihmiset, joille oma tapa elää on ainoa oikea ja suvaittava?

Terveysintoilijoiden Puolue (TIP). Makkaransyöjät eivät saisi oikeutta ostaa herkkuaan, vaan joutuisivat salaa käymaan rajan takana syömässä sitä. Omenavatsaiset eivät pääsisi terveyskeskukseen, vaan heidän nimensä laitettaisiin ilmoitustaululle häpeälistaan. 

Neuroottiset Kauneusterroristit (NKT). Pälvikaljuiset eivät saisi töitä, koska heillä ei ole tukkaa estämässä älyä pihisemästä ilmaan. Heille pakkosiirrettäisiin tukkaa. Läskit joutuisivat pakkohoitoon. Karppaamaan tai jotain muuta ruokavimmaa toteuttamaan.

Tosi-tv-fanit (TTF). Televisiossa näytettäisiin vain tosi-tv- ja niiden kaltaisia aivottomuuspläjäyksiä. Inhoajille näytettäisiin niitä terapiassa väkisin kuin jossain elokuvassa aikanaan. (Mikähän elokuva se oli?!) 

Autoilijoiden asianajajat (AAA). Pyöräily ja kävely olisi luvanvaraista. 

Runouden rakastajat (RR). Kaikki muu kirjallisuus kiellettäisiin paitsi runot. Ja kaikkien olisi pakko käydä runorippikoulu ja suorittaa runouden perusopinnot.
Isotissisten edustuspuolue (IEP). Pienitissisille ei annettaisi mitään. Ikinä. Paitsi, että oikeastaan tämän pitäisi olla Pienimulkkuisten puolue (PMP), ja ehkä se onkin. Monesti aatteen takana on ihan muu aate kuin se ilmeinen.

Eikä näitä muita parempia, jeesuksesta seuraavia hävettäisi yhtään. Yhtään mikään. Tällaisilla asioilla pelleily. Ihmisarvolla. Taipumuksista ja mieltymyksistä tai niiden puutteesta johtuvaksi määriteltävällä.

Niin, ja miksi pedofiilit saavat hankkia lapsia? Miksi ei tutkita ennen naimisiinmenoa, onko ehdokkaalla kyseinen perversio? Heiltä pitäisi ehdottomasti kieltää lasten hankkiminen eikä vain vaatia todistusta työtä hakiessa, ettei ole saanut asiasta tuomiota. (Ja kuinka paljon heitä on vapaalla jalalla kenenkään tietämättä.)

Olen ollut vierestä seuraamassa, kuinka "ihan tavallinen" perheenisä, joka teki työtä kasvatusalalla, jäi kiinni lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Ja se kohdistuu sentään niihin, joilla ei vielä ole omaa tahtoa. Yksi yhteinen piirre heillä ja homoliittoja vastustavilla on: he eivät tunnista omaa käytöstään tai ajatuksiaan vääriksi. Toista ihmistä loukkaaviksi. Ikävällä, lähes tuomittavalla tavalla itsekkääksi.

Esko Valtaoja toteaa vielä: "Samalla tietysti on tiukasti pantava hanttiin kaikille iljetyksille, jotka omien pelkojensa, ennakkoluulojensa, tietämättömyytensä tai ideologioittensa vuoksi katsovat oikeudekseen sortaa toisia ihmisiä."

Kuka olet Ihmisten puolueessa? Katso video ja katso itseäsi.

ps. Minulla on onni tuntea hienoja ja suvaitsevaisia kanssaihmisiä. Heteroja ja homoja. Ja mitä useampaan jälkimmäisistä olen tutustunut, sitä hartaammin toivon, että henkisesti heidän kaltaisiaan ihmisiä olisi enemmän tässäkin maassa. Meillä olisi paljon opittavaa, paitsi itsearvostuksesta niin myös myönteisestä suhtautumisesta ihmisiin ja elämään. Kiitos teille!

Peilejä unelmille

Tapasin tänään 74-vuotiaan rouvan, jolla on ollut melkomoinen elämä. Lapsena 11 vuoden tuberkuloosi, 16-vuotiaana narsistin kanssa naimisiin, 5 lasta käytännössä yksinhuoltajana miehen huskyt kaupan päälle, aina kotona kun mies kiersi maalimoo, sairauksia tähän päivään asti (kerran kuussa lääkäri, joka päivä sairaalassa viimeiset vuodet). Hänellä oli lempeä valoisa katse, kaunis viisas keskustelutaito, paljon tarinoita. Kertoi tyttärensä elämästä raharikkaan alkoholistin vaimona ja arveli hänelle uutta parempaa. Lapsenlapsille hän toivoi tilaisuuksia pettyä ja tiukkoja paikkoja selviämisen taidon kartuttamiseksi. Niistä hän oli tyytyväinen omassa elämässään. Paljon on jäänyt kokematta, sillä haaveilla hän oli aina osannut. Hänellä on nyt unelma päästä meren rannalle viikoksi ja silittää hevosen turpaa. Kehotin häntä jättämään epäilyt pois, etteikö enää niitä saisi. Naurahdellen hän lupasi tehdä niin, jättää ei't pois ja odottaa sitä päivää, jolloin meri on hänen äärellään. Kiitos.

Vankien unelma on tietenkin vapaus, vaikka he tietävätkin sen olevan vaativa tehtävä. Selvitä siitä vapaana. Heillä on myös haaveita, joista tavallinen kansa ei osaa edes uneksia. Viime perjantaina vietimme Ajatusten voima 4 -kurssin päättäjäisiä. Päättäjäiskahville he toivoivat myös limsaa. Sitä ei vankilassa saa. Täytekakkukin on harvinaista herkkua. (Eikä vankilassa pitäisi olla muuta seurausta töllöntöistä kuin vapauden menetys.) Eivätkä kadunmiehet uskoisi sitäkään, että vangit haluaisivat tehdä töitä asumisensa eteen, valmistaa itse ruokansa ja pestä pyykkinsä. "Lepokoti" ei olekaan sitä, mitä vankien helpon elämän kadehtijat luulevat. Kukaan ei haluaisi tylsistyä eikä menettää otettaan tavalliseen arkeen, uskoisitko?!

Samaisena perjantaina vietin iltaa maahanmuuttajanaisten kanssa. Toista kertaa olimme unelmien äärellä. Kulttuurien ero on melkoinen. Suurin osa naisista oli Afrikasta. Heille unelmointi oli hyvin kaukainen, outokin käsite. He kertoivat aina haaveilleensa ja haaveilevansa edelleen terveydestä ja hyvästä elämästä. Kun oikein kärtti, joku saattoi sanoa, että oma maatila eläimineen olisi ihana. Mutta ei unelmalomia, merkkivaatteita, tv-tähteyttä, rahaa tai muuta mammonaa. Ei sittenkään vaikka yhdestä heistä oli maksettu sulhaselle 9 lehmää, toisesta 15, kolmannesta rahasumma. Ei vaikka oli naitettu miehelle, jota ei ollut koskaan tavannut. Ei vaikka oma äiti oli itkenyt avioliittonsa ensimmäiset vuodet. Ei vaikka mies oli kuollut ennen kuin sai haaveilemansa 10 lasta. Me kaksi suomalaista naista melkein häpesimme omia haaveitamme ja ajoittaista tyytymättömyyttämme, vaikkemme kaikkein ahneimpia unelmoijia olekaan. Suhteellisuudentajusta ei haittaakaan ole, vaikka hyväksyisikin oman elämänsä tässä maassa tänä aikana ja armahtaisi itsensä olemasta kohtuuton.

Vaan siinäpä niitä peilejä sekä omille että kanssaihmisten onnellisuusmittareille. Voisinko olla kiitollisempi?!

Lisää voit lukea sunnuntai-Hesarista Pekka Vahvasen kolumnista Elämässämme on liikaa nautintoja ja liian vähän kykyä nauttia. 

Meinaamisista

Facebookissa silmään pistävät päivitykset, joissa kerrotaan jotain kivaa tapahtuvan tai tapahtuneen. Ne saavat peräänsä tukun kommentteja, joissa kerrotaan, ettei pääse ja selitellään miksi ei ja ehkä harmitellaankin.
"Mäkin olin tulossa mut juutuin kiinni näppiksen ja tuolin väliin..."
"Hitsi kun en ehtinyt..."
"Hengessä mukana, kun nyt muuten ei kykene"
Vaan kuinka tosissaan on oltu lähdössä?! Se epäilyttää, kun niin käy kerta toisensa jälkeen.

Jos on järjestävänä osapuolena, harmitusta ei voi estää. Peukutusten ja muiden lupausten määrä ei kerro mitään paikalle entävien määrästä. Silloinkaan kun järjestetään sellaista, mitä on erityisesti toivottu. Kuten kirjailijahaastatteluja, konsertteja, keskustelutilaisuuksia ja paneeleita, illanviettoja taikka muuta yhteistä puuhaa.

Kotisohvalle ja omiin aatoksiin, television ääreen tai pihamaalle tulee jäätyä itsekunkin.

Mielenkiintoinen vertailukohta on, että Putouksia ja muiden hilipimpulateeveeohjelmia katsomaan osuttaudutaan sankoin joukoin. Meitä kiinnostaa enemmän meille tuntemattomien ihmisten touhut kuin lähellä olevat tapaukset  Kyse ei läheskään aina siitä, että paikalliset tapahtumat, edes paikallisten toteuttamat olisivat jotenkin huonompia, joskus ihan päinvastoin. Tälläkin kylällä tasokasta nähtävää, kuultavaa, koettavaa ja osallistuttavaa on vaikka kuinka.

Tapahtumilla on myös taipumus kasautua. Samalle illalle saattaa osua montakin kiinnostavaa tapahtumaa. Joskus on käynyt niin, että olen ratkaissut valintaongelman sillä, etten mene minnekään. Jään kotiin. Minäkin. Olemaan itseni kanssa. Tässä iässä harvoin on enää katuu sitäkään, ettei mennyt. Paljon on koettu ja uutta tulee koetuksi, vaikka harvemminkin.

Syitä siis on, jotka tekevät lähtemättömän vaikutuksen. Tapahtumistarjonnan edessä.

Jonnee on Pampyöliin, sanoi isä ennen. Kun rutkatin lapsena, että lähetää jonnee.

Elämän Pampyölit, siellä ne on ja odottaa.