Mitäänsanomatonta

Nollasta yökköseksi -blogista (Lilyn sivuilta) bongasin Sisko Savonlahden haastattelun ja pyysin miehoistani ostamaan kirjan kotimatkalla. Kirjoitusprosessi ja aihe vaikutti erilaiselta, kirjailijoiden yksinpuurtamiskertomusten ja monimutkaisesti rakennettujen, ylipitkien tarinoiden valtakautena.

Vaikka olemme Siskon kanssa eri ikäluokkaa ja asumme erilaisissa kaupungeissa, meillä on ilmeisesti yhteisiä kokemuksia, sillä tunnistin maailman, josta hän kirjoittaa. Olen elänyt vahvaa perhe-elämää aikanaan, mutta se ei nyt kiinnosta, lukiessakaan.

Mitäänsanomattomuuden aikaakin olen elänyt, parisuhteettomina vuosinani. Samat ajatukset vellovat mielessä kuukausia, johonkin vastoinkäymiseen takertuu eikä siitä pääse irti, vaikka järki sanoisi mitä. Ja vaikka rahat ovat vähissä, välillä sortuu lohtuylellisyyksiin, joihin ei olisi enää varaa, haluaa elää hetken huolettomuuden illuusiossa.

Teksti on helppolukuista ja se etenee etenemättä mihinkään, paitsi päivästä toiseen samanmoiseen. Sellaista elämä joskus on. Suorittajienmaailman laidoilla. Minäkertojan elämä ei naurata yhtään. Otsikointi tuo tilanteisiin näkökulmaa ja tarinan huumori piilee niissä: Odotin, että saisin rahani Intiasta; Tein jotain; Lähdin melkein Ikeaan; Olin hyvää matkaseuraa; Aloitan uuden, terveellisen elämän; Menen apteekkiin, koska olen sen arvoinen; Soitan Espanjaan ja ajattelen itseäni. Voi miten lohdullista!

Elämänmakuinen kirja. Uusi ääni. Taviksen, joita meitä riittää. Yhdenpäivän romaanit ovat kiehtovia. Tämä on yhdenkesän romaani. Kesän, joka on kuin päivä vain, pitkä päivä.

Mitään sanomatontakin on sanoitettava. Se on terapiaa, jos ei muuta. Kirjat ovat sitäkin varten.

Kikkailuja tai muita taiteellisia tekstuaalisuuksia edellyttävät älkööt vaivautuko lukemaan. Rehellistä, aitoa ja pientä, sanomista ilman vihaa arvostavat, lukekaa!

Maailman runouden päivänä 2018

PUTOAVA VESIKUKKA

Kuultavan pillin läpi pihisevä hengitykseni

väreilee kuviksen luokassa.
Puhumalla en saa vastausta

joten huhuilen hengittämättä.

Punainen värivesi värähtää paperilla,

alkaa juosta arvaamattomaan suuntaan.
Lopulta, kuin osuen elämänlankaani,

se pysähtyy töksähtäen [---]

Olen runokirjojen ostaja. Nimenomaan ostaja.

1. KIRJE, JOKA EI OIKEASTAAN OLEKAAN PÄÄSKYSILLE. TE 

On päiviä joina on helppo nähdä erittäin selvästi.
"Missä olette ollut?" kysyn silloin. "mistä olette tullut?"
Tavanomaisia kysymyksiä silloin kun joku on piiloutunut hiljaisuuteen. Ero on vain siinä että tavanomaisesta poiketen minä tiedän vastauksen.
Te olette voinut tulla vain minun sisimmästäni, lähimmästä, kuolemanläheisestä läheisyydestä. Ei ole muuta mahdollisuutta. Ja toisin kuin kuoleman, teidän on tästä lähiten vain etäännyttävä. [---]
Vähän myös paikallisuutisia. Kevät on tullut. Luojan tähden, sellainen uutinen – eikä kuuluvuutta! Ei ole puheliaampaa kuin hiljaisuuden suu.[---]


Runojen lukijana olen hieman hiivuksissa. Luen silti.

VAIKKA ETTE TULE

Tulkaa ystävät, kokoonnutaan taaskin puutarhaan,
juokaamme teetä ilman maljapuheita ja vodkaa.
Hartaasti sitä odotan kuin avaisin kirjan parhaan,
jota lukisimme vailla sitä vaikeinta kohtaa.

Tai ei niin, luetaan vain kaikki mitä löytyyy.
En osaa kiemurrella, makeilla tai olla ovela.
Luonteeni tämä teidän toki muistaa täytyy:
en myöskään tahdo salailla tai vaieta.

Tulkaa, ystävät! Silkkiäispuu kukoistaa ja kasvaa.
Loukkaukset unohdetaan, sen saatte itse huomata.
En usko että tulette, mutta yhtäkaikki alan odottaa.
Oveni ja sydämeni tahdon teille jälleen avata.

Kerään kaikenlaisia runokirjoja, uteliaisuuttani ja makuani koetellakseni. Olen joskus tykkäämättä, ymmärtämättä, äkkäämättä. Joihinkin ihastun ikihyviksi.





XII 

Olen melkein iloinen
kun tiedän ettei mikään tie
päässyt koskaan karkuun.
Näkyvissä, kaukana
ehyinä säilyvät laitamat.



Haluan hyllyyni mahdollisimman monenlaisia ääniä.

OVI

Koetan pitää mielessä
että aina voi kävellä
ulos ovesta,
ovesta, ovesta, ovesta

mitä ove tarkoittaa
ove ei tarkoita mitään
no mitä sitten ova tarkoittaa
ei tarkoita ei tarkoita mitään minulle sekään.
Entä sitten ovu.
Se taitaa tarkoittaa jotain.
Olen heräämässä.



Ihana kiitos maailman runoilijoille!!


-

Joel Haahtelan kädenpuristusta kaivaten

Kirjallisuuden ystävien -facebookin sivulla kysyttiin:
"Kuka teidän mielestänne on maailman paras kirjailija? Kenen tyyli on sellainen, että se saa         haukkomaan henkeä? Ja nyt en hae siis parasta kirjaa, vaan kirjailijaa. Ja perustelkaa, ystävät. Olisi kiva tietää millaisiin asioihin te tekstissä kiinnitätte huomionne."

Vastasin: Joel Haahtela. Aikaisemmissa teoksissa lähes jokainen lause saa pysähtymään ja huokailemaan. Miten joku osaakin sanansa niin asetella. Hänen ei tarvitse selitellä satoja sivuja. Hän sanoo oleellisen muutamin vedoin, vain sen, mikä on oleellista, tarkasti nähtyä, terävästi havainnoitua, inhimillistä, lujasti lempeää.

Viimeistään uusimmassa kirjassa 'Mistä maailmat alkavat' rakkaus taiteeseen paljastuu hänen "kuviensa" lähteeksi ja voimaksi. Haahtela jättää lukijalle ilon hoksaamisesta ja tarjoilee nautintoa sanavalintojensa huikeudesta. Aina ensimmäiseltä sivulta alkaen tuntuu kuin kotiin olisi tullut. Joka kirjassa.

Hurmaannuin pelkästä kehumisen onnesta. Lukemisen onni tuntuu!

–

Nyt olen lukenut koko opuksen ja kommentoin Lukuvinkit-sivulle.

Kyllä! En voi olla tykkäämättä, paljon. MMA on hyvin erilainen kuin aiemmat haahtelat mutta levollinen ja kauniisti melankolinen tämäkin. Rakkaudesta taiteeseen syntynyt. Toisenlainen kuin Hannu Väisäsen vimmaisempi Anteron tarina, mutta niinhän rakkaudella on monennäköiset kasvot.

"'Piirretäänkö?'Visa kysyi ja sai heti vastauksen,
Katsellessaan tytön hentoa kättä Visa muisti omat viivansa niiden vaikeuden; miten viiva pyrki kiilaamaan kaikkiin mahdollisiin suuntiin paitsi sinne minne piirtäjä halusi. Mutta pikkuhiljaa viiva kesyyntyi, kuin tolppaan sidottu villihevonen. Se rauhoittui, kunnes se päästettiin vapaaksi ja sen annettiin laukata, mihin tahansa suuntaan, annettiin sen syöksyä maailmaan ja tuntea juoksemisen ilo."

Kirjan alussa kaipailin Haahtelan minimalistista otetta, jossa omintakeiset kuvat lepäävät kuin naisenkokoiset helmet silkkilakanoilla, mutta sitten totuin monisanaisempaan kerrontaan. Ja viimeisillä sivuilla odotus palkittiin: vanha tuttu huikean runollinen Haahtela palasi ääneen. 

"Väliin oli kertynyt paljon aikaa, mutta juuri tuo aika puhui nyt ja kertoi jotain mitä he eivät vielä nuorena olleet tienneet. He istuivat siinä pitkään, uskaltamatta liikahtaa, kuin peläten, että pienikin liike voisi viedä pois sen, mikä arastellen oli tulossa heidän luokseen, mikä pyysi lupaa jäädä. Eikä Björkmanin tai kenenkään muun sanoilla ollut yhtäkkiä mitään merkitystä, koska maailma alkoi siitä, Helmin kädestä, ei yhtään kauempaa."

Eikä vähiten syvältä riipaise se, että nämä lauseet kertovat minun onnestani juuri nyt. 

Kiitos, Joel Haahtela, Dö Kirjailija!!! Saisinpa jonain päivänä puristaa kättäsi!

Maalarikissojen sydänasia

Hei ihminen, joka kuuntelit torstai-illassa Syysnaisen runoja!

Kiitos kun uskalsit reagoida. Teitä oli vain muutama.

Mustaa on kaikkien elämässä. Jokaisella on mustansa. Syysnainen on niin sinut itsensä ja väriensä kanssa, että hän ei pelkää katsoa mustaansakaan, hän tunnustaa sen olemassaolon. Kun mustansa tiedostaa, se ei vie voimia. Sillä, jos mustaa koettaa olla näkemättä, se vie energiaa, kuten muutkin kulissit ja ”itsensä sopivaksi näytteleminen”.

Kun mustansa tiedostaa ja hyväksyy, sen kanssa on helppo elää. Sitä ei tarvitse kieltää, salata, sen ei tarvitse pelätä paljastuvan, jos joskus haluaisikin olla oma kokonainen itsensä: harmaa, musta, punainen, oranssi, keltainen, valkoinen… Itse olen löytänyt jopa vihreän ja sinisen.

Kun katsoo omaa mustaansa levollisesti, näkee myös muut värit, voi antaa niille tilaa. Uskaltaa olla räiskyvä oranssi, kiihkeä punainen, intohimoinen violetti, uhmakkaan keltainen, vapaa viininpunainen, lapsellinen pinkki, lässy marjanpuuronpunainen.

Musta, jos sitä ei tunnista eikä tunnust, peittää alleen kaikki muut värit, myös valoisimman valkoisen. Tällä hetkellä näkee ihmisissä ympärillään mustaa, harmaata, tekoturkoosia ja kalvakkaa oranssia, sammunutta tummaa eri sävyissä - ainakin vaatteissa.


* * *

Syysnainen leimuaa ja loimuaa, vaikka jalkojen juuressa on kuolleita lehtiä, maatuvaa mennyttä, pettymysten tunkioita ja surujen hautausmaita. Syysnaisella on kaikki maailman värit ja Maalarikissat ovat ne tehneet!

Kaikkia värejä voi tulkita erikseen, mutta jos ne kaatuvat samaan pyttyyn, niistä tulee tasapaksua ruskeaa, mitäänsanomatonta ja valjua. Hengetöntä.

Elämä on parasta värikuvina. Mustavalkoisilla kuvillakin on tehtävänsä, ne näyttävät selkeämmin rajat, erot ja sävyjen määrän. Eläköön värit! Eläköön värikäs musta! Musta tekee mahdolliseksi valkean, elämän ilon. Mustaa ei tarvitse pelätä, ei peitellä. Keneltäkään, ei edes itseltään.

* * *

Huomaan, millainen onni on runoinakin tuoda näkyville kokemuksiaan, joihin kukin voi peilata omaa mustaansa, jos siihen on valmis, tai oivaltaa mustan olemassaolon. Ei tarvitse sulkea silmiään elämältä. Tarttua kynsin hampain harmaaseen, jäädä sen vangiksi, sokeaksi elämän hurjalle väriloistolle. Saa katsella sateenkaaria, auringonlaskuja, revontulia suoraan silmiin, ei kameran silmän taakse piiloutuen ja latteilla kuvateksteillä kaiken vesittäen.

Ei tarvitse sylkäistä kolmesti olkansa yli nähtyään mustan kissan juoksevan tien yli. Ei tarvitse taikauskoa, usko elämän voimaan ja maailmankaikkeuden logistiikkaan riittää.

Pysähdyin sanojesi takia taaas hetkeksi oman mustani äärelle. Hieman siinä auttoi myös Linnanvirran - pitkään diagnostiikkakokemukseensa vedonneen!?! - lääkärin  akuuttiin hätään ja huonoon vointiin antama Hossa-resepti. Hossan värikallioita halusin katsomaan jo aiemmin tänä kesänä, ja reseptin takia yhä vahvemmin..

Kun mustassaan aika ajoin levollisesti viivähtää, alkaa tapahtua (suurta ja värikästä), päässä ja elämässä. Niin kuin tämä minusssa ryöpsähtelevä kirjoitusvirta.

* * *

Kiitos, ihminen, että autoit minut näkemään, kuinka syvälle, kuinka korkealle olen päässyt, turvaan ja toivoon! Viisaan Tommy Tabermannin sanoin:

"Tähtikirkas öinen laulu
halkaisee maailman musertavan pimeyden,
saa sen murenemaan
Sitä laulua kukaan ei saata kuulla korvillaan,
se on kuultava korvitta, tuntemalla sieraimissaan
Se, tuntemalla kuuleminen,on villien eläinten
ja puhdassieluisten etuoikeus

Tuulisina päivinä, ja niitä riittää,
ne ovat sikiävää sorttia, tuuliset päivät,
Rakkaus on meidän ainoa aluksemme
ainoa kyllin painava köli
ainoa kyllin suuri purje
ainoa kyllin kantava tuuli
ainoa oikea ilmansuunta

Lyhyt kynttilänpätkä,
lyhyt kuin jäljelläolevat päivät,
palaa pullonsuussa pöydällä
uhkaa kohta huokaista viimeisen kerran
Vielä on aikaa valita
ennen pimeää ja kaaosta:

Niin lähelle kuin uskallat päästää,
niin lähelle pääset
Niin paljon saat kärsiä kipua, pelkoa,
niin syvälle, niin korkealle
saat uinahtaa turvaan, toivoon
Niin lähelle kuin uskallat,
juuri niin paljon saat "

* * *

Päähän pätkähtäneet 'Maalarikissat' inspiroivat minut tämän päivän duuneihin ja vähän sivupoluillekin. Em. sadussa  musta vain vilahtaa, mutta lapsilla on oikeus olla näkemättä sitä. Sen ehtii aikuisenakin.

Värejä pönttötolkulla kaikille, siveltimiä, joilla niitä voi huiskia ja paljon kankaita, paljon paljon kankaita!

Kun vihdoin kirjoitan, kirjoitan maitopurkista

Toistelen kirjoittajilleni, kuinka mistä tahansa voi kirjoittaa. Miksi siis en ole puoleen vuoteen kirjoittanut yhtään Silviistee -tekstiä?! Sitä sopii kysyä. Ja paheksua itseään. Jos kuvittelisi sen auttavan, kannustavan kirjoittamiseen. En kuvittele.

Hiljaa sisimmässäni olen maanitellut kättäni kirjoittamaan. Ja nyt istun tässä. Näpyttelen joutavia, mutta taputan lempeästi olkapäätäni: Hyvä tyttö! Alusta on aloitettava joka kerta. Ensimmäiset sanat, rivit ja kappaleet ovat kiitorata, siitä se lähtee. Kuten guruni Torsti Lehtinen opastaa.

Muistan jostain lukemista käsittelevästä haastattelusta, kuinka nuori mies kertoi lukevansa lähinnä maitopurkin kylkiä. Hyvä, että edes niitä, ajattelin silloin.

Joulun alla näin mainoksia Kiehu-maidosta. Joka ei pala pohjaan. Ylimielisesti totesin, etten tarvitse sellaista. Minullahan on puurokattila. Kun ryhdyin joulupuuroa keittämään tavallisesta punaisesta maidosta, en löytänyt puurokattilaa mistään. (Muistin sitten kyllä minne se oli joutunut.) Puuron keittely teräskattilalla vaati erityistä tarkkaavaisuutta. Joulupuuro on pyhä asia, eikä siinä saa maistua muu kuin nostalgia. Joululta se sitten maistuikin.

Äsken pitelin Kiehu-maitopurkkia kädessäni. (Niin, samaa herkkua on saatava useamman kerran, kun sen pitkästä aikaa löytää.) Hämmentelin riisiä maidossa ja tarkkailin tilanteen kehittymistä.

Miksi pohjaanpalamaton maito keksittiin vasta nyt? Puuroja on keitelty iät ja ajat. Luin purkin kyljestä, että maidosta on poistettu sellaiset proteiinit, jotka ovat pohjaan palamisen aiheuttaneet. Kuka sen keksi?

Kenelle on tullut mieleen, ja missä tilanteessa, voisiko pohjaan palamisen estää? Onko hän miettinyt sitä tykönään, kotona puuroa keitellessään? Saanut hetkellisen oivalluksen kesken työkiireiden maisemakonttorin ikkunasta ulos tuijotellessaan? Vai tiimipalaverissa, kun on kuumeisesti ideoitu uusia tuotteita maidon kulutuksen lisäämiseksi? Vai tuskitellessaan, miten tehdä itsensä tarpeelliseksi, yt-neuvottelu-uhan alla? Vai kesälomalla mökkirannassa kesken saunanlämmityksen, kesken kalakeittohaaveiden, kun pää on tyhjentynyt kaikesta turhasta?

Ja mitä tuo keksijä ajattelee nykyään lähikaupan maitohyllyn ääressä? Tunteeko hän joka kerran mielihyvää, iloa oivalluksestaan? Kertooko hän vieressä seisovalle asiakkaalle, että "öhöm, minun harmaat aivosoluni ovat tuon arjenhelpotuksen takana"? Skoolaako hän sunnuntaisin aamupuurolla rakkaansa kanssa Kiehulla, shamppanjalaseista? Kertooko tuo rakas kaikille tutuilleen, kuka keksi Kiehu-maidon? Kirjoittiko keksijä onnistumisen hetkestä vuolaan selostuksen päiväkirjaansa? Listaako hän sen vuoden kohokohtiin "tilinpäätöstä" tehdessään? Ja minä vuonna hän sen keksi? Kuinka kauan kestää prosessi ideasta tuotteeksi meijerialalla?

Kiehu-maito. Kysymysten, kirjoittamisen aiheiden loputon lähde! Arjen estetiikkaa, pöydällä ja kattilassa! Kohta minulle suussasulamistaivas!

Kiitos teille, tuntemattomat, oivaltajat ja toteuttajat, maitoasiantuntija, proteiinitutkija ja purkkisuunnittelija! Heidän esimiehensä! Menneet opettajansa! Luovuuden tielle saatelleet äiti ja isä!

Hyvä Suomi!


-

Kiitollisuuskiireet

Minut kutsuttiin kohdunkaulansyöpäjoukkotarkastukseen. Aamulla tarkistin kirjeestä osoitetta, jonne olin menossa. "Kotikuntanne kustantaa teille..." siinä sanottiin. Mieleni täyttyi kiitollisuudesta.

Lähes joka viikko äkkään elämässäni asioita, jotka saavat minut huomaamaan, kuinka onnekasta on ollut syntyä Suomessa vuonna 1958. Tämä yhteiskunta on huolehtinut minusta kuin rakkaasta lapsestaan. Vuosikymmenestä toiseen. Lähes joka vuosi minut edelleen kutsutaan jonkinsortin seulontaan tai muuhun huolenpitotapaamiseen..

Lapsena kävin äidin kanssa käsikynkkää neuvolassa, vaikka terveyssisaren talossa leijuva haju sai minut voimaan pahoin ja pelkäämään jumalattomasti. Pääsin oppikouluun, tavallisen työläisperheen kakara. Koulu käytti meitä Helsingissä taidenäyttelyissä ja muissa kulttuuririennoissa. Pääsin niihin korkeakouluihin, joihin suitin hakea. Opintolainalla ja kesätienesteillä käytiin ulkomailla, päihdyttiin makeista drinksuista Palskeissa ja Topikateissa, syötiin Meriniemessä pippuripihvejä, ostettiin kihloja.

Sain rakastaa. Asuimme näteissä asunnoissa ja ajelimme uusilla autoilla. Miehen työn perässä maata kiertäessämme minun tarvitsi vain koputtaa kaupungin koulutoimenjohtajan oveen ja poislähtiessäni minulla oli määräaikainen työ seuraavaksi vuodeksi. Välimeren rannoille pääsi äkkilähdöillä muutamilla satasilla, Boutiquevaatteet olivat kukkarolle sopivia ja lapset saattoi pukea sävysävyyn - vaikka heille siitä traumoja jäikin. Kirjahyllyt täyttyivät. Opintolainan ja pianon osamaksuerät tuli maksettua melkein huomaamatta. Oli varaa ajella mummoloihin milloin huvitti, ja mummoilla ja vaareilla oli aikaa hoidella lapsosia, kun olivat jääneet jo 55-vuotiaina eläkkeelle. Omat työt olivat mieluisia ja paikkaa saattoi vaihtaa. Pääsi koulutuksiin ja työnohjaukseen, kun sitä tarvitsi, jo ensimmäisistä työpaikoista alkaen. Kaverit tuuppivat uusiin harrastuksiin ja paikkoja avautui valtakunnallisten kuorojen riveissä ja yhdistyksissä, pikkuvaltaa ja pikkuetuisuuksia oli tarjolla, sai olla vaikuttaja ja näköalapaikalla, nähdä mualimoo.

Eron jälkeen en ollut Kroisos mutten puilla paljaillakaan. Minulle avautui uusia maailmoja, kaikenlaista hyvää internetin ja muiden facebookien kautta, kohtaamisia vaikka minkäsortin. Iloja ja elämyksiä. Kulttuuria kahmalokaupalla. Sapatille heittäännyttyänikin minusta huolehtivat sekä yhteiskunta että lähelleni siunaantuneet ainutlaatuiset ystävät. Ja kun halusin yrittää, minua tultiin monella tavalla vastaan.

Olen saanut yrittää. Olen vastaanottanut hyvää. Hyvinhyvää. Paljon. Minä onnenvuosina syntynyt.

Sitä jäin miettimään Kaupunginlammen rannan uudelle penkille ajeltuani ensin pitkin Purolan katuja tuomen tuoksusta toiseen. Ihailtuani menneiden aikojen värikkyyttä, luovuutta ja omanlaisuutta, sillä Purolassa talot ovat persoonallisuuksia, kaikki omannäköisiään ja viehättäviä omilla tonteillaan. Määräykset ja trendit eivät ole tukahduttaneet persoonallista asumisotetta. Oi menneiden aikojen onnea ja sen jälkiseurauksia!

Toivottavasti tulevat polvet saavat omat hyvänsä, niin että jaksavat pitää kiitollisuudentunnetta yllä. Tuli mieleeni se, kun näytteenottajatäti kyseli lapsenlapsista. Ja kertoi, kuinka monet kolmekymppiset äidit pelkäävät, että joutuvat lapsineen vielä näkemään sodan. Toivottavasti ei. Eivätkä joutuisi kurimukseen, joutuvatpa he koettelemuksineen, valintoineen ja seuraamuksineen millaiseen asemaan tahansa. Sellaiseenkin, joita kenellekään, eikä kenenkään lapselle soisi.

Miten voin kyllin kiittää näistä 57 vuodesta... Yrittänyttä ei laiteta:

Kiitetty kiitetty kiitetty!

Lukeneisuudesta ja siihen pyrkimisestä

Kirjailija David Thomson on tehnyt kirjalistan. Lukemalla ne tulee tutustuneeksi lyhyessä ajassa merkittävien kirjailijoiden tapaan kirjoittaa. Hän väittää, että listan kirjat ovat lyhyitä romaaneja. Olen joissain kohdin eri mieltä. Ainakin minun hyllyssäni oleva Huckleberry Finnin seikkailut on paksu, minun mittapuuni mukaan.

1. Kurt Vonnegut: Teurastamo 5
2. Franz Kafka: Muodonmuutos
3. George Orwell: Eläinten vallankumous
4. John Steinbeck: Hiiriä ja ihmisiä
5. Ernest Hemingway: Vanhus ja meri
6. J. M. Coetzee: Barbaarit tulevat
7. Charles Dickens: Joulukertomus
8. Chinua Achebe: Things Fall Apart
9. Albert Camus: Sivullinen
10. Feodor Dostojevski: Kirjoituksia kellarista
11. Italo Calvino: Näkymättömät kaupungit
12. Joseph Conrad: Pimeyden sydän
13. Leonardo Sciascia: Huuhkalinnut
14. Graham Greene: Hiljainen amerikkalainen
15. Leo Tolstoi: Ivan Iljitsin kuolema
16. H. G. Wells: Aikakone
17. Arthur Koestler: Darkness at Noon
18. F. Scott Fitzgerald: Kultahattu
19. William Faulkner: Kun tein kuolemaa
20. Oscar Wilde: Dorian Greyn muotokuva
21. Stephen Crane: Punainen kunniamerkki
22. J. D. Salinger: Sieppari ruispellossa
23. Ivan Turgenev: Isät ja lapset
24. Herman Hesse: Siddhartha
25. Robert Louis Stevenson: Dr Jekyll ja Mr Hyde
26. Henry James: The Turn of the Screw
27. Lewis Carroll: Liisan seikkailut Ihmemaassa
28. Mark Twain: Huckleberry Finnin seikkailut
29. Johann Wolfgang von Goethe: Nuoren Wertherin kärsimykset
30. Muriel Spark: Miss Jean Brodien parhaat vuodet
31. Voltaire: Candide
32. William Golding: Kärpästen herra
33. George Eliot: Kankuri ja hänen aarteensa
34. Andre Gide: The Immoralist
35. Emile Zola: Therese Raquin
36. Jose Saramago: Kain
37. Tshinghis Aitmatov: Dzamilia
38. Erich Maria Remarque: Ei mitään uutta Länsirintamalta
39. Thomas Mann: Kuolema Venetsiassa
40. Jack London: Erämaan kutsu

Listassa on tuttuja kirjoja, joiden lukemista pidetään olennaisina, jos aikoo lukeneisuuttaan kehittää. Osaa en tunne ollenkaan, kirjailijoitakaan en kaikkia. Heräsi ajatus muokata listaa suomalaisemmaksi.

Listaa voi edetä myös muun lukemisen, maailmankirjallisuuden merkkiteosten ohessa, Thomson toteaa. Siitäkin on kansainvälinen (tai siis angloamerikkalainen) lista.

Vaan vuonna 2009 julkaistiin jo suomalaisnäkökulmainen lista kirjoista, jotka pitää lukea ennen kuolemaansa:
Mika Waltari - Sinuhe Egyptiläinen
J.R.R. Tolkien - Taru sormusten herrasta
Väinö Linna - Tuntematon sotilas
Aleksis Kivi - Seitsemän veljestä
Väinö Linna - Täällä Pohjantähden alla 1-3
Agatha Christie - 10 pientä neekeripoikaa
Fjodor Dostojevski - Rikos ja rangaistus
Anne Frank - Nuoren tytön päiväkirja
Douglas Adams - Linnunradan käsikirja liftareille
Astrid Lindgren - Veljeni Leijonamieli
Antoine de Saint-Exupéry - Pikku Prinssi
J.K. Rowling - Harry Potter -sarja
Gabriel García Márquez - Sadan vuoden yksinäisyys
George Orwell - Vuonna 1984
Veikko Huovinen - Havukka-ahon ajattelija
Elias Lönnrot - Kalevala
Jane Austen - Ylpeys ja ennakkoluulo
Sofi Oksanen - Puhdistus
Astrid Lindgren - Peppi Pitkätossu
Mihail Bulgakov - Saatana saapuu Moskovaan
Richard Bach - Lokki Joonatan
Umberto Eco - Ruusun nimi
Tove Jansson - Muumipeikko ja pyrstötähti
J. & W. Grimm - Grimmin sadut I-III
Dan Brown - Da Vinci -koodi
Enid Blyton - Viisikko-sarja
Anna-Leena Härkönen - Häräntappoase
Ernest Hemingway - Vanhus ja meri
Goscinny - Uderzo - Asterix-sarja
John Irving - Garpin maailma
Louisa May Alcott - Pikku naisia
Victor Hugo - Kurjat
C.S. Lewis - Narnian tarinat
A.A. Milne - Nalle Puh
Henri Charriete - Vanki nimeltä Papillon
Alexandre Dumas - Kolme muskettisoturia
Emily Bronte - Humiseva harju
William Golding - Kärpästen herra
Juhani Aho - Rautatie
Leo Tolstoi - Anna Karenina
Frank McCourt - Seitsemännen portaan enkeli
Arthur C. Clarke - Avaruusseikkailu 2001
J.D. Salinger - Sieppari ruispellossa
Charlotte Bronte - Kotiopettajattaren romaani
Kurt Vonnegut - Teurastamo 5
Isaac Asimov - Säätiö
Aapeli - Pikku Pietarin piha
Leo Tolstoi - Sota ja rauha
Mauri Kunnas- Koiramäen talossa
Margaret Mitchell - Tuulen viemää
Nikolai Gogol - Kuolleet sielut
Albert Camus - Sivullinen
Kirsi Kunnas - Tiitiäisen satupuu
Hergé - Tintti-sarja
Miquel Cervantes - Don Quijote
Eduard Uspenski - Fedja-setä, kissa ja koira
Mark Twain - Huckleberry Finnin seikkailut
Johanna Sinisalo - Ennen päivänlaskua ei voi
Herman Hesse - Lasihelmipeli
Günther Grass - Peltirumpu
Jostein Gaarder - Sofian maailma
Leon Uris - Exodus
Lucy M. Montgomery - Pieni runotyttö
Ilmari Kianto - Punainen viiva
Franz Kafka - Oikeusjuttu
Guareschi Giovanni - Isä Camillon kylä
Lewis Caroll - Liisan seikkailut ihmemaassa
John Steinbeck - Eedenistä itään
Kari Hotakainen - Juoksuhaudantie
Paulo Coelho - Istuin Piedrajoen rannalla ja itkin
Jules Verne - Maailman ympäri 80 päivässä
Risto Isomäki - Sarasvatin hiekkaa
Jaroslav Hasek - Kunnon sotamies Svejk maailmansodassa
Giovanni Boccaccio - Decamerone
Oscar Wilde - Dorian Grayn muotokuva
Milan Kundera - Olemisen sietämätön keveys
Homeros - Odysseia
Peter Hoeg - Lumen taju
Arthur Conan Doyle - Baskervillen koira
William Shakespeare - Hamlett, Tanskan prinssi
Eino Leino - Helkavirsiä-sarja
Stieg Larsson - Miehet, jotka vihaavat naisia
Yrjö Kokko - Pessi ja Illusia                                                              

Thomas Harris - Uhrilampaat
Raymond Chandler - Syvä uni
Jean M. Untinen-Auel - Luolakarhun klaani
Deborah Spungen - Nancy
Stephen King - Hohto
Laura Ingalls Wilder - Pieni talo preerialla
Laila Hietamies - Hylätyt talot, autiot pihat
Aino Suhola - Rakasta minut vahvaksi
Aleksandr Solzhenitsyn - Vankileirien saaristo
Mikael Niemi - Populäärimusiikkia Vittulajänkältä
Timo K. Mukka - Maa on syntinen laulu
Juha Vuorinen - Juoppohullun päiväkirja
Kjell Westö - Missä kuljimme kerran
Veijo Meri - Manillaköysi
Maria Jotuni - Huojuva talo
Juha Itkonen - Anna minun rakastaa enemmän
Jan Guillou - Pahuus

Samoja kirjoja näissä listoissa. Ehkä pitäisi tehdä oma lista pelkästään suomalaisista kirjoista, jotka kannattaa lukea. Vaan siinä tulee eteen se, etten tunne kaikkia kirjallisuuden genrejä ja tarvitsisin apuja. Pitää miettiä, miten toteuttaisin tämän idean. Hullun ja turhanpäiväisen mutta ah! niin innostavan.

Olenko itse lukenut lukija? Näitä listoja tutkaillessa voi todeta, etten ehkä ole, suuresta lukuäänestäni huolimatta. Ja paljosta lukemisesta. Tunnustan taas kerran, etten ole lukenut Täällä Pohjantähden allaa enkä Tuntematonta sotilasta, ja monta muutakin lukematonta merkittävää teosta on. Enää en jaksa itseäni haastaa urakkaan, vaan luen mitä sattuu. Vaikka listojen rakastaja olenkin.

Pidän listaa lukemistani kirjoista. Vuositasolla ne ovat lyhentyneet vuosi vuodelta. Ei se mitään, sanon itselleni. Lukeminen kannattaa aina, määrä ei korvaa laatua, eikä muutenkaan ole enää pakkoja, omatekemiäänkään, lukemisten suhteen.


Lukemisen armoa ja listojen iloja, lukija!                  

ps. Näin vastikään otsikon, jossa todettiin, että kun näkee jonkun lukevan junassa samaa kirjaa kuin itse, vaikuttuu. Tekisinkö listan tuollaisista kirjoista, tai kirjoista, joista tunnistaisi sielunkumppaninsa? Tai siis jotka luettuaan voisi huokailla ja vouhkata yhdessä. Juuh...


-

Kirjoitan että luen

Se on nyt silviistee, että on ruvettava kirjoittamaan. Vaikka mitä. Edes.

Opetan toisille, että mistä tahansa voi kirjoittaa. Kirjoitan siis tästä lähtien:
" Luin pitkästä aikaa uudestaan Jaan Kaplinskin Titanicin. Se herättää joka lukukerralla ajatuksia. Olen ajat sitten lopettanut uutuuksien kiivaan jahtaamisen. Luen jatkuvasti ja aika usein uudelleen vanhoja suosikkejani." Minkä kirjoitti eräs MM facebookin Kirjallisuuden ystävät -sivulla.

Sattui mielensilmään ja ajatteluttamaan rupesi. Olen hyvin huono lukemaan sellaista, minkä olen joskus lukenut. Vaikka lukukokemus olisikin kirjaantunut merkittävien tai muuten vaan hyvien kirjojen listaan.

Syitä on. Ja miksipä ei olisi. Sisäisen puolustusasianajajan tekosyyt ovat loputtomat, vaikkakaan ei kovin pitävät. Alibien heikot kantimet näen päivittäin, jos lukijaitseäni suostun katsahtamaan.

Sekin syy, kun en meinaa saada luetuksi uusiakaan kiinnostavia. Olen lukusaamaton, vähälukuinen ollut aika monta vuotta.  Minkä aina surulla pistän merkille, kun katselen kirjahyllyjäni ja luen toisten lukuintoiluista facebooksivuilta tai selailen uutuuskirjaluetteloita. Tai inventoin kirjakaupan hyllyjä kuten viime viikonloppuna.

Sekin syy, kun uudelleenlukeminen pitää sisällään mahdollisuuden, ettei kyseinen kirja olekaan enää vaikuttava tai edes hyvinhyvä. Lukemisen hetkellä on merkitystä. Varsinkin kun lukee lukemisen vuoksi. Ja jälkeen jää phiilis ja ylistyssanat, joita en pysty sen tarkemmin perustelemaan. Analyysi vaatii minulta aina erityisponnistuksia, sillä teoreettinen lukemisosaamiseni on laiha. Olen kokijalukija.

Yhden poikkeuksen tein ja lukaisin viime vuoden puolella uudelleen Anja Snellmanin 'Rakkauden maanosat'. Juuri edellä esittämääni teoriaa testatakseni. Sain kirjan lahjaksi exältäni eromme jälkeen. Ja niinhän siinä kävi, että silloin kirjan saamistilanteeseen liittyneet merkitykset lie nostaneet kirjan arvoa. Vuoden 2005 kymppi vaihtui tämänhetkiseen kasiin. Syytä siinäkin, että snellmanilaiset rakkauden maanosat eivät ole olleet kartallani vaan jossain toisella planeetalla, melkein kymmenen vuotta.

Jos lukisin uudelleen, lukisin ihailemani Raija Siekkisen novelleja, Anita Brooknerin ja Knut Faldbakkenin romaaneja, ainakin, ehkä. Joitain klassikkoja, ehkä. Ehkä, ehkä en.

Mutta iloikseni olen päässyt kirjoihin käsiksi taas ja luen, uutta. Joka puolelta satelevien vinkkien pohjalta. Vaikka luettavakoreissa on täyttä, hain kirjastosta Lukuviikon kunniaksi lisääkin luettavaa.

Viime viikkoina olen lukenut Tommi Melenderin 'Kylmän sodan', Petri Tammisen 'Meriromaanin' ja Essi Kummun 'Lasteni tarinan' ja olen täysin selvillä siitä, miksi luen, miksi minun kannattaa lukea. Miksi rakastan lukemista kirjojen rakastamisen ohella. Varsinkin loistavaa suomalaista nykykirjallisuutta, ei sitä valtavirtaisinta.

Sen kunniaksi aloitin John Williamsin (ulkolaisen!)  vuonna 1965 (siitä on jo aikaa!) kirjoittaman ja nyt uudelleen julkaistun 'Stonerin' (tosi sukseen saavuttanutta!). Vaikuttaa vanhanaikaisen hyvältä. Uhmaan ja luen sen.

-

Helmet op. 20v

Hiuspehkoissaan hurjat hupakot,
himalaiset, humalaiset
hepsankeikat häärii

Helyt, helmet, hampaat heiluu
hipiöissä helinän häivä hehkuu,
hyrskää helmojen havina, höyry,
hävyistä henkii hurmion huuru

Höyheninen h-ääni häätää hädän,
hellittää hellyyttävän harmauden,
hihittävä, hohottava hiprakka hallitsee
h-hetki hipaisee, hilpaisee
hilpeästi, hallelujasti

Ha-hacapella!



(Omistettu ensi kesän KLONKille, jonka riveissä itsekin aikanaan helmeilin.)

Aina yllättävä Nobel-viisasten kerho

Harvoja ne vuodet, jolloin olen voinut heti hurrata uusinta Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajaa.

2013 Alice Munro. Olin lukenut ja tykännyt.
2012 Mo Yan. Never heard.
2011 Tomas Tranströmer. Lukenut pari runoa.
2010 Mario Vargas Llosa. Nimen tiesin, en ollut lukenut.
2009 Herta Muller. Tunsin, mutten ole lukenut vieläkään, vaikka meinannut.
2008 J-M. G. Le Clezio. Ohi.
2007 Doris Lessing. Lukemattomana hyllyssä.
2006 Orhan Pamuk. Tunnistin ja tunsin.
                                      2005 Harold Pinter. Näytelmiä nähnyt.

Usein he ovat olleet minulle tuntemattomuuksia, vaikka jokusen kirjan, harvinaisemmankin kirjailijan kynäilemän, olen lukenut. Suosikkini ennakkoveikatuista tai ihan omat ihanteeni eivät ole voittaneet koskaan. Jose Saramagosta, Wislawa Szymborskasta, Seamus Heaneysta ja Dario Fosta olen pitänyt, mutta vasta Nobel-voittovuosien jälkeen (paitsi Fo), enkä heidän kirjoihinsa ole voiton takia tutustunut vaan muuten.

Kun jälleen kerran Nobel-komitea yllätti, löysin hyllystäni Patrick Modianon 'Hämärien puotien kujan' (WSOY 1979). Luin esipuheen ja totesin luoville kirjoittajilleni, joille kirjaa vilautin, etten aio sitä lukea, ainakaan lähiaikoina. Oletin, ettei minua kiinnosta lukea mistään ihmisten silueteista ja varsinkaan saksalaismiehityksen aikaisesta Ranskasta. 

Jälleen kerran tulin toisiin ajatuksiin hetimiten. Luin eilen - voittajan julkistuspäivänä - näytteeksi pari sivua, sitten 50 sivua ennen nukkumaan menoa enkä voinut olla jatkamatta tänään ja luin loput yhdeltä istumalta. 

'Hämärien puotien kuja' on ensinnäkin hieno Jorma Kaparin suomennos ja todennäköisesti myös hyvin alunperinkin kirjoitettu. Teksti on helposti lukeutuvaa, sivut kääntyilevät kuin itsestään. Tarina on haikean kaunis, vaikka aihe on hämmentävä ja sinällään traaginen. Joel Haahtela, suosikkini, on Modianon sielunveli. Kerronnassa on samanlaista lakonista arvoituksellisuutta, viipyilevyyttä, levollista surumielisyyttä kuin Haahteloissa, tai Andre Makineissa. Niissä kuvataan ajallisesti suhteellisen lyhyt ajanjakso päähenkilön elämän jonkinlaisesta henkisestä käännekohdasta. Hyvin pienesti ja silti koko ihmisen kokoisena. Eroakin heillä on. Modianolla ei ole sellaisia huikeita lauseita, joita haluaa helliä aina uudelleen niinkuin kaikissa Haahtelan kirjoissa on.

Jos eteen sattuu toinenkin Modiano, luen sen. Suosittelen lämpimästi. Ja suon Modianolle palkinnon, vaikken voikaan ymmärtää palkinnon rahallista suuruusluokkaa. Vaikka toisaalta jos jääkiekkoilijoille maksetaan jatkuvasti miljoonia, niin olisi korkea aika ja sata hyvää syytä maksaa yhtä monille kirjailijoille samanlaisia summia. Niin tekisin jos olisin yksinvaltias miljardööri tai muu rahallisesti merkittävä vaikuttaja.

Mutta jännityksellä odotamme seuraavaa voittajaa Finlandian maaperällä.

Fakta ja fiktio panee sekaisin

Viikonloppu on mennyt (suunnittelematta) ihan saarikoskeksi, kirjallisesti, ei kirjaimellisesti. En siis ole juonut, en nai... enkä tullut neroksi. Mutta lukenut olen. 

Käteeni sattui Antero Viinikaisen 'Pentti Saarikosken toinen tuleminen', jonka olin alennushyllystä joskus Saarikosken takia ostanut. Kirjassa oli jotain veijarimaista, kuten takakannessa luvattiin, mutta jokin myös tökki.

Vaikka olen käynyt Fakta ja fiktio -kurssin minun oli vaikea suhtautua kirjan Saarikosken sanoihin suhteessa kirjailijaan. Vähän väliä kävi mielessä, onko Saarikoski todella sanonut (tai kirjoittanut) niin kuin kertoja väittää, kuinka paljon hän laittaa repliikkeihin omia luulojaan ja kuvitelmiaan. En osannut olla olematta kriittinen enkä toisaalta kriittinenkään, koska en tiedä kovin paljon yksityiskohtia Saarikosken elämästä. Mutta jotenkin sopimattomalla tavalla viisastelua suurin osa tarinasta.

En siis osannut olla hysteerinen lukija (Roland Barthesin luokittelun mukaan) ja antautua tarinan vietäväksi. Jos kertojaminä-arkeologin ja Saarikosken dialogi olisi kuulostanut aidolta eikä vain teoreettisilta lauseilta, olisinko silloin uskonut tarinaan riittävässä määrin? Jari Tervo on sanonut joskus, että lukija ja kirjailija aina tekevät romaanin suhteen sellaisen diilin.

Ihmettelen, miksi kustannustoimittaja ei ollut laittanut Viinikaista kirjoittamaan alkua uudelleen, sillä loppua kohden tarina parani. Ja asetelmahan on herkullinen eli olisin suonut kirjan olevan onnistuneempi.

Kesken lukemisen hain hyllystä Pekka Tarkan kirjoittaman Saarikoski -elämäkerran, muttei viitseliäisyyteni riitä faktojen tutkimiseen, katselin vain kuvat, että tarinassa vilahtelevat sivuhenkilöt saivat kasvot. En malttanut antaa heidän olla kasvottomia, koska hekin esiintyivät omilla nimillään. Hämmennykseeni tämä ei paljoa auttanut.

Eniten minua hämäsivät vielä elossaolevat henkilöt kuten Saarikosken ex-vaimo Tuula-Liina Varis. Miltä hänestä mahtoi tuntua - jos ja kun hän tämän kirjan luki - jotkut ei välttämättä niin ilahduttavat fiktiiviset kohtaukset. Minua ainakin olisi tympinyt joutua lähes seksuaalisen häirinnän kohteeksi. Tuohon tarinan kohtaan liittyi myös arkeologin masturbointikuvaus, joka kuvotti minua, vaikken olekaan allerginen erotiikalle, seksille tai itsetyydytykselle, kirjoissakaan. Siinä oli jotain outoa, kun liitin sen kannen sivuliepeessä olevan kirjailijan kuvaan, joka ei kylläkään vastaa ulkonäöltään eikä muutenkaan kertojaminää eikä lie mikään alter ego. Kai.

Innostuin Saarikoskesta kuitenkin niin, että luin lisäksi runoja Tiarnia -sarjasta, lehteilin hyllyssäni olevia muita hänen kirjojaan, ja ensimmäisten sivujen mukaansatempaavuuden takia jatkoin saarikoskeilua elämänkirja, työ- ja päiväkirja 'Asiaa tai ei'n parissa. Sillä miehellä oli sana hallussa, genressä jos toisessakin.

Tuli mieleeni myös lukea ne Tuula-Liina Variksen kirjat, jotka minulla on lukematta, niin kuin 'Toshiko Mifunen tiikeri'. 'Kilpikonna ja olkimarsalkkaa' en varmaankaan lue uusiksi, vaikka se saattaisi valaista asioita. Niin tavoitteelliseksi lukijaksi minusta ei ole.

Ja jotta menisin ihan ymmälleni faktan ja fiktion suhteesta, lukaisin myös suosikkini Thomas Bernhardin omaelämäkerrallisen 'Palkintopuhetta'. Hänen tajunnanvirtansa on helppoa luettavaa ja ajatuksia herättävää. Vaikkei tämä hänen viimeiseksi jäänyt ole hänen parhaintaan. Sen luettuani mietin, miten paljon siinä kirjassa oli totta. Hän kertoo, millaisia palkintoja hänelle on myönnetty ja miten hän oli niihin suhtautunut. Kriittisesti, vihamielisestikin ja liioitellen kyllä, sehän hänen tarvamerkkinsä on. Oman kokemukseni ja myös Tommi Melenderin loistavan kirjallisuusesseeteoksen 'Yhden hengen orgiat' mukaan. Mutta mikä on totta ja mikä ei. Tarvitseeko tietää?! Ilman edellistä Viinikaislukukokemusta tuskin olisin kiinnittänyt mitään huomiota puheenvuoron totuusarvoihin. Olen Bernhard-fani ja nautin. Antaudun ja ihailen sanojen ja ajatusten sujuvuutta, ja uskon kaiken. Sellainen diili meillä.

Fakta ja fiktio, siinäpä se.  Suhteellista jos mikä.

-

Käytännön eskapismia

Facebookiin kirjoittaessani saan aina tietää, mitä minulle kuuluu. Tänään kirjoitin mm.

"Mulla on kans menossa despressioharjoitukset. Vaikken vielä masentunut uskalla olla, enkä halua. Mutta vastaisuuden varalle. Eskapismi on toivottavasti sopiva harjoitus. Käytännön eskapismi."

-
Kuten kirjassa "Kehon salattu kieli" minulle osoitetaan oireeni siellä täälla kropassani, kertovat, että haluan paeta, kun en tiedä, mitä pitäisi valita, mitä ratkaisuja tehdä. Olen tunnistanut oireyhtymän jo jonkun aikaa, mutta juuri nyt pakoaikomus on akuutissa vaiheessa.

Olen eskapismihurmoksessa.

Välttelen väkijoukkoja - vaikka se ei olekaan mitään uutta. (Pienistä väkijoukoista pidän, sopivissa määrin.) En osallistunut edes Taiteiden yöhön, vaikka jonkin sortin kultturellikko olen olevinani. Enkä kuljeksi kaduilla, mikä on ollut halpa huvini jo vuosikausia. Koskaanhan ei tiedä, kuka (tai mikä) tulee vastaan. Joskus kohtaa oman itsensä ja ihmettelee.

Eskapismin keinot ovat monet. Muutakin kuin pakeneminen omaan kotoon. Silloin kun raha yms. käytännön esteet eivät salli yksinäisen tunturin huipulle, merelliselle kallioluodolle tai Thessalonikin miljoonien tuntemattomien keskelle lähtemistä.

Omassa kodossakin voi paeta. Pakopaikkoja on. Pakopaikkoja, joissa tuskittelu ja ilahdus sopuilevat.                                                                                                                                                                                         

Pakeneminen lukemiseen on varhaimmin oppimani. Nyt luen monta kirjaa yhtä aikaa. Helppoja vaikeita kirjallisuusesseitä. Joiden kanssa käyn älyllisiä (?) keskusteluja hiljaa mielessäni. Tommi Melender on tässä suhteessa noussut listoilleni. Vakavasti.

Proosallisempaa pakoa varten hyllystäni valikoituu monenlaista, mutta nyt sellaisia kirjoja, joiden riveillä silmäni liukuu vastustamattomalla keveydellä, ilman että jotain sanaa jää jankkaamaan tai että sanojen virta katkeaa tiheisiin oksistoihin tai monttuihin. Eteenpäin eteenpäin! Vaikka katsoisikin taakse kuten Katri Lipsonin 'Kosmonautin' mukana. Siellä takana on kaikki se, mikä on edessä ja varsinkin tässä ja nyt.

Katselen itsemurhaisia filmejä. Kuinka ollakaan, netti-Areena sattuu tarjoilemaan aihetta ylen määrin. Kun omassa elämässä loput ja alut seuraavat toisiaan. Päättymättömänä sarjana niin kauan kuin elän, tiedän, mutta nyt taas akuutisti. Elämä tarjoaa peilejä, kun suostuu katsomaan niitä suoraan silmiin.

Ja tuttuihin turvallisiin elokuviin ja sarjoihin kuluu hyvinkin tovi jos toinenkin. Notting Hillin rakastavaiset ja rikoksia ratkovat komisariolewisit edustavat pysyvyyttä, johon voi paeta siihen saakka, kunnes löytää uuden suunnan, tuntemattoman, joka turvallisessa turvattomuudessaan minua pakopaikkana kiehtoo.

Hiljaisuuttani rikkoo ukulele. Tai sekin on tavallaan hiljaisuutta. Soitan 'Suzannea' kerta toisensa jälkeen. Pakenen laulun sanojen syvyyksiin ja sointujen harmonioihin. Sormenpäät kovettuvat toistojen myötä. Siitäkin voisin kirjoittaa...

Kirjoittaminen on ihana tapa paeta. Siitä on tullut rakas kilpakumppani lukemisen kanssa. Eikä ajankulua huomaa. Sanoja riittää niin kauan kuin jaksaa sormiaan liikuttaa. Lohdullinen pakopaikka. Niistä matkoista seuraa monta hyvää. Pakenevien silmien nähdä.

Ja taustalla kohisevat somehumina ja mediamyrskyt.

Eihän maailma ole totta, eihän?!

Niin. Kaikessa tässä itsekeskeisessä navan ympäri pyörivässä elossani on minussa globaalimpaakin huolta. Eskaappiset ajatukseni koskettavat myös valtakuntamme ja koko maailmankin tilaa. Sitäkin tekee mieleni paeta. Idealisti, utopisti, humanisti minussa elää. Sekin olisi oiva paikka eskapiseerata itseäni. Maailmaa syleilevät ratkeamattomat ikuisuuskysymykset.

Miten mieluusti vastuuta omasta elämästäni pakenisin. Onneksi en voi sellaisella taakalla raskauttaa ketään. Mihin pakenen pakenemisen mahdottomuutta?


Voihan eskapismi!

-

(Kuvantekijät ovat ylhäältä alas Tiina Korkealehto, Tuija Matela ja Tapani Ahtonen. Joilta en ole lupia kysellyt, minä, elämää pakeneva narratiivi. )


                                                                                                                                    

Taito lukea

Tänään on kansainvälinen lukutaitopäivä. Onneksi olkoon kaikille lukutaitoisille!

Olen viettänyt vähälukuista vuotta. Kirjahyllyn ohi kulkiessani (monituisia kertoja päivässä) katseeni osuu teoksiin,  

1) jotka ehdottomasti pitää lukea
2) jotka haluaisin lukea, ehkä jo heti seuraavaksi
3) olisipa kiinnostavaa lukea, onneksi olen tuonkin hankkinut

4) miksi en tuotakaan ole lukenut vielä...

Mitä hitsinpitsiä oikein vetkuttelen!

Viime viikonloppuna aloitin lukemisen ryhtiliikkeen. Päätin levitellä kirjoja eri puolille huushollia, että aina kun istahdan, edessäni on keskeneräinen kirja. Ja keskeneräiset kirjathan on saatava luetuksi.

Sisäiselle ahnehtijalleni uskollisena liioittelen. Ruokin sisäistä lukijaani viidessä eri kategoriassa, joista esimerkkinä nyt lukusessa oleva teos:

1) haastetta älykölleni: Melender/ Yhden hengen orgiat
2) tarinanrakastajalleni, sille perinteiselle lukijalleni: Bennett/ Epätavallinen lukija
3) ammatilliselle minälleni ja itsensäkehittäjälleni: Segal/ Kehosi salattu kieli
4) runoilijalleni: Parland/ Hamlet sanoi sen paremmin  

5) huumorihakuiselle sanaleikkijälleni: Alivaltiosihteeri/ Virallisuus on aseeni

Näitä luen siis päivittäin. Joka kategoriaan valitsen seuraajan, kunhan edellinen on loppuunluettu.

Lukutaitoaan ei kannata heittää hukkaan. Lukeminen avartaa, viihdyttää, lohduttaa, ihmetyttää, ihailuttaa. Kirjoista voi keskustella, väitellä, olla eri mieltä ja samaa, jakaa yhteistä iloa. Nauttia sanoista, tarinoista, viisauksista ja avarammasta maailmasta.

Kiitos kirjailijoille ja kustantajille kirjojen kirjosta!

Lukekaa, hyvät ihmiset, lukekaa hyvin voidaksenne! Kirjojen rakastaminen kannattaa aina.

-

Ei toosaa nurkassa

Neljättä vuotta olen elänyt ilman televisiota, teeveetä, telkkua, telvisiä, toosaa. Sitä aika ajoin käydään ihmettelemässä, onko tuo tottakaan. On.

Katson kyllä joitain sarjoja netistä, ja joskus vähän kulttuuriakin, mutta siellä ne ohjelmat odottavat minulle sopivia hetkiä. Ja vaikkei siellä ole kaikkea, niin olen oppinut tulemaan toimeen ilman niitä tärkeiksi luulemiani. Kaikkea ei ehtisi tai viitsisi kuitenkaan. Unohdan ja unohdan senkin, että olen unohtanut.

Jostain syystä olen muutaman kerran napsauttanut netti-Areenasta kohtaa 'Suorat' ja sattunut uutisten kohdalle.

On ollut todella outoa katsella niitä. Huomaan, etten meinaa saada kuunnelluksi, mitä siellä kerrotaan. Seisovat siellä nykyään ja syystä siitä katselen tämänkylänPekan siskon vaatetusta, mietin mitä kuuluu Matti Röngälle - kun tiedän hänellä olevan muutakin elämää kuin uutistenlukijan ja dekkarikirjailijan, näinhän sen erään kerran tv-ohjelmassa.

Siitä, mitä pystyn kuulemaan, olen kyllä mieleni niin pahoittanut. Kyllä en kiinnostu yhtään. Enkä kuvittele- vaikka eräskin Pirkko niin väitti - että olisin parempi ihminen, jos olisin selvillä siitä, missä nyt Palestiinassa mennään (kaikkien näiden vuosikymmenten sotimisen jälkeen) tai missä Putin on käynyt tai mitä tyhjää Stubb kimittää tai onko huomenna pouta.

Ainoa asia, mikä niissä kiinnostaa, ovat herrasmiesuutistenlukijat ja heidän levollisuutensa kaikkien huonojen uutisen keskellä. Onneksi jotain pysyvää on, vaikkei Lindin Arvia enää näekään, tuota kaikkien uutistenlukijoiden isää, äitiä ja kumminkaimaa. Oi aikoja, jolloin Kauko Saarentaus loi mustavalkoista, mutta ah! niin turvallista tunnelmaa joka kotiin! Silloin oli paremmin. Ja toden totta, olen hyvinkin sitä mieltä. Huolimatta Valtaojan Eskon näkökulmasta.

Minä masennun päivittäin maailmantilasta. Se nimittäin tunkee väkisin minunkin elämääni kavereiden facebook-päivityksien myötä:

Metsäteollisuus uhoaa: työajan pidennys tupon ehtona
Ahneus on suomalaiselle anteliaisuutta tyypillisempää
Professorien aika tuhrautuu sihteeritöihin – tutkimus kärsii
Cheekin vihaaminen voi sairastuttaa
Irtisanottu psykologi masennuslääkkeistä: "Jos ne olisivat tehokkaita, ihmiset paranisivat"
Alexander Stubb menetti kärkisijansa Twitterissä
Ukrainan lentoturma johtui mustavalkoisista periaatteista

-

Olen tietenkin huolissani omasta tilanteestanikin, sillä en ole muuta kuin rva Oma Napander minäkään, mutta tuhatkertaisesti enemmän olen hädissäni Suomen ja maailman tilanteesta. Minä jotenkin tästä selviän, mutta Suomesta en ole niinkään varma, saatikka maailmasta. Tuhon enteet ovat tässä ja nyt. Tämä ei ole kestävää kehitystä, ei millään elämän alueella. Ja kaikki mennä tohottavat eteenpäin kuin ne kuuluisat, jo unohtuneet päättömät kanat, jotka eivät todellakaan ole sukupuuttoon kuolleet. Pelkästä Hölmölästä ei voi enää puhua. Siinä maailmassa oli vielä levollisuutta ja typeryys vaatimatonta. 

Muuta parannusta en näe kuin että paikalliset ja ihmisenkokoiset MaaritKorhoset lisääntyvät ja tekevät omissa lähimaailmoissaan radikaaleja uudistuksia yleisen hyvän nimissä. Välittämättä hullun maineesta, kateellisten panettelusta, älyllisesti ja toimissaan laiskojen vastustuksesta.

Hymistelemällä ja kulisseissa hiiviskelemällä emme tätä maailmaa pelasta, edes ikkunastamme näkyvää osaa siitä. Ystävällisesti mutta päättäväisesti voi kuitenkin tehdä jotain edes sinne päin, mitä turkulainen opettaja Maarit Korhonen uskaltautui tekemään:

Opettaja määräsi pulpetit pois luokasta, toi tilalle sohvat ja haluaa räjäyttää opetussuunnitelman

Mitä sinun pitäisi räjäyttää? Ja minun??? Että maailma voisi paremmin. Vaikka sitten tulevien polvien tähden, jos meille ei enää mitään voida.


-

Kertausta ja kiertoja

Aion astua uudelle tielle, taas. Siksi kai menin lukemaan vuodentakaisia kirjoituksiani. Oo de lally soikoon! Mikään ei ole muuttunut vuoden aikana.

Edesmennyt kummatätini kehotti minua pitämään 10 vuoden päiväkirjaa, jotta näkisin, kuinka elämä kulkee tietyn kierron mukaan. Samoihin aikoihin vuodesta tapahtuu samanlaisia asioita, eikä hän tarkoittanut sienien keräämistä tai lomien aloittamista.

Totta se näyttää olevan. Viime vuonna näihin aikoihin mietin turvallisuushakuisuutta ja sen ilmenemistä esim. syömisissä. Syön taas makkarakastiketta ja perunaa, vaniljajäätelöä, ja joisin kotonatehtyä viinimarjamehua jos voisin.

Ja kertausta on sekin, että tuntemattomaan hyppääminen pyörii mielessä päivittäin. Monta kertaa päivässä. Yrittämään ryhtymisen ensimmäinen vuosi ei ole maailmantalouden tai edes Suomen talouden tilan huomioonottaen ollut viisautta. Se oli vain minulle sopivin ajankohta. Olin riittävän varma, vahva ja ajankohta tarjoutui kuin itsestään. 

Mitään en silti kadu. Päinvastoin. Vuosi yrittäjänä on ollut työurani mieluisin. Yhtään vastahankaista työtä ei ole tullut tarjolle, ja monesti olen saanut todeta, että "voiko työnteko olla näin ihanaa!!!".

Ala on silti vaikeuksissa - tai mikä ala ei nyt olisi. Isoistakin koulutusfirmoista ihmisiä laitetaan pois enemmän tai vähemmän lempeästi. Kynämatkat sinnittelevät pienesti, toistaiseksi.

Parin viikon takainen oivallukseni oli, ettei maailma muutu, vaikka kuinka tahtoisin. Tai se muuttuu vain lähimmässä lähipiirissä sen minkä on muuttuakseen, jos on. Minun on siis, omia oppejani noudattaen, muutettava omia ajatuksiani. Sitä olen tehnyt viime viikot.

Se on viisas, joka nöyrästi myötäilee todellisuutta, tekee yhteistyötä väistämättömän kanssa. Kun ymmärtää olla vaatimatta, alkaa helpottaa.

Mietin erilaisia vaihtoehtoja, mitä voin tehdä. Ollut silmät auki ja mieletön. Katsellut kauemmas ja kummallisempiin suuntiin kuin uskoisinkaan. Hiljentänyt järjen ääntä muistutellen mieliin Ilkka-Juhani Takalo-Eskolan (filosofitaiteilija) teesin, että järki on vain yksi tunne. Järjen kanssa ajatuksillani ei ole mitään tekemistä. Tommy Hellstenin sanoin:

Liian suuri luottamus järkeen ja ajatteluun salpaa intuition. Ei synny uutta. Tulevaisuus on vain lisää menneisyyttä.

Järki on ollut monesti haitaksi, tälläkin hetkellä se on. Suunnitelmani ovat järjettömiä. Kukaan tervejärkinen ei ajattele näin. Olen levollinen ja luottavainen asioiden järjestymiseen. Kaiken järjen mukaan minun pitäisi olla epävarma, ahdistunut, epätoivoinen, hädissäni sen suhteen, miten aion taloudellisesti selvitä ja elättää itseni jatkossa. Mutta annan elämän kantaa minua.

Eikä se ole ainoa asia, jossa tämänhetkisessä elämässäni järjellä ei ole sanan sijaa. Tavanomaisella järjellä siis, maijameikäläisten järjellä. Minun järjelläni, jonka siis myönnän tunteeksi, on tärkeä paikka sydämessäni. Mitä sydän sanoo, se ei ole ihan yksiselitteistä, mutta kuuntelen sen selityksiä silti. Ja yritän ymmärtää sitä ja ottaa opikseni.

Kaksi ystävää, toisistaan tietämättä, on paiskannut (jälleen kerran) silmilleni väitteen, että olen heidän tuntemistaan ihmisistä armottomin, säälimättömin itseäni kohtaan. Huh. Hurjaa mutta helpottavaa. Josko minun pitäisi elämäni harjoituskirjasta avata jälleen kerran kohta 'Opettele olemaan itseäsi kohtaan armollinen'. Aion ottaa käsittelyyn Ruediger Schachen opit. Avaan kohta summanmutikassa jonkun sivun yhdestä hänen kirjastaan ja tiedän jo, että siinä se lukee. Minulla on jokin asia vieläkin oppimatta. Learn your lesson, woman!

Enempiä ajattelematta oleminen. On se silti kova paikka minulle, joka työkseni ohjaan ihmisiä käyttämään ajatusten voimaa. Minulla se vaan menee aina välillä liiallisuuksiin. Ajatteleminen. Silti olen päättänyt olla siinä itselleni armollinen. Ilman ajattelevaisuutta en olisi minä. Itsenilainen haluan olla.

Julia Cameron, sapatin aikainen guruni, sanoi juuri, että odottamaton on aina lähellämme. Siihen uskon, ja maailmankaikkeuteen. Niin käy kuin on hyvä. Kuoppia, rotkojakin on matkalla, mutta aikaakin on, asioiden tapahtua.

Turvakirja

"Yhtäkkiä illalla ikkunan ääressä huomaa hämärän, on sytytettävä pöytälamppu nähdäkseen tarkasti. Keväästä on vain hetkinen olen siitä varma, sillä vasta eilen oli se ilta, jolloin aurinko puski voimalla harsoisen pilviverhon takaa, eikö ollutkin. Kesä tuli väkisin ja sen säteet toivat näkyviin kaikki ne haaveet, jotka olivat jääneet talven mittaan toteutumatta. Kesällä ei haaveilla, otetaan vain vastaan se mille talvi on tehnyt tilaa ja kituliaina lepohetkinä, kun Suomi on pysähdyksissä, mekin pysähdymme, kauhusta kankeina että kaikki on jo ohi, viimeistään juhannusaattoyönä. On pinnisteltävä kuullakseen toivon ääni, lempeä pohjasävel, joka lupaa ainakin yhden haaveen seuraavan talven varalle, ettei kokonaan kuihdu pois, elämättä..."

Että sellainen harjoituksen tynkä, haahteloissani kun olen, heh.
- - -

Toissailta oli se ilta. Kun sytytin lampun enkä tahtonut uskoa, että syksy oli vaivihkaa asettunut mielen oikeaan ylälaitaan. Määräämään käytettävän ajan määrän. Itkin peiton alle, pato laski vetensä minun silmäkulmistani. Oli mentävä kirjahyllylle. Rakkaat JoelHaahtelani pinosin yöpöydälle. Menin uudelleen lämpimään suojaan. Vain kannattelevat kädet ja vastaanottamaan valmiit kasvot jäivät ilmavirran armoille.

Olen jokaisessa hänen sanassaan kotonani, turvassa. Luin alleviivaamiani lauseita 'Lumipäiväkirjasta'. Rauhoituin. Sitten avasin 'Elenan', joka oli jäänyt lukematta.

Jo ensimmäinen sivu kotoutti minut ja tiesin saavani vaillaolooni täytettä. "Olen joskus taipuvainen liialliseen lopullisuuteen", JoelHaahtela sanoitti minua. En olisi tarvinnut enempää, mutta halusin. "Kun ostaa vanhan kellon, tietää ajan kuluvan. Muuten voisi luulla, että kaikki jatkuu ikuisesti." Lempeitä sanoja, lauseiden suloutta, ajatusten herkeämätöntä kauneutta, surumielistä hetkien ja viipyvän ajan lohduttavaa virtaa. "Aina on ihmisiä, jotka ovat elämässään kahden vaiheilla, valmiina lähtemään tai jäämään."  Luottamusta elämän ainutlaatuiseen pyhyyteen.

Luin kirjan puoleen yöhön mennessä. Suljin kirjan, lampun ja silmäni. Nukahdin pimeään, joka ei pelota. "Hän sanoo, että kaikkialla vallitsee keskeneräisyys ja se on ajan kulumista. Kaikki ajatukset ovat keskeneräisiä ja se mikä on keskeneräistä on elävää." 

Lapsesta asti olen paennut kirjojen turvaan ja toivoon. Nytkin pelon ja epätoivon hetkinä syön itseni tukevaan olotilaan lusikoimalla jääkaapista kylmää kaalilaatikkoa - sitä äidin tekemän makuista - ja Marie-keksejä teen kera. Ja luen. Jotain tarkasti valittua lohdutusta tai luottaen sattuman kädenojennukseen, että avaan juuri sen kirjan, vuosikymmeniäkin hyllyssä odotelleen, joka minun on juuri nyt tarkoitus lukea.

"Tällaisenä yönä on turha nukkua. On mahdoton suojautua menneeltä kun edessä ovat kaikki pettymykset ja halut, täyttymys ja ilo ja se ainainen kaiherrus, että jotain puuttuu tai katoaa, jokin  osa, jopa kaikkein onnellisimpina hetkinä tai ehkä juuri silloin erityisesti, kun luulee olevansa kaikelta suojassa, eikä haluaisi minkään muuttuvan, ne lyhyet hetket, jotka kohottavat elämän sen itsensä yläpuolelle ja saavat meidät tuntemaan itsemme eläviksi ja silti samaan aikaan selittämättömällä tavalla lohduttomiksi. Ja kun heikko valonkajo tulee sarastuksen myötä huoneeseen, avaan silmäni ja katson kuinka valo hitaasti siirtyy ikkunalaudalla ja tekee kaikesta jotenkin läpikuultavaa ja ulottumatonta.Tuijotan ulos puutarhaan ja ikkunalasissa kimmeltää pisaroita ja pian on jo niin valoisaa, että kaikki lehdet muuttuvat keltaisiksi ja rehevöityneet pensaat näyttävät syttyvän palamaan ja ehkä koko kaupunki ympärilläni on tulessa tai ehkä se vain on mieleni, joka palaa, minun kiitävät ajatukseni, niin, turha luulo, etteivät ajatukset vanhana kiitäisi, päinvastoin, silloin ne vasta kiitävätkin ja hakevat lopullisen muotonsa niin kuin suurten säveltäjien sinfoniat."

Kirjoittaa Joel. Mutta minä nukun. Sekin on tuttu tapa paeta päivää, joka paistaa vääriin kohtiin ja pilviä, jotka luovat varjoa sinne, missä sitä ei haluaisi nähdä.


ps. Haahtelan blogissa vallitsee rauha, vaikka kaikki on epävarmaa, ja mikä lie tottakaan...

Aamuhaaste omin päin

Tosi Satu lähetti aamuhaasteen, jonka oli lähettänyt Runotalon Sari:

"5 kuvaa aamuhetkistä pienillä kommenteilla tai kenties lauleskellen."

'TILOJA / AVARUUKSIA' 24.08.2014 klo 11 

Kansi : 'Sivuääniä'

Sivu 1 : 'Saat toivoa kolmasti'

Sivu 2 : 'Kirkas, hämärä, kirkas'

Sivu 3 : 'Kohti'

Takakansi: 'Nurinkurin'

 .

ps. Jos tunnistat kirjailijat, saat palkinnoksi palkita itsesi mitä ilahduttavimmin. Ole hyvä, itsellesi!

Olisiko aika sivistyä?

Olin tyrmistynyt. Sain melkein raivokohtauksen ihan itsekseni. Onneksi sentään on facebook aina valmiina jakamaan tuohtumuksen aiheita, tarjoamaan tilaisuuksia provosoitua ja kertoa, mitä olen mieltä. Lakivaliokunnan äänestystulos tasa-arvoisesta avioliittolaista pöyristytti. Ei voi olla totta! Se hylkäsi aloitteen.

Vaikken halua(isi) tuomita ihmisiä, niin nyt ensireaktio oli, että kävin googlaamassa kuvahausta, minkänäköiset ihmiset äänestävät tasa-arvoa vastaan. Jos olisin ilkeä, sanoisin, että kyllä sen näkee päältä päin. Mutta ei kai se ihan niin ole. Tunnen monta päältä päin viehättävää ihmistä, päältä kaunista kakkua.

Pride-kummit (Tahdon2013) kommentoivat tilannetta City-lehdessä. Monta viisasta ajatusta, joihin voi täydestä sydämestään yhtyä:

Krista Kosonen: "Koin häpeää päättäjien puolesta. Toistasataa tuhatta ihmistä ovat allekirjoittaneet vetoomuksen lain puolesta ja 10 pelokasta äänestävät sen kumoon."
Arno Kotro: "Tunnen uskovia, joille homous on syntiä. Eikö tasa-arvon ja ihmisoikeuksien loukkaaminen ole syntiä?"
Stig: "Ennakkoluulot hälvenevät itsestään elämänkoulussa, ellei joku ruoki niitä aktiivisesti."
Esko Valtaoja: "Muutaman kymmenen vuoden kuluttua kukaan ei edes kehtaa tunnustaa vastustaneensa tasa-arvoa."

Myönnän, että kun kohtaan ihmisen, joka ei hyväksy tasa-arvoa, mietin, mikä sinua oikein vaivaa, miksi et rakasta itseäsi, miten ihmeessä luulet olevasi niin paljon parempi ja oikeutetumpi elämään omanlaista elämää kuin joku toinen. Kuka sinä oikein luulet olevasi!??

Mitä jos valtaa pitäisivät sellaiset ihmiset, joille oma tapa elää on ainoa oikea ja suvaittava?

Terveysintoilijoiden Puolue (TIP). Makkaransyöjät eivät saisi oikeutta ostaa herkkuaan, vaan joutuisivat salaa käymaan rajan takana syömässä sitä. Omenavatsaiset eivät pääsisi terveyskeskukseen, vaan heidän nimensä laitettaisiin ilmoitustaululle häpeälistaan. 

Neuroottiset Kauneusterroristit (NKT). Pälvikaljuiset eivät saisi töitä, koska heillä ei ole tukkaa estämässä älyä pihisemästä ilmaan. Heille pakkosiirrettäisiin tukkaa. Läskit joutuisivat pakkohoitoon. Karppaamaan tai jotain muuta ruokavimmaa toteuttamaan.

Tosi-tv-fanit (TTF). Televisiossa näytettäisiin vain tosi-tv- ja niiden kaltaisia aivottomuuspläjäyksiä. Inhoajille näytettäisiin niitä terapiassa väkisin kuin jossain elokuvassa aikanaan. (Mikähän elokuva se oli?!) 

Autoilijoiden asianajajat (AAA). Pyöräily ja kävely olisi luvanvaraista. 

Runouden rakastajat (RR). Kaikki muu kirjallisuus kiellettäisiin paitsi runot. Ja kaikkien olisi pakko käydä runorippikoulu ja suorittaa runouden perusopinnot.
Isotissisten edustuspuolue (IEP). Pienitissisille ei annettaisi mitään. Ikinä. Paitsi, että oikeastaan tämän pitäisi olla Pienimulkkuisten puolue (PMP), ja ehkä se onkin. Monesti aatteen takana on ihan muu aate kuin se ilmeinen.

Eikä näitä muita parempia, jeesuksesta seuraavia hävettäisi yhtään. Yhtään mikään. Tällaisilla asioilla pelleily. Ihmisarvolla. Taipumuksista ja mieltymyksistä tai niiden puutteesta johtuvaksi määriteltävällä.

Niin, ja miksi pedofiilit saavat hankkia lapsia? Miksi ei tutkita ennen naimisiinmenoa, onko ehdokkaalla kyseinen perversio? Heiltä pitäisi ehdottomasti kieltää lasten hankkiminen eikä vain vaatia todistusta työtä hakiessa, ettei ole saanut asiasta tuomiota. (Ja kuinka paljon heitä on vapaalla jalalla kenenkään tietämättä.)

Olen ollut vierestä seuraamassa, kuinka "ihan tavallinen" perheenisä, joka teki työtä kasvatusalalla, jäi kiinni lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Ja se kohdistuu sentään niihin, joilla ei vielä ole omaa tahtoa. Yksi yhteinen piirre heillä ja homoliittoja vastustavilla on: he eivät tunnista omaa käytöstään tai ajatuksiaan vääriksi. Toista ihmistä loukkaaviksi. Ikävällä, lähes tuomittavalla tavalla itsekkääksi.

Esko Valtaoja toteaa vielä: "Samalla tietysti on tiukasti pantava hanttiin kaikille iljetyksille, jotka omien pelkojensa, ennakkoluulojensa, tietämättömyytensä tai ideologioittensa vuoksi katsovat oikeudekseen sortaa toisia ihmisiä."

Kuka olet Ihmisten puolueessa? Katso video ja katso itseäsi.

ps. Minulla on onni tuntea hienoja ja suvaitsevaisia kanssaihmisiä. Heteroja ja homoja. Ja mitä useampaan jälkimmäisistä olen tutustunut, sitä hartaammin toivon, että henkisesti heidän kaltaisiaan ihmisiä olisi enemmän tässäkin maassa. Meillä olisi paljon opittavaa, paitsi itsearvostuksesta niin myös myönteisestä suhtautumisesta ihmisiin ja elämään. Kiitos teille!

Peilejä unelmille

Tapasin tänään 74-vuotiaan rouvan, jolla on ollut melkomoinen elämä. Lapsena 11 vuoden tuberkuloosi, 16-vuotiaana narsistin kanssa naimisiin, 5 lasta käytännössä yksinhuoltajana miehen huskyt kaupan päälle, aina kotona kun mies kiersi maalimoo, sairauksia tähän päivään asti (kerran kuussa lääkäri, joka päivä sairaalassa viimeiset vuodet). Hänellä oli lempeä valoisa katse, kaunis viisas keskustelutaito, paljon tarinoita. Kertoi tyttärensä elämästä raharikkaan alkoholistin vaimona ja arveli hänelle uutta parempaa. Lapsenlapsille hän toivoi tilaisuuksia pettyä ja tiukkoja paikkoja selviämisen taidon kartuttamiseksi. Niistä hän oli tyytyväinen omassa elämässään. Paljon on jäänyt kokematta, sillä haaveilla hän oli aina osannut. Hänellä on nyt unelma päästä meren rannalle viikoksi ja silittää hevosen turpaa. Kehotin häntä jättämään epäilyt pois, etteikö enää niitä saisi. Naurahdellen hän lupasi tehdä niin, jättää ei't pois ja odottaa sitä päivää, jolloin meri on hänen äärellään. Kiitos.

Vankien unelma on tietenkin vapaus, vaikka he tietävätkin sen olevan vaativa tehtävä. Selvitä siitä vapaana. Heillä on myös haaveita, joista tavallinen kansa ei osaa edes uneksia. Viime perjantaina vietimme Ajatusten voima 4 -kurssin päättäjäisiä. Päättäjäiskahville he toivoivat myös limsaa. Sitä ei vankilassa saa. Täytekakkukin on harvinaista herkkua. (Eikä vankilassa pitäisi olla muuta seurausta töllöntöistä kuin vapauden menetys.) Eivätkä kadunmiehet uskoisi sitäkään, että vangit haluaisivat tehdä töitä asumisensa eteen, valmistaa itse ruokansa ja pestä pyykkinsä. "Lepokoti" ei olekaan sitä, mitä vankien helpon elämän kadehtijat luulevat. Kukaan ei haluaisi tylsistyä eikä menettää otettaan tavalliseen arkeen, uskoisitko?!

Samaisena perjantaina vietin iltaa maahanmuuttajanaisten kanssa. Toista kertaa olimme unelmien äärellä. Kulttuurien ero on melkoinen. Suurin osa naisista oli Afrikasta. Heille unelmointi oli hyvin kaukainen, outokin käsite. He kertoivat aina haaveilleensa ja haaveilevansa edelleen terveydestä ja hyvästä elämästä. Kun oikein kärtti, joku saattoi sanoa, että oma maatila eläimineen olisi ihana. Mutta ei unelmalomia, merkkivaatteita, tv-tähteyttä, rahaa tai muuta mammonaa. Ei sittenkään vaikka yhdestä heistä oli maksettu sulhaselle 9 lehmää, toisesta 15, kolmannesta rahasumma. Ei vaikka oli naitettu miehelle, jota ei ollut koskaan tavannut. Ei vaikka oma äiti oli itkenyt avioliittonsa ensimmäiset vuodet. Ei vaikka mies oli kuollut ennen kuin sai haaveilemansa 10 lasta. Me kaksi suomalaista naista melkein häpesimme omia haaveitamme ja ajoittaista tyytymättömyyttämme, vaikkemme kaikkein ahneimpia unelmoijia olekaan. Suhteellisuudentajusta ei haittaakaan ole, vaikka hyväksyisikin oman elämänsä tässä maassa tänä aikana ja armahtaisi itsensä olemasta kohtuuton.

Vaan siinäpä niitä peilejä sekä omille että kanssaihmisten onnellisuusmittareille. Voisinko olla kiitollisempi?!

Lisää voit lukea sunnuntai-Hesarista Pekka Vahvasen kolumnista Elämässämme on liikaa nautintoja ja liian vähän kykyä nauttia. 

Meinaamisista

Facebookissa silmään pistävät päivitykset, joissa kerrotaan jotain kivaa tapahtuvan tai tapahtuneen. Ne saavat peräänsä tukun kommentteja, joissa kerrotaan, ettei pääse ja selitellään miksi ei ja ehkä harmitellaankin.
"Mäkin olin tulossa mut juutuin kiinni näppiksen ja tuolin väliin..."
"Hitsi kun en ehtinyt..."
"Hengessä mukana, kun nyt muuten ei kykene"
Vaan kuinka tosissaan on oltu lähdössä?! Se epäilyttää, kun niin käy kerta toisensa jälkeen.

Jos on järjestävänä osapuolena, harmitusta ei voi estää. Peukutusten ja muiden lupausten määrä ei kerro mitään paikalle entävien määrästä. Silloinkaan kun järjestetään sellaista, mitä on erityisesti toivottu. Kuten kirjailijahaastatteluja, konsertteja, keskustelutilaisuuksia ja paneeleita, illanviettoja taikka muuta yhteistä puuhaa.

Kotisohvalle ja omiin aatoksiin, television ääreen tai pihamaalle tulee jäätyä itsekunkin.

Mielenkiintoinen vertailukohta on, että Putouksia ja muiden hilipimpulateeveeohjelmia katsomaan osuttaudutaan sankoin joukoin. Meitä kiinnostaa enemmän meille tuntemattomien ihmisten touhut kuin lähellä olevat tapaukset  Kyse ei läheskään aina siitä, että paikalliset tapahtumat, edes paikallisten toteuttamat olisivat jotenkin huonompia, joskus ihan päinvastoin. Tälläkin kylällä tasokasta nähtävää, kuultavaa, koettavaa ja osallistuttavaa on vaikka kuinka.

Tapahtumilla on myös taipumus kasautua. Samalle illalle saattaa osua montakin kiinnostavaa tapahtumaa. Joskus on käynyt niin, että olen ratkaissut valintaongelman sillä, etten mene minnekään. Jään kotiin. Minäkin. Olemaan itseni kanssa. Tässä iässä harvoin on enää katuu sitäkään, ettei mennyt. Paljon on koettu ja uutta tulee koetuksi, vaikka harvemminkin.

Syitä siis on, jotka tekevät lähtemättömän vaikutuksen. Tapahtumistarjonnan edessä.

Jonnee on Pampyöliin, sanoi isä ennen. Kun rutkatin lapsena, että lähetää jonnee.

Elämän Pampyölit, siellä ne on ja odottaa.